Naakat nokkivat jonkun pudottamia kebabin jämiä maassa. Tuo ateria oli vielä viime yönä merkinnyt jollekin paljon, mutta humala ja huolimattomuus olivat pudottaneet sen kävelykadulle. Pystyin kuvittelemaan sen turhautumisen määrän, joka ravisteli tuota ihmispoloista hänen menettäessään yöhinnaston mukaan maksetun ateriansa harmaan asfaltin ja myöhemmin nälkiintyneiden naakkojen parempiin suihin. Naakat hyppivät aterian ympärillä onnessaan, päästäen vinkulelujen kuuloisia ääniään ja pyöritellen päitään viimeöisen kaverin huonolle onnelle.
----------
Kävelin kauppaan. Minua vastaan käveli teini-ikäinen pariskunta. He olivat pukeutuneet flanellipaitoihin, farkkuihin, farkkuliiveihin ja tennareihin. Kaksi teini-ikäistä, kuin suoraan revittynä kasariheavyn mallikuvastosta. Kulkiessani heidän ohitseen kykenin haistamaan tuulahduksen teini-ikää; hikeä, epävarmuutta, villinä kieppuvia hormoneja ja ennen kaikkea intoa ja omistautumista. Minulle tuli hyvä mieli. Niin kauan, kuin maailmassa on tuollaisia nuoria, kaikki on aivan helvetin hyvin. Meillä ei ole mitään hätää.
----------
Hän kuunteli naapuriensa riitelyä patteria pitkin. Hän eli siinä kiusallisessa harmaassa välitilassa, kun ei ollut varma, pitäisikö riitaan puuttua soittamalla poliisi paikalle, vai olisiko parempi jättää muiden asiat muiden asioiksi. Ehkä siellä ei riideltykään. Ehkä siellä vain.. Juteltiin kovaan ääneen ja jollain oli paha mieli. Ehkä he olisivat soittaneet poliisin, jos sellaista tarvitsisivat. Sitä paitsi tässä talossa asuu pikaisen laskun mukaan ainakin neljäkymmentä muutakin ihmistä. Eiköhän joku heistä soita poliisin paikalle. Miksi sen pitäisi olla juuri minä? Onhan täällä muitakin. Tämän ratkettua hän meni keittiöön ja laittoi radion niin kovalle, ettei hänen tarvitsisi enää kuulla ääniä.
------
Lehdet kahisivat tuulessa. Se oli kerrankin lämmin tuuli. Sen kykeni kuulemaan. Lehdet lauloivat kevyesti, miellyttävästi, eivät huutaneet joutuessaan kylmän ja voimakkaan tuulen riuhtomaksi, vaan havisivat kevyesti. Auringon kultainen, laskeva valo lämmitti niitä ja sai kaiken liikkeistä huolimatta vaikuttamaan hieman pysähtyneeltä. Joltain sisäpihalta kantautui leikkivien lapsien äänet, jotka tuntuivat välillä loittonevan kauemmaksi. Jostain kerrostalon ikkunasta vanhus tuijotteli ohikulkijoita ja ihmetteli maailman menoa. Tunsin taas kaiken olevan paremmin kuin aikoihin. Hymyilin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti