Tässä on hesarin juttu, joka tuntuu osuvan taas omiin kiinnostuksiin melko hyvin. Ihmiset ovat riidelleet biologian ja ympäristön vaikutuksista kehitykseen, kykyihin ja psykologiseen puoleen vaikka kuinka paljon ja pitkään, ja vaikka biologia määrittääkin kaikkea sitä, mitä me olemme, olen yhäkin sitä mieltä, että ympäristö on yhtälailla puolet koko sopasta. Jotkin geneettiset ominaisuudet eivät välttämättä koskaan saa minkäänlaista jalostusta, jos ympäristö ei ole niille ominaisuuksille suotuisa. Ympäristö on tietenkin siis aivan kaikki se, mitä ympärilläsi tapahtuu, miten elät, miten sinut kasvatetaan, minkälaisessa yhteiskuntaluokassa elät, mitä tahansa.
Biologian sanelemat tosiasiat eivät silti välttämättä ole mikään kuolemantuomio. Ellei kyse ole perinnöllisestä sairaudesta, joka johtaa kuolemaan. Muussa tapauksessa kyse on ennemmin siitä, että jos biologiasi on jotakin tiettyä ominaisuutta vastaan, sen oppiminen vaatii sinulta enemmän työtä, kuin joltakin sellaiselta, jolla on joitakin luontaisia ominaisuuksia tällä alueella. Esimerkiksi taiteellisuus. Itselläni ei ole ollut mitään perinnöllistä, biologista taipumusta taiteelliseen ilmaisuun, sukuni ovat molemmilta puolilta melko pitkälle alemman keskiluokan duunareita, maanviljelijää, siivoojaa, parturikampaajaa, autokorjaajaa, kaikkea tuollaista duunia. Luovuus onkin ehkä näyttäytynyt lähinnä siinä, miten on selvitty köyhänä päivästä päivään ja elämässä eteenpäin. Sitä kautta se on myös luultavimmin kehittynyt itsellekin. Myöskään kasvuympäristöni ei ole kannustanut luovuuteen, ennen kuin teini-iän puolivälissä, kotoa muuton myötä. Sitä ennen en saanut edes polkea jalalla lattiaa.
Kun sitten aloin opiskella kitaran soittoa joskus 18 vuoden korvilla, katselin kaikkia niitä, jotka olivat soittaneet 10-12-vuotiaasta, jotkut jopa kolmen vanhasta eteenpäin ja mietin, että ei helvetti, ei tästä tule yhtään mitään. Mutta päätin opiskella sen asian väkisin päähäni, hakata sen itseeni vastaväitteenä kaikkea "ei se onnistu enää myöhemmin"-väitteitä vastaan. Siinä vaiheessa pakotin itseni opiskelemaan muutenkin kaikkea väkisin, luin joka helvetin kirjan, joka eteen sattui osumaan, kasvatin itseni ulos impulsiivisesta käytöksestä (prosessi on yhä kesken, mutta jos olisitte nähneet minut vaikkapa 14-vuotiaana, ette uskoisi luultavasti samaksi ihmiseksi.), hyväksyin myös luovuuden ja empatian, tuon joidenkin silmissä feminiinisen luonteenpiirteen olemassaolon itsessäni ja ennen kaikkea sen välttämättömyyden minkäänlaisen luovuuden olemassaololle. Empatia on välttämätöntä luovuudelle, koska luova työ vaatii samastumista, kiinnittymistä jonkin äärimmäisen inhimmillisen tuntemuksen ytimeen. Toki ilman sitä voi tehdä asioita, mutta ne eivät mitä luultavimmin saavuta samastumista muista, koska ne eivät ole syntyneet samastumisen kokemuspinnasta. Pitkään olin itselleni vihainenkin siitä, että olen luonnostaan tunteellinen, herkästi muiden tunteisiin reagoiva ja välitän ympärilläni olevista ihmisistä oikeasti. Jokin päänsisäinen lapsellinen MÄÄN MÄN MÄN!-kultti huusi sen olevan heikkoutta. Tämä on mielestäni poikien kasvatuksen suurin vaara. Kun empatia leimataan jotenkin feminiiniseksi ominaisuudeksi, tai kun feminiinisyys ajatellaan eilen kiroamani dualismin mukaisesti maskuliinisuuden vastavoimana, meillä on läjittäin itsensä kanssa hukassa olevia poikia, jotka eivät ymmärrä mitä tehdä välittämiselle, myötätunnolle, ja oikeastaan yhtään millekään muille, kuin aggression tunteille. Niin se oli minullakin, kuvittelin empatian olevan jotenkin nynnyä. Kunnes ymmärsin, ettei se ole. Ja että se on ollut osana elämääni koko ajan.
Uskon empaattisuuden olevan itselläni geneettisenä ominaisuutena, koska se on ollut mukanani aina. Ihmisten huolien kuuntelu, toisten lohduttaminen, keskustelut. Olen pitkään ajatellut, että niillä on arvoa vain minulle, jonkinlaisena inhimmillisen kokemuksen saamisena, etten tunne oloani niin helvetin vieraantuneiksi kaikista, mutta juurikin muutamia päiviä sitten ehkä vasta todella ymmärsin sen merkitykset muiden elämässä. Sain ystävältäni viestin, jossa hän kertoi nähneensä unta, jossa keskusteltiin kuolemasta. Herätessä olo oli ollut helpottunut, eivätkä edessä olevat hautajaiset vaikuttaneet niin pahalta. Samana päivänä toinen ystäväni kertoi lievän auto-onnettomuutensa jälkeen nähneensä unta, jossa maalasin taulua hänen kuolemansa jälkeisestä ajasta, kun tapahtuma laittoi alitajuntaa liikkeelle. Noissa kahdessa viestissä oli jotakin sellaista, joka hiljensi minut aika tehokkaasti. Ymmärsin ehkä ensimmäistä kertaa, ettei tämä ole pelkästään yksipuolista, vaan minusta on saattanut oikeasti olla jopa apua joillekin ihmisille. Mieluisinta itselleni on juuri se, että työskentelen ihmisten tajunnoissa juuri siellä alitajunnan tasolla, jolla tahdon työskennellä myös itseni kanssa. Siitä tuli jonkinlainen tunne tarkoituksenmukaisuudesta, siitä, että tämä kuolevainen tallustaminen ei ole ollut aivan turha reissu. Toivottavasti. Eksyin taas vähän kauaksi aiheesta, mutta siinä nyt ei ole mitään uutta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti