tiistai 16. kesäkuuta 2015

Ajan kuluttamista. Ja uni, 16.6.2015

Olen lähinnä kirjoitellut lyhyitä novelleja ja miettinyt biisejä. Lyhyiden juttujen kirjoittaminen on oikeasti helvetin hauskaa, koska niihin saa luotua oman ikkunan jonkun ihmisen todellisuuteen, tehtyä oman maailmansa sen lyhyen, muutaman lauseen mittaisen tarinan kautta. Se on inspiroivaa. Lisäksi niiden tajunnanvirtaisuus ja omituisuus korostuu entisestään, kun ei tarvitse selittää mitään jatkamalla tarinaa yli mittaansa. Se kestää minkä kestää, sitten se loppuu ja tekee tilaa jollekin muulle, niinkuin ajatukset yleensäkin. Toki uskon, että nämä eivät pääse taas minkään julkaisijan sensuurin läpi, mutta kun tuossa läjässä nyt on näköjään 149 sivua, minkä lisäksi on vielä mahdollisuus vaihtaa joitain juttuja toisiin, niin kai sitä voi koittaa tyrkyttää jonnekin. Joku pienkustantamo kiinnostaisi ihan yhtälailla, mutten koskaan oikein meinaa löytää niistä mitään, tai sitten ne toimivat jollain osuuskuntapohjalla, ja pitäisi liittyä mukaan, eikä siihenkään ole varaa.

Vähän jo jännittää huomenna alkava hullunmylly. Vili tulee ensi yönä Amerikan keikoilta takaisin, pitäisi keretä treenaamaan vielä ennen kuin haen skotit kentältä, mutta saa nähdä miten se onnistuu. Pitää luukuttaa sen verran omaa levyä autossa, että muistaa edes mitä biisejä meillä on. Kylläpä ne nyt aina jostain selkärangasta tulee kuitenkin, mutta nyt voi olla vähän hankalampaa, kun ei olla kuukauteen tehty yhtään mitään. Se tuo aina oman lisäjänskätyksensä. En ole niitä, jotka menevät keikoille "treenaamaan" jotain muita keikkoja varten. Keikka on keikka. Aina. Tietysti jotkut niistä ovat itsellesi merkityksellisempiä kuin toiset, mutta silti mikään keikka ei ole "harjoituskeikka".

Yöllä puhuttiin Terhin kanssa siitä, miten selällään nukkuminen aiheuttaa uniin jotain häiritsevää, painajaismaista fiilistä. En ollut ajatellut sitä enempää, mutta näemmä pääsin todistamaan sen heti ihan käytännössä: asuttiin isossa talossa. Siellä oli vielä ihan tyhjää. Päivisin oli valoisaa ja kaikki oli ok, mutta hämärtyessä puutarhassa seisoi vanha mies, joka oli tulta. Hän huusi jotain siitä, että olen kirottu ja tämä talo tulee tappamaan minut. Sitten hän muuttui liekiksi ja syöksyi minua kohti. Ainut tapa väistää oli mennä taloon sisään. Siellä oli yksi hehkulamppu, jonka valossa näin vanhan ukon tulleen jotenkin sisälle. Kaikkien huoneiden ovet oli auki, kaikki huoneet olivat totaalista pimeyttä. Tuon vanhan ukon edustama painostava pahuus oli joka puolella. Sain kuitenkin tietoisella ajattelullani lyötyä väliimme kiinni yhden oven, jonka läpi hän tai hänen kirouksensa ei päässyt. Siellä odotin aamua, jolloin oli taas turvallista. Se oli melko merkillistä, vainoavaa, painostavaa unta, josta herätessäni tajusin tietysti maanneeni selälläni koko ajan.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti