Empaattisuus geeneissä.

Tässä on hesarin juttu, joka tuntuu osuvan taas omiin kiinnostuksiin melko hyvin. Ihmiset ovat riidelleet biologian ja ympäristön vaikutuksista kehitykseen, kykyihin ja psykologiseen puoleen vaikka kuinka paljon ja pitkään, ja vaikka biologia määrittääkin kaikkea sitä, mitä me olemme, olen yhäkin sitä mieltä, että ympäristö on yhtälailla puolet koko sopasta. Jotkin geneettiset ominaisuudet eivät välttämättä koskaan saa minkäänlaista jalostusta, jos ympäristö ei ole niille ominaisuuksille suotuisa. Ympäristö on tietenkin siis aivan kaikki se, mitä ympärilläsi tapahtuu, miten elät, miten sinut kasvatetaan, minkälaisessa yhteiskuntaluokassa elät, mitä tahansa.

Biologian sanelemat tosiasiat eivät silti välttämättä ole mikään kuolemantuomio. Ellei kyse ole perinnöllisestä sairaudesta, joka johtaa kuolemaan. Muussa tapauksessa kyse on ennemmin siitä, että jos biologiasi on jotakin tiettyä ominaisuutta vastaan, sen oppiminen vaatii sinulta enemmän työtä, kuin joltakin sellaiselta, jolla on joitakin luontaisia ominaisuuksia tällä alueella. Esimerkiksi taiteellisuus. Itselläni ei ole ollut mitään perinnöllistä, biologista taipumusta taiteelliseen ilmaisuun, sukuni ovat molemmilta puolilta melko pitkälle alemman keskiluokan duunareita, maanviljelijää, siivoojaa, parturikampaajaa, autokorjaajaa, kaikkea tuollaista duunia. Luovuus onkin ehkä näyttäytynyt lähinnä siinä, miten on selvitty köyhänä päivästä päivään ja elämässä eteenpäin. Sitä kautta se on myös luultavimmin kehittynyt itsellekin. Myöskään kasvuympäristöni ei ole kannustanut luovuuteen, ennen kuin teini-iän puolivälissä, kotoa muuton myötä. Sitä ennen en saanut edes polkea jalalla lattiaa.

Kun sitten aloin opiskella kitaran soittoa joskus 18 vuoden korvilla, katselin kaikkia niitä, jotka olivat soittaneet 10-12-vuotiaasta, jotkut jopa kolmen vanhasta eteenpäin ja mietin, että ei helvetti, ei tästä tule yhtään mitään. Mutta päätin opiskella sen asian väkisin päähäni, hakata sen itseeni vastaväitteenä kaikkea "ei se onnistu enää myöhemmin"-väitteitä vastaan. Siinä vaiheessa pakotin itseni opiskelemaan muutenkin kaikkea väkisin, luin joka helvetin kirjan, joka eteen sattui osumaan, kasvatin itseni ulos impulsiivisesta käytöksestä (prosessi on yhä kesken, mutta jos olisitte nähneet minut vaikkapa 14-vuotiaana, ette uskoisi luultavasti samaksi ihmiseksi.), hyväksyin myös luovuuden ja empatian, tuon joidenkin silmissä feminiinisen luonteenpiirteen olemassaolon itsessäni ja ennen kaikkea sen välttämättömyyden minkäänlaisen luovuuden olemassaololle. Empatia on välttämätöntä luovuudelle, koska luova työ vaatii samastumista, kiinnittymistä jonkin äärimmäisen inhimmillisen tuntemuksen ytimeen. Toki ilman sitä voi tehdä asioita, mutta ne eivät mitä luultavimmin saavuta samastumista muista, koska ne eivät ole syntyneet samastumisen kokemuspinnasta. Pitkään olin itselleni vihainenkin siitä, että olen luonnostaan tunteellinen, herkästi muiden tunteisiin reagoiva ja välitän ympärilläni olevista ihmisistä oikeasti. Jokin päänsisäinen lapsellinen MÄÄN MÄN MÄN!-kultti huusi sen olevan heikkoutta. Tämä on mielestäni poikien kasvatuksen suurin vaara. Kun empatia leimataan jotenkin feminiiniseksi ominaisuudeksi, tai kun feminiinisyys ajatellaan eilen kiroamani dualismin mukaisesti maskuliinisuuden vastavoimana, meillä on läjittäin itsensä kanssa hukassa olevia poikia, jotka eivät ymmärrä mitä tehdä välittämiselle, myötätunnolle, ja oikeastaan yhtään millekään muille, kuin aggression tunteille. Niin se oli minullakin, kuvittelin empatian olevan jotenkin nynnyä. Kunnes ymmärsin, ettei se ole. Ja että se on ollut osana elämääni koko ajan.

Uskon empaattisuuden olevan itselläni geneettisenä ominaisuutena, koska se on ollut mukanani aina. Ihmisten huolien kuuntelu, toisten lohduttaminen, keskustelut. Olen pitkään ajatellut, että niillä on arvoa vain minulle, jonkinlaisena inhimmillisen kokemuksen saamisena, etten tunne oloani niin helvetin vieraantuneiksi kaikista, mutta juurikin muutamia päiviä sitten ehkä vasta todella ymmärsin sen merkitykset muiden elämässä. Sain ystävältäni viestin, jossa hän kertoi nähneensä unta, jossa keskusteltiin kuolemasta. Herätessä olo oli ollut helpottunut, eivätkä edessä olevat hautajaiset vaikuttaneet niin pahalta. Samana päivänä toinen ystäväni kertoi lievän auto-onnettomuutensa jälkeen nähneensä unta, jossa maalasin taulua hänen kuolemansa jälkeisestä ajasta, kun tapahtuma laittoi alitajuntaa liikkeelle. Noissa kahdessa viestissä oli jotakin sellaista, joka hiljensi minut aika tehokkaasti. Ymmärsin ehkä ensimmäistä kertaa, ettei tämä ole pelkästään yksipuolista, vaan minusta on saattanut oikeasti olla jopa apua joillekin ihmisille. Mieluisinta itselleni on juuri se, että työskentelen ihmisten tajunnoissa juuri siellä alitajunnan tasolla, jolla tahdon työskennellä myös itseni kanssa. Siitä tuli jonkinlainen tunne tarkoituksenmukaisuudesta, siitä, että tämä kuolevainen tallustaminen ei ole ollut aivan turha reissu. Toivottavasti. Eksyin taas vähän kauaksi aiheesta, mutta siinä nyt ei ole mitään uutta.

Näennäinen erillisyys opetuksessa.

Olen tässä nyt pari päivää tuijottanut luontodokumentteja, Orphan Blackia ja lukenut Darwinin Lajien syntyä ja pohtinut tätä kaikkea suhteessa avioliittolain muutosten ja gay priden aiheuttamaan uskonnolliseen hulabaloohon, ja ymmärsin koko meidän koululaitoksessamme olevan yhden fataalisen virheen: ERILLISYYDEN. Kun meille opetetaan koulussa aineita, meille opetetaan ne toisistaan erillisinä alueina: kemia, fysiikka, luonnontiede, uskonto, kielet, matematiikka. Kun näistä aineista aloitetaan lapsen tasolla olevan mielen kanssa, tuo mieli rakentaa näistä asioista sellaiset mallit, jotka ovat mukana ajatusluutumina ehkä läpi elämän. Ja kun lapsi oppii yhden asian ja periaatteen pätevän jossakin, hän soveltaa sitä helposti muuhunkin. Tämä yksi, keskeinen ajatteluamme luuduttava asia on tietysti jo ensimmäisinä vuosina uskonnon opetuksen kautta lapsiin lyötävä dualismin käsite.

Uskonnon kautta me opimme joidenkin asioiden olevan hyviä, joidenkin pahoja, hyvien asioiden olevan sallittuja, toisten kiellettyjä. Tässä me opimme jakamaan asiat kahtia. Ensimmäisenä asiana ykkösluokalla ympäristötiedon tunnilla meille esiteltiin KASVIT ja ELÄIMET. Vasta myöhemmin mukaan tuli sienet, bakteerit, virukset, alkueläimet ja kaikki se muu epämääräinen pikkuprintti, mikä ei ihan mahdukaan tuohon suureen dualismiin. Tästä syystä me ajattelemme näitä kahta jotenkin erillisenä, eri tavalla tuntevana tai toimivana asiana. Jaamme niitä muka jonkinlaisen tietoisuuden mukaan, mutta tämä jako on keinotekoinen. Kasveilla on tietoisuus ympäristöstään, kyky vaikuttaa ja reagoida siihen eri tavoin, ja lisäksi ne käyttävät sieniä omana internetinään.

Darwinin lukeminen on entisestään lujittanut käsitystä siitä, ettei mikään ole erillistä, yhtään mistään. Sademetsissä elää kaiken muun oudon ja epämääräisen lisäksi myös kärsimyskukka, joka suojautuu hyönteisiltä ja muilta lehdennatustajilla sillä, että sen lehdissä on syanidia. Vastauksena tähän on kehittynyt naamiokaposiipi-perhonen, joka laskee munansa juuri sen kasvin lehdille. Toukat syö siitä syanidi-lehtiä ja se pysyy kehossa aikuisella perhosellakin, suojellen sitä pedoilta. Kärsimyskukka vastaa tähän muuntamalla syanidiaan sen verran, ettei tuo perhonen pysty sitä syömään, mutta sitten taas on kehittynyt toinen perhonen, joka pystyy syömään juuri sitä syanidia. Kärsimyskukkia on 500 erilaista, perhosia 73, jotka käyttävät tähän tarkoitukseen yhden tai kahden eri tyypin kukkia. Kaikki luonnossa, luonnonvalinnassa, evoluutiossa, on vain reaktiota jollekin sellaiselle, joka on alkanut ensimmäisistä bakteereista tai jo aminohapoista asti. Mikään ei ole millään tavalla erillistä. Mielestäni opetukseen tulisi sisällyttää tämä merkittävällä tavalla, jos tahdotaan kasvattaa yhteiskunnallinen todellakin sivistyneitä ja älykkäitä ihmisiä. Uskontokin tulisi nähdä siinä kontekstissa, joka sillä on, ihmiskunnan kielellisen ja narratiivisen psykologisen kehityksen pintaa vasten, selittämässä kaikkia niitä ilmiöitä, joille ei ollut selityksiä, eräänlaisena proto-tieteenä, josta on herännyt kiinnostus, innostus ja uteliaisuus kaikkea kohtaan. Nykyisellään sitä tulisi kohdella lempeästi ja myötätunnolla, kuin vanhuksiakin, mutta nykyinen tapa kohdella vanhuksia yleensäkin taitaa kertoa myös aika paljon suhteestamme uskontoon tässä ajassa.

Ei ole kemiaa ilman fysiikkaa, ei fysiikkaa ilman matematiikkaa ja kemiaa, kaikki on samaa asiakokonaisuutta, joka isommiksi yhdistelmiksi päätyessään rakentaa ympärilleen biologian ja koko tämän maailmankaikkeuden ja tietoisuuden kehityksen tähän mittakaavaan, jossa se nykyisellään on. Lapsi ymmärtää kokonaisuuden luontaisen uteliaisuutensa kautta ehkä jopa paremmin kuin aikuinen, jos häntä ei kohdella kuin ääliötä. Omassa koulutuksessani monet opettajat pyrkivät kulkemaan siitä, mistä aita on matalin, vaikka en useinkaan ole päästänyt heitä sitä kautta. Mutta aina minulle on ollut päivänselvää, että kaikki asiat liittyvät kaikkiin asioihin, eikä auta, että joku auktoriteetillään päähän hakkaava ei kykene näkemään oman aihealueensa suoraa ja välitöntä vaikutusta muihin alueisiin. Tästäkään syystä en tahdo suoranaisesti erikoistua mihinkään. En tahdo julistaa sitä, hylätä niin sanottua "yleissivistystä" jonkun asian erikoistuntemuksen tähden. Koska kaikki asiat tässä kaikkeudessa ovat osia samasta asiasta, eikä minua varsinaisesti kiinnosta tunnustella norsun jalkoja, jos vaihtoehtona on katsoa koko savannia HD:nä.

Pudotus

Hän puristi helmeä taskussaan. Hänellä ei ollut paljon mitään, oikeastaan hänellä ei ollut yhtään mitään, mutta hänellä oli helmi. Aina välillä hän puristi sitä pakonomaisesti, omistamishaluisesti, kuin tarkistaakseen sen olevan yhä siellä. Siitä oli tullut hänen vapautensa symboli.. Hänellä ei ehkä ollut kotia, ei autoa tai toisia vaatteita. Hän saattoi haista kuselle tai likaiselle, uitetulle koiralle, mutta hänellä oli yhä helmi. Hän hymyili itsekseen, onnellisena, tyytyväisenä elämäänsä. Hänellä oli helmi, eikä hän tarvinnut mitään muuta. Ei nyt, ei koskaan.

-------

Pihalla oli jo kylmä ja melko pimeä. Tihkui hieman, mutten jaksanut välittää siitä. Sade oli lämmin, kesäinen sade, eikä siitä ollut haittaa kenellekään.  Kuulin takaani raahustavia askeleita. Nilkuttava somalipoika kulki toisella puolella katua, kainalossaan jalkapallo. Näytti siltä kuin hän olisi satuttanut nilkkansa pelatessaan, mutta mistäpä sitä tietää. Sehän saattoi aivan hyvin olla pysyvämpi vamma. Ehkä hän ei silloin pelaisi jalkapalloa. En tiedä. Ja mitä sen on väliä? Pelasi tai ei, satutti nilkkansa tänään tai ei? Aivan sama, ei se minun elämääni juuri haitannut, ei sitten mitenkään päin. Kunhan laitoin tuollaisenkin asian merkille. 

---

Puhelimeni soi. En jaksanut vastata. Se soi usein, enkä jaksa vastata. Ihmiset yrittävät tavoittaa minua, tavallisimmin aina väärällä hetkellä. Joka on aina. He eivät kiinnosta minua kovinkaan paljon. Eikä mikään muukaan. Asiat eivät useinkaan kiinnosta minua paljoa. Ihmiset vielä harvemmin ja vielä vähemmän. Toisinaan on mukava tavata heitä, nähdä ja tutustua ja tutkia heidän tapojaan, mutta usein tunnen itseni niin vieraaksi ja ulkopuoliseksi, ettei minua kiinnosta olla tekemisissään heidän kanssaan, ei vastata puhelimeen, ei tavata heitä, ei olla tekemisissä. Juuri tällaisina päivinä, oikeastaan aivan kaikenlaisina päivinä...

Helmi

Naakat nokkivat jonkun pudottamia kebabin jämiä maassa. Tuo ateria oli vielä viime yönä merkinnyt jollekin paljon, mutta humala ja huolimattomuus olivat pudottaneet sen kävelykadulle. Pystyin kuvittelemaan sen turhautumisen määrän, joka ravisteli tuota ihmispoloista hänen menettäessään yöhinnaston mukaan maksetun ateriansa harmaan asfaltin ja myöhemmin nälkiintyneiden naakkojen parempiin suihin. Naakat hyppivät aterian ympärillä onnessaan, päästäen vinkulelujen kuuloisia ääniään ja pyöritellen päitään viimeöisen kaverin huonolle onnelle.

----------

Kävelin kauppaan. Minua vastaan käveli teini-ikäinen pariskunta. He olivat pukeutuneet flanellipaitoihin, farkkuihin, farkkuliiveihin ja tennareihin. Kaksi teini-ikäistä, kuin suoraan revittynä kasariheavyn mallikuvastosta. Kulkiessani heidän ohitseen kykenin haistamaan tuulahduksen teini-ikää; hikeä, epävarmuutta, villinä kieppuvia hormoneja ja ennen kaikkea intoa ja omistautumista. Minulle tuli hyvä mieli. Niin kauan, kuin maailmassa on tuollaisia nuoria, kaikki on aivan helvetin hyvin. Meillä ei ole mitään hätää.

----------

Hän kuunteli naapuriensa riitelyä patteria pitkin. Hän eli siinä kiusallisessa harmaassa välitilassa, kun ei ollut varma, pitäisikö riitaan puuttua soittamalla poliisi paikalle, vai olisiko parempi jättää muiden asiat muiden asioiksi. Ehkä siellä ei riideltykään. Ehkä siellä vain.. Juteltiin kovaan ääneen ja jollain oli paha mieli. Ehkä he olisivat soittaneet poliisin, jos sellaista tarvitsisivat. Sitä paitsi tässä talossa asuu pikaisen laskun mukaan ainakin neljäkymmentä muutakin ihmistä. Eiköhän joku heistä soita poliisin paikalle. Miksi sen pitäisi olla juuri minä? Onhan täällä muitakin. Tämän ratkettua hän meni keittiöön ja laittoi radion niin kovalle, ettei hänen tarvitsisi enää kuulla ääniä.

------

Lehdet kahisivat tuulessa. Se oli kerrankin lämmin tuuli. Sen kykeni kuulemaan. Lehdet lauloivat kevyesti, miellyttävästi, eivät huutaneet joutuessaan kylmän ja voimakkaan tuulen riuhtomaksi, vaan havisivat kevyesti. Auringon kultainen, laskeva valo lämmitti niitä ja sai kaiken liikkeistä huolimatta vaikuttamaan hieman pysähtyneeltä. Joltain sisäpihalta kantautui leikkivien lapsien äänet, jotka tuntuivat välillä loittonevan kauemmaksi. Jostain kerrostalon ikkunasta vanhus tuijotteli ohikulkijoita ja ihmetteli maailman menoa. Tunsin taas kaiken olevan paremmin kuin aikoihin. Hymyilin.

Pelastaja

Lääkäri kutsui potilaan sisään. Tämän käsi oli aivan veressä. Oli kuulema työntänyt sen oksasilppuriin. Lääkäri paikkasi käden, taputti potilasta päälaelle ja lähetti matkoihinsa. Seuraavana päivänä sama potilas tuli samalle lääkärille uudestaan. Hän oli työntänyt kätensä uudestaan oksasilppuriin. Lääkäri torui potilasta, paikkasi käden ja lähetti hänet matkoihinsa. Potilas tuli päivittäin saman lääkärin juttusille, aina samasta syystä. Käsi lyheni joka kerta hieman, lääkäri teki työnsä, paikkasi haavat, antoi hoito-ohjeet ja lähetti potilaan matkoihinsa. Kertaakaan hänelle ei tullut mieleen kysyä, miksi potilas työnsi kättänsä oksasilppuriin, joten sama tanssi jatkui, kunnes käynnit loppuivat, ja viikkoa myöhemmin lääkäri sai kuulla potilaan työntäneen päänsä oksasilppuriin. Hän kohautti olkiaan, ja mietti, että maailmassa on kyllä kaikenlaista kulkijaa.

------

Tappaakseen lohikäärmeen ihmisen täytyy olla valmis kulkemaan läpi tulen. Hänen täytyy tuhota auransa, elantonsa, sulattaa se miekaksi, kuunnella naapuriensa ja ystäviensä halveksuntaa. Millä hän eläisi? Mitä tekisi työkseen? Eihän tuollainen kannata, ei siinä ole järkeä. Hänen täytyy kuunnella kaikki nuo kysymykset ja syytökset, hänen täytyy olla kärsivällinen, koska tappaakseen lohikäärmeen on ensin NÄHTÄVÄ lohikäärme. Eivätkä nämä ihmiset sitä näe. He elävät elämänsä lohikäärmeen valtakunnassa, ruokkivat sitä, kantavat sille aarteita, väittävät ettei mitään lohikäärmettä olekaan. Heille lohikäärmettä ei vain ole olemassa. Mutta hän, joka näkee lohikäärmeen ei saa öisin mielestään sen palavia silmiä, sen tulista kitaa tai lävistämättömiä suomuja. Hänen täytyy takoa oma miekkansa, mutta se ei yksin riitä. Hänen on opittava myös käyttämään sitä, loputtomasti yritettävä ja epäonnistuttava, uudelleen ja uudelleen. Hänen  on harjoitettava mieltään yötä päivää, rakennettava haarniskansa kestäväksi. Lopulta, kun lohikäärme jonain yönä levittäytyy hänen eteensä kaikessa kauheudessaan, hänen on hyökättävä. Sukellettava suoraan tuleen, luottaen haarniskaansa, syöstävä miekkansa pedon kurkkuun, luottaen sen terään. Kun muut aamulla tulevat ja näkevät lohikäärmeen ruumiin, on jokainen heistä muka tiennyt sen olemassaolosta koko ajan, jokainen heistä oli juuri, aivan kohta, aikeissa tehdä täsmälleen samoin, kuin hän juuri teki. Mutta vain ja ainoastaan hän, yksin hän, on todella tappanut lohikäärmeen, ja kaikki muut ovat yhä omiensa vankeja.

---------------

Äiti oli ostanut hänelle keltaiset sukat. Häntä hävetti niin, ettei hän kehdannut pitää niitä jalassaan. Hän oli vähän typerä, kuten teini-ikäiset usein ovat. Eihän kavereiden kanssa voinut hengailla keltaisissa sukissa, kun oli pukeutunut muuten mustaan. Sitähän näyttäisi joltain ampiaiselta. Kaikki nauraisivat. Keltaiset sukat. Miten hölmö idea sekään oli ollut. Kunnes ei ollut enää mitään muita sukkia pesemättöminä. Hän joutui vetämään nuo keltaiset hirvitykset jalkaansa. Hän kulki koko päivän kumarassa, jännittäen, odottaen naurua ja pilkkaa. Mitään ei kuitenkaan tapahtunut. Ketään ei kiinnostanut. Hänen teini-ikäiseen mieleensä ei ollut juolahtanut, että ketään ei kiinnosta, minkä väriset sukat hänellä oikein oli.

--------

Keltaiset sukat

"poistetaanko 'ISÄ'?"
Pienen ähkäisyn saattelemana hän painoi "kyllä". Puhelin ilmoitti numeron poiston onnistuneen. Viimein hän oli vapaa. Vihdoinkin hän oli vapaa tuon juopottelevan, nyrkeillä hakkaavan hullun otteesta, valheista ja väkivallasta. Kyynel vierähti tahtomattaan silmäkulmasta poskelle ja putosi leuan kärjestä paidalle. Hän katsoi uutta huonettaan, se oli melko pieni, mutta hänellä ei ollut paljoakaan tavaroita muutenkaan. Aurinko paistoi sateen kastelemalle nurmelle ja kurkisti varovasti sisään raollaan olevien verhojen läpi. Aurinko paistoi, ja hänestä tuntui, että ensimmäistä kertaa elämässään hän todella näki sen.

-----

Häntä sanottiin Sammaljalkaiseksi, koska hänellä oli niin karvaiset jalat. Kaikki nauroivat hänen karvaisille lättäjaloilleen. Hän häpesi niitä. Mikään koko maailmassa ei ollut niin kuvottavaa, kuin juuri hänen karvaiset lättäjalkansa. Ei edes surströmmingin silli, jota dipattiin irtileikatun  koiran pään ennen asuttamassa kaula-aukossa, ja syötettiin sitä väkisin viikon vanhalle linnun raadolle. No, se ehkä oli yhtä ällöttävää, kuin hänen karvaiset lättäjalkansa, muttei mikään muu! Ei mikään, varmasti. Hänen kirotut sammaleiset jalkansa, hän toivoi, että voisi leikata ne irti ja vaihtaa joihinkin lihaksikkaisiin, karvattomiin jalkoihin. Lopulta hänen mielensä valtasi oivallus. Hän meni lähikauppaan, osti paketin halpoja partahöyliä, ja ajeli jalkansa sileiksi.

---------

Vanhan miehen silmät olivat kuin kaksi kirkasta majakan lamppua. Pitkä takki loi aina vaikutelman leijuvasta olemuksesta, ja hänen tupruttelemansa piippu loi omanlaistaan menneen maailman mystiikkaa hänen ympärilleen. Jotkut sanoivat hänen olleen ennen poliisi, mitä ei ollut vaikea uskoa tavasta, jolla hän katsoi ihmisiä. Aina hänen tullessaan baariin ihmiset, kurjat, kapiset rikolliset ja alhaiset olennot jähmettyivät paikoilleen, kuin valmiina tunnustamaan kaikki elämänsä aikana tekemät rötökset ja vääryydet. Hänen majakkalamppusilmänsä pyyhkivät ihmisten sielut läpi pitkillä, hitailla ja hartailla katseillaan, yksi kerrallaan, huolellisesti. Jokainen pysyi täysin jähmettyneenä koko sen ajan, jonka hänen katseensa tarkkaili juuri häntä, ja meni pitkän aikaa ennen kuin he uskalsivat taas rentoutua. Tuossa miehessä oli jotakin vatsaa vääntävää, puistattavaa, eikä kukaan hänet kohdannut olisi varsinaisen pahoillaan, kun joskus kuulisi tämän kuolleen. Itseasiassa, suurin osa heistä taisi salaa olettaa hänen olevan itse kuolema..

-----

Istuuduin junaraiteille kaljani kanssa. Ei minulla ollut enää mitään, ei mitään miksi jatkaa tätä. Nyt vain odotan. Odotan. Ja odotan. Sitten tämä on ohi. Toki voisi luulla tämän olevan vain humalaisen hätähuuto, laskuhumalan päähänpisto. Mutta ei tämä ole. Ja on tämä. Makaan tässä nyt. Kuulen jo kolinan raiteita pitkin. Se tulee. Se on jo täällä. NYT SE JUMALAUTA TULEE! WOOOOUUUSHHH! Jaa.. Väärä raide. Taitaa olla parempi vain nousta tästä ja mennä kotiin. Taitavat jo odottaa minua siellä..

Vomiting Elbow & Other Strange Tales

Sammaljalat

Hän levitti valkosipulivoita leivän päälle ja nauroi kovaan ääneen. "Meillähän ei ole ollut sitä ongelmaa tosin vuosiin!" hän sanoi, viitaten johonkin, jota Marja ei ollut jaksanut kuulla. Hän oli kutsunut Ritvan kahville, järjestänyt pieniä patonkeja ja valkosipulivoita näteiksi, koristeellisiksi asetelmiksi pöydälle. Ritva oli koko ajan leuhkinut vain avio-onnellaan, eikä Marjaa oikeastaan kiinnostanut yhtään. Hän oli ajelehtinut aina välillä sisään ja ulos keskustelusta, miettien omiaan, ja nyt hän oletti, että hänen tulisi nauraa mukana. hahahahahaa. Noin, nyt hän olisi taas mukana pelissä hetken aikaa. Todellisuudessa hän mietti, mitä hänen pojalleen mahtoi kuulua. Tämä oli lähtenyt töihin Australiaan puoli vuotta sitten, ja soitti enää harvoin. Hänen oli kova ikävä poikaansa, mutta ymmärsi tämän elävän nyt omaa elämäänsä. Hänen elämänsä oli nyt Australiassa, se oli hänen seikkailunsa. Äiti-poloisen seikkailuksi oli jäänyt esittää naapurin ämmille kiinnostunutta, vaikka todellisuudessa hänkin tahtoi vain jättää kaiken ja lähteä. Ritva jaksoi monologiaan, hänen henkensä haisi valkosipulille, mikä oli Marjasta melko kuvottavaa. Häntä kadutti, että hän oli levittänyt ne pöydälle, tai edes kutsunut Ritvaa kylään. Hän selasi samalla puhelimellaan Finnairin sivuja, eikä Ritva kerennyt kaivata häntä keskustelunsa tueksi lainkaan, ennen kuin hän oli varannut menolipun Australiaan.

--------------

"Anna se tänne." mies ojensi kättään vakavana. "mikä?" poika kysyi hölmistyneenä. "Se suklaapatukka, näin, että varastit sen!" Kauppias alkoi käydä kärsimättömäksi. Joka päivä näitä pentuja, pöllimässä karkkia. "Ei mulla oo mitään suklaapatukkaa!" poika huusi hermostuksissaan. Hän ei ollut ikinä elämässään varastanut yhtään mitään, eikä varastanut nytkään. "Sanoinhan, että minä näin kun otit sen hyllystä, etkä laittanut sitä takaisin! Anna se tänne!" Kauppias huusi. Kaljupäinen vartija kuuli metelin ja tuli lähemmäksi. "Noniin noniin, mikäs täällä nyt oikein on hätänä!?" hän tuli keskusteluun mukaan puhutellen kaikki auktoriteetillaan kädet vyöllään, jolla roikkui pamppu, sumute ja lamautin. Kunnon vitun Batman, poika ajatteli mielessään. "Kauppias väittää, että pöllin suklaapatukan, enkä varmasti pöllinyt." Poika käänsi taskunsa ympäri. "No sä olet voinut työntää sen vaikka kalsareihis tai minne lie!" kauppias yritti. "vitun pervo!" poika huusi. Asiakkaat alkoivat tuijottaa. Vartija otti poikaa ranteesta kiinni. Tämä yritti ottaa kätensä irti JA VARTIJA VETI PAMPUN VYÖLTÄÄN JA HAKKASI POIKAA PÄÄHÄN, HAKKASI JA HAKKASI JA HAKKASI PAMPULLA PÄÄHÄN JA NISKAAN JA POTKAISI POLVELLA VATSAAN JA POIKA PUTOSI MAAHAN JA VARTIJA POTKI JA HAKKASI KUNNES POIKA OLI KUOLLUT JA VERI VALUI PÄÄSTÄ! Vartija sai tilannetajunsa takaisin ja katsoi kauhistuneita asiakkaita. "Hajaantukaa... Se... Se oli.. itsepuolustusta! Näittehän te! No, hajaantukaa!" Ihmiset hävisivät ihan helvetin äkkiä.

----

Kuuntelin sateen hiljaista töminää huopakattoa vasten. Tuijotin vanhoja valokuvia takkatulen valossa, katsellen kaikkia ihmisiä menneistä elämistäni. Keitä nuo kaikki ihmiset edes olivat? Ja vielä ennemmin, kuka minä kaikissa noissa kuvissa olin? Vaikka kykenin muistamaan sen hetken, kun nuo kuvat otettiin, sisareni rippijuhlapäivän, oman valmistujaispäiväni, kaikki nuo hetket, jotka vietin kaikkien noiden ihmisten ympäröiminä, kaikkien noiden hymyilevien naamojen keskellä, olivat omat kasvoni noista kaikista vieraimmat. Jokainen noista menneiden aikojen minuista tuntui vieraalta, etäiseltä, kaukaiselta. Jonkinlaiselta usvalta, joka nousi aamuisin pelloista, muistolta, joka haihtuisi nousevan päivän myötä... Kuuntelin sateen hiljaista töminää huopakattoa vasten, enkä voinut olla tuntematta haikeutta.

---

Leikkasin varpaankynsiäni vessanpöntön reunaan nojaten. Yksi kerrallaan kynnet napsahtelivat poikki, lensivät mikä minnekin. Jos saisin kymmenen niistä osumaan pöntön veteen, saisin ostaa itselleni fiksit. Jonkin verran täytyi olla tavoitteita elämässä. Eihän siitä muuten mitään tule. Pöntössä oli jo seitsemän kynttä ja oloni oli voitonriemuinen. Kaikki loput lensivät ohi. Vittu. Menin tyhjentämään säästöni ja soitin diilerilleni. Ei pidä olla liian ankara itselleen.

Välitilassa

Oli loistava sää ulkoiluttaa koiraa pihalla; synkkää ja hämärää, vähän sateista, mutta lämiintä. Juuri sellainen keli, että tunsi joutuneensa johonkin ikuiseen välitilaan, jossa ei koskaan tapahdu mitään, ei tule vastaan ketään, eikä ole kiire yhtään mihinkään. On vain koira, sinä, Burroughsin nariseva ääni ja harmaa taivas. Se kuulostaa ehkä joltain nihilistin päiväunelta, mutten tarkoita sitä sillälailla. Siinä oli täysin omanlaistaan kauneutta, jotain harrasta ja hiljaista, sellaista ettei sitä tehnyt mieli rikkoa tykittämällä jotain sludgea täysillä kuulokkeista. Toki välistä vastaan tuli rusakkoja, joista niitä pienempi koira tuntuu innostuvan aina järjettömän paljon, sekä yksi siili, jonka konsepti tuntuu yhä, muutamienkin kohtaamisten jälkeen olevan niin vieras, että se aiheuttaa jonkinlaisen paskahalvauksen. Onhan se nyt hieman hämmentävää varmaankin tuijottaa sellaiseen terävään palloon, joka välillä vaan vähän murisee ja tärisee, mutta muuten ei voi olla varma, onko se jotain syötävää vai jotain päällekustavaa. Ihmekkös tuo, jos vähän jännittää.

Duunailin tuossa aiemmin taas parikymmentä minuuttia biisejä, mutta en jaksa ähertää niitä vielä internetiin. Ei minulla enää niin kiire ole. Lisäksi mietin tosissani, jätänkö lukemani tekstit niihin, vaiko en. Luultavasti en. Ei niitä nytkään ollut kuin kolmessa, mutta taidan siltikin ottaa ne pois, ja jättää biisit instrumentaalisiksi. Tekstien ongelma on se, että ne rajoittavat maisemaa liikaa. Eivät anna tilaa ajatukselle, vaan sulkevat kaikki muut mahdollisuudet pois, paitsi omansa. Siksi ne eivät aina sovi musiikin kanssa yksiin, ja siksi niiden kanssa täytyy olla tarkkana.

Nyt ulkona sataa taas paljon kovemmin. Taisi olla ajoitus taas kohdallaan. Olisi mukavaa, jos tulisi kunnon ukkonen, jota ihmetellä ikkunoista, mutta toisaalta koira saattaa seota siitä, ei ole vielä koskaan ihmetellyt sellaistakaan luonnonilmiötä kaupungissa. Kohta voisin naputella vähän lisää tekstejä kirjoituskoneella, että se pysyy edes jotenkin öljyttynä ja käyttökuntoisena, sitten voisin ihmetellä vähän lisää Wachowskien Sense 8 sarjaa. Vaikka sen alku ja rakenne tuntuvat vähän sekavilta, on se ihan mielenkiintoinen ja hyvä sarja. Daredeviliä en saanut katsottua vielä ensimmäistäkään jaksoa loppuun, mutta tätä jaksoin katsella jo kuusi tai seitsemän osaa. Pidin Cloud Atlaksesta, ja tämä tuntuu ikään kuin vähän överiksi pidennetyltä versiolta siitä, paitsi että läpi eri aikojen kulkevat tarinat on heitetty samaan päivään. Heti, kun Wachowskit heittävät sarjaan jonkun taivaalla lentävän CGI-robotin, heitän sillä vesilintua, mutta ainakin siihen asti tuossa miellyttää se, että sitä on oikeasti kuvattu vähän eri puolilla maailmaa, vaikkakin eri kielten puhuminen olisi vielä tuonut vähän lisää syvyyttä. Ihan mielenkiintoista trippailua kuitenkin. Keksin siitä myös seuraavan termin:

Teleapatia = kun kuulet ääniä päässäsi, mutta niidenkään ongelmat eivät kiinnosta sinua yhtään.

Riippuvuudet ja musiikki

Tässä on melko mielenkiintoinen artikkeli, joka kannattaa lukea. Koska huumeet ja riippuvuus näyttävät nyt olevan taas se seuraava kantava teema (viime yönä katselin Burroughsin haastatteluja Youtubesta, mikä johti tänään kirpparilla siihen, että ostin viimeisten kuukausien päiväkirjamerkinnät, "Viimeiset sanat" ja aloin kuunnella Nistiä äänikirjana, muistin virkistyksenä) ajatuksissa, ajattelin kirjoittaa tästäkin. Katsoessani Montage of Heckiä mietin osan aikaa sitä, että kylläpä on saatu huumeitten käyttö näyttämään melko auvoiselta ja ikäänkuin "välttämättömyydeltä" taiteilijan itsensä kestämisen kannalta. Silti kuvat Cobainista heroiinin laihduttamana, vähän sammuilevana ja poissaolevana faijana ovat sellaisia, ettei niitä ihan helpolla selitetä miksikään taiteellisen luomistyön jalostusprosessiksi. En ole koskaan pitänyt rocknroll-kliseistä, ja huumeet ovat yksi vahvimpia ja pahimpia niistä. Vaikka sanotaan, että maailman paras musiikki on tehty huumeissa, mikä pitää myöskin paikkansa, sillä tarkoitetaan niitä muutamia yksilöitä, jotka osaavat tehdä jotain sillä huumeen tuomalla kokemuksella. Huumeissa on kyllä tehty vitusti musiikkia, suurin osa siitä päämäärätöntä haahuilua, tai lavalle kaatuilua, räpeltämistä tai mitä nyt milloinkin. Todellinen lahjakkuus ja se kaikkein olennaisin ja palavin taide syntyy siinä jälkitilassa, siitä kokemuksesta, siitä ymmärryksestä, jonka huume tai jokin vastaava voima on elämään tuonut. Suurin osa muusikoista tai taiteilijoista ei tätä luultavasti ymmärrä, ja jatkaa huumeiden kanssa haahuilua kunnes jäljellä on vain rakkaus huumeeseen, yritys vangita jotain kuolematonta taidetta häviää jonnekin vaaleanpunaisen lohikäärmeen metsästykseen.

On myös syytä muistaa, että kaikkein suurimmat ongelmat huumeissa johtuvat niiden laittomuudesta; salailu, stigmat, epäpuhtaudet, väärinkäyttö, rikokset, joita täytyy tehdä niitä mahdollisesti saadakseen, kaikki nämä ovat sivuoireita siitä isosta taudista, joka niitä vaivaa: laittomuus. Itse aineet, olivatpa ne sitten synteettisiä tai luonnollisia, eivät ole mitenkään hyviä tai pahoja, ja niillä aivan kaikilla ON sovellutuksia vaikkapa lääketieteessä, vaikka huumeen määritelmän mukaan ne onkin kielletty.  Burroughs kuvaili nistiä omakohtaisesta kokemuksestaan sanomalla, että kerran nisti on aina nisti. Vanhoilla päivillään hän tosin pyörsi väitteensä, koska hoitokeinot kehittyivät tehokkaammiksi ja hänkin käsittääkseni pääsi irti heroiinista. Hän loi huumekokemustensa pohjalta typerryttävät määrät sellaista kirjallisuutta, joka on varmasti kuvottanut monia, mutta kiehtonut itseäni siinä äärimmäisessä kylmyydessä, joka kaikessa siinä on. Se menee luihin ja ytimiin asti.

Miksi me siis teemme eroa miesten ja naisten huumeitten käytön välille? Helppo vastaus on tietysti siinä, että niin suuri osa kaikenmaailman rock-toimittajista ja muista myyttien rakentelijoista on miehiä, jolloin heidän samastumispintansa on kulttuurisesti herkemmin miehissä. Tietysti tämä on monisyinen ja suuri kulttuurikenttä, joka ulottuu ihan jostain roomalaiskristillisestä patriarkaaisesta perinteestä tähän päivään asti (sitä vanhemmissa kulttuureissa naisillakin on ollut enemmän valtaa, vaikka sitä on koitettu vähätellä tästä nykyisestä systeemistä käsin) , eikä sen murtaminenkaan siis olisi mikään ihan yksinkertainen juttu. Kuten artikkelissakin sanottiin, naisen harteille on helpompi sälyttää vastuuta lapsista ja kaikesta muusta, jolloin huumeille tai taiteelle tai jollekin muulle kuin perheelle omistautuminen nähdään vastuuttomana. Miksei miesten RAUKKAMAISUUTEEN, HEIKKOUTEEN tai VASTUUTTOMUUTEEN kiinnitetä samalla tavalla huomiota? Kuitenkin tiedän sen faktaksi, että minunkin ikäisissäni on huomattavan paljon enemmän niitä yksilöitä, joiden kehityksen vahingoksi on sattunut nimenomaan miehen riippuvuus ja sen seuraamukset perheessä. Silti se on yhä osa sitä miehisen hiljaisen kärsimisen tabua, johon ei saisi puuttua, jota ei saisi nostaa esiin tai kaivaa ylös, mutta jonka kaikki kärsivät miehet tuntevat omakseen ja jonka äärellä voidaan vaihtaa hiljaiseet katseet ja murahdus puolityhjän tuopin yli.

Pidin Amy Winehousen musiikista hyvin paljon. Pidän siitä yhä, ja minulle olisi varsin mieleistä, jos sitä tulisi lisää. Kuulisin mielelläni myös keski-ikäisen Kurt Cobainin murahtelua akustisen kitaran kanssa jollain pienellä suomalaisklubilla aina parin vuoden välein. Vaikka nuorena kuoleminen on muka jotenkin cool, sanon, että todelliset, elävät ja inhimmilliset teoksensa ihmiset alkavat tehdä vasta siinä vaiheessa, kun karvat alkavat harmaantua ja on vähän kilometrejä alla. Toki joillekin tulee kilometrejäkin nopeammin kuin toisilla. Huumeiden "etu" tässä mielessä onkin ehkä siinä, että ne saattavat auttaa joitain kasvamaan huomattavan paljon nopeammin. Toiset taas koittavat paeta vääjäämätöntä Mikä Mikä Maahan, eivätkä oikeastaan koskaan löydä sitä mitä alunperin lähtivätkään etsimään. Toki voi olla, että Cobaininkin hahmo olisi rypenyt jatkuvissa retkahduksissa ja nousuissa, kuten vaikka Al Jourgensen, mutta sekin olisi terveempää, kuin mikään puolijumalan korokkeelle nostaminen. Huumeet eivät lähtökohtaisesti ole mitenkään hyviä tai pahoja, mutta jos luodaan kuvaa jostakin heroiiniriippuvuuden tuomasta kärsivän taiteilijan marttyyrimyytistä, ihan sama, onko kyseessä mies vai nainen, niin sitten meillä on tulevatkin sukupolvet määrittämässä "rock'n'rollia" pelkästään kaiken ulkomusiikillisen turhuuden kautta ja kuolemassa ennen aikojaan.

Valkosipulivoi

Hän tuijotti seinää aamuhämärässä. Hänen viisivuotiaan mielikuvituksensa piirteli seinään kaikenlaisia eläimiä, lehmiä, leijonia, kirahveja ja krokotiilejä ja rottia. Ne leikkivät yhdessä nousevan aamun himmeässä kajossa, tanssivat ja lauloivat hänen riemukseen. Hän koitti olla hiljaa, ettei äiti vielä heräisi, vaikka tahtoikin nykiä häntä yöpaidan hihasta ja herättää hänetkin katsomaan kaikkia noita eläimiä. Välillä hän yritti saada taas uudestaan unta, mutta aina avatessaan silmät uudestaan eläimet olivat yhä siinä seinällä.Lopulta aamun ensimmäiset auringonsäteet tunkeutuivat verhojen läpi huoneeseen ja hävittivät eläimet seinältä juuri äidin avatessa silmänsä.

-------

Katsoin TV:tä nojatuolissa, kädessäni kalja ja sylissäni pussillinen sipsejä. Sieltä tuli joku hauska visailuohjelma, jossa juontaja kyykytti tyhmiä kilpailijoita kaiken aikaa. Kalja ja sipsit yhdessä laittoivat vähän röyhtäyttämään, mikä katkaisi nauruni aina aika ajoin. Äkkiä vatsaani alkoi kivistää. Se oli voimakasta, viiltävää kipua, joka tuntui jossakin vasemmalla puolella. Puristuin kaksin kerroin niin äkisti, että sipsit lensivät ympäri lattioita. Ähisin ja puhisin. Kumarassa oleminen tuntui helpottavan kipua hetkellisesti, mutta aina kun koitin nousta ylös, se voimistui taas. En tiennyt mitä helvettiä oli tapahtumassa. Ryömin nojatuolista lattialle, huone tuntui kieppuvan silmissäni, olin jo yltäpäältä hiessä. Mitä helvettiä, ähisin lattialta. Tuntui siltä, että paska valahtaisi housuun hetkenä minä hyvänsä. Ryömin vessaan niin nopeasti, kuin vain mitenkään kykenin, yrittäen kovasti pidätellä kaikkea sisälläni. Sain hilattua lihavan perseeni pöntölle, kun se kaikki jo valui ulos suolestani. Tunsin jonkun purevan minua pyllystä. Katsoin jalkojeni välistä pönttöön, ja se oli täynnä käärmeitä, kaikenlaisia, kaiken kokoisia, kaiken värisiä käärmeitä. Ne sihisivät ja täyttivät koko pöntön aivan kuin olisin paskantanut suoleni ulos sellaisenaan. Tuijotin näkyä kauhuissani, monttu auki, kylmässä hiessä täristen, enkä ollut koskaan tuntenut vastaavaa kauhua. Kaaduin kaakelilattialle. Tunsin polttavan, järjettömän tuskan leviävän puremasta koko kehooni, ja vähitellen kipu oli kaikki mitä enää kykenin käsittämään.

---------

Tunsin hänen kylmät sormensa niskassani. "Bang. Kuolit" voi vittu miten paljon vihasinkaan hänen huumoriaan. Miten paljon vihasinkaan aivan kaikkea hänessä, hänen silmiensä kujeilevia naururyppyjä, hänen lapsenomaista innostustaan jokaisen uuden projektin kohdalla. Itseasiassa vihasin kaikkia täällä, koko tätä helvetin avokonttoria niin paljon, etten todellakaan tiennyt, miksi yhä olin täällä. Hymyilin hänelle valjusti, vaikka minun teki mieli katkaista hänen sormensa ja moukaroida häntä naamaan nitojalla. Silti, ollessani tässä työssä, tässä omassa pienessa luukussani, minun piti hymyillä hänelle, minun piti olla kärsivällinen, leikkiä mukana, kaikkea sitä paskaa. Mietin taas, että joskus vielä lähden täältä rytinällä, mutta tiesin jo, etten tule koskaan tekemään niin. Ei minulla ole siihen munaa. Ei nyt, ei koskaan.

----------------------

"Tuo hauskuus kotiin", mainoksessa luvattiin. Siinä pari iloisen ja elinvoimaisen näköistä nuorta lauloi nauraen limonadipullon kylkitarraan painettuun mikrofoniin. Voi vittu. Tätäkö oli hauskuus? Olisipa pulloon printattu edes ase. Tai ruisku. Tai mitä tahansa hauskaa. Voin kuvitella pettymyksen, kun äiti soittaa lapsille, että nyt tuon teille jotain hauskaa, ja lapset hyppivät kotona sohvilla ja tuoleilla odottaen jotain tajunnan räjäyttävän hauskaa, ja saavat käteensä kaksi pulloa kusen makuista limonaadia. Aivan helvetin hauskaa. Äidillä. Korkeintaan. Maailma on välillä niin tyhmyyden läpimädättämä paikka, että naurattaa. Jep, juuri tällaisessa maailmassa meidän tulee laittaa kirjastot kiinni ja koulut nurin. Ihan kuin emme hukkuisi tyhmyyteen jo valmiiksi.

Kuumat kesäyöt tuntuvat tulevan taas.

Yö sulkee Lahden taas omien verhojensa suojaan. Vaikka ne ovatkin vielä ohuet, melkolailla vaivoin päivän sisäänsä peittävät, voi silti tuntea miten maapallo nytkähtää hitaasti lakipisteeltään kohti sitä pistettä, joka vie meidät taas takaisin siihen tuttuun pimeyteen, josta saamme nauttia enemmän tai vähemmän seuraavat kymmenen kuukautta. Aina välillä sitä herää miettimään, miten outoa on, että se mikä on itselle on ollut itsestäänselvä osa elämää ja vuoden kiertoa, pimeyksineen ja talvineen kaikkineen, ei oikeasti ole sitä suurimmalle osalle maapallolla elävistä ihmisistä. Suurin osa maailman ihmisistä kylpee vain hieman tavallista rankemmassa sateessa parin kuukauden ajan, täällä kaivetaan autoa lumilapiolla penkasta. Osa varmasti katkeroituu siitäkin, miettiessään vaikka pieniä vietnamilaisia, jotka ajelevat mopolla aamuruuhkassa sortseissa ja t-paidassa. Silti heillä ei olisi välttämättä koskaan kuitenkaan riittävästi paloa, jotta he ottaisivat ja lähtisivät. Kaikki on toki ärsyttävää, muttei kuitenkaan saa ihmisiä tekemään mitään.

Elämä on silti kaikkialla samanlaista. Kaikkien täytyy syödä, paskantaa, juoda vettä, käydä kusella, hengittää ja kuolla. Välillä kulkiessani minusta tuntuu siltä, etten itse liiku yhtään minnekään, vaan taustakangasta ja kulisseja siirrellään samalla, kun minua roikotetaan päästä ilmassa, ikään kuin olisin osana jotain suurta, epämääräistä näytelmää, jossa improvisoin pääroolia samalla, kun lavastajat ja puvustajat (no, minun kohdallani puvustajalla taitaa olla vähän helppo homma)  seuraavat omista käsikirjoituksistaan, mitä seuraavaksi tapahtuu. Kaipa se kaikki sitten selviää joskus. Tai sitten mikään ei selviä koskaan, ja saan heilua täällä vetämässä encorea, jota kukaan ei huutanut.

Jokaisella paikalla on omat opetuksensa, omat tarkoituksensa. Viime aikoina olen yhä vahvemmin tajunnut myös Tampereen visiitin elämäni mittakaavassa. Se heitteli elämääni aikamoisen liudan helvetin hienoja ja tärkeitä ihmisiä. Elämä on kaikkinensa niin vitun absurdia touhua, ettei sitä kannata koittaa tunkea sellaiseen laatikkoon, mikä ei sille sovi. Pitäkööt tunkkinsa. Ihmisvihaajat, elämäntuhlaajat, muutosten pelkääjät, kaikki ne, jotka tahtovat laittaa asioille nimiä ja tunkea niitä laatikkoon ja pitää ne siellä ikuiset ajat tästä eteenpäin, pitäkööt tunkkinsa kaikki jotka larppaavat jotain, mitä eivät ole luonnostaan. Tärkeintä on tehdä vain se, minkä milloinkin, oman sen hetkisen informaationsa valossa katsoo oikeaksi, eikä mitään muuta voikaan tehdä. Jos hommat kusevat, se ei ole sen enempää sinun vikasi, kuin menestys olisi sinun ansiosi. Ollaanpa missä tahansa ja tehdäänpä mitä hyvänsä, tämä on tätä. Ja se on kaikki sinun päässäsi. Joten ainoa asia, joka seisoo minkään muutoksen tai parannuksen tiellä, olet sinä ja oletuksesi siitä, mitä olet, tai et ole. Laske niistä kaikista irti, ja olet vapaa vaikka heti. Vapaa lähtemään Vietnamiin, vapaa myymään auton, vapaa tekemään aivan mitä tahansa. Vaikka mesoamaan grindibändissä niin kauan, että olet perse auki, ja vielä vuosia sen jälkeenkin, kunnes tajuat, että olet mieluummin juuri tässä bändissä perse auki, kuin jossain muussa ja miljonääri.

Monttubileet

Tässäpä tämä, grindikeikka käytännössä ei kenellekään. Fuck-Ushima myllytti humalaisen juhlaväen siihen kuntoon, että suurin osa hävisi telttaansa sammumaan ja tankkaamaan, joten tykiteltiin sitten lähinnä soramontulle. Mutta olihan se silti helvetin siistiä. Ainut oli tuo räkäisyys, loppupuolella aloin jo rykiä sitä uloskin päin, kun vitutti niin paljon. Tempot on kuitenkin aika kovat, huomaa taas, että on pari iltaa soitettu putkeen kun meinaa kaikki lähteä lapasesta. En usko, että oltais pystytty vetämään paljoa paremmin terveenäkään.

Eilisen tilitystä.

Tämä päivä on ollut taas sitten jonkinlaiseen normaaliajatuksen hahmottamiseen adaptoitumista, eli melko pitkälle koiralle epähuomiossa englanniksi puhumista ja nuhaflunssaa ilman, että tarvitsee miettiä huutamista tämän päivän osalta. Se on vähän hassua, heti kun tekee tuota parikin iltaa putkeen, tuntuu että sitä voisi jatkaa lopun ikää. Sen lopusta seuraa sitten aina vähän jotain ahdistusta, mikä on kai ihan luonnollista, mutta siitä huolimatta se tulee aina ihan samanlaisena yllätyksenä. Eilinen keikka tuntui vetäessä menevän ihan päin helvettiä, mutta kun katsoi sitä jälkeenpäin kuvanauhalta, niin olihan siinä sen verran piriset tempot, ettei siinä olisi ehkä meinannut pysyä mukana terveempänäkään. Settilistattomuus näytti taas parhaan puolensa, kun pystyi lopettamaan koska vaan tahtoi, eli soitettiin vartti. Kaksi vikaa biisiä menee aina lujaa, niiden kohdalla ei tarvitse enää kiinnostaa mikään. Laitan keikan tuossa illemmalla youtubeen, jaan sen myös tänne.

Keikkojen jälkeen otettiin taas tällainen kunnon luokkakuva. Paitsi että jos nämä ihmiset olisivat olleet minun kanssani samalla luokalla, olisin yhä puheväleissä luokkakavereiden kanssa. Kuvasta on myös melko helppo spotata pertunmaalaiset kaiken vouhotuksen keskeltä.

Jamie kuvasi Torvesta myös tämän vähän vanhemman biisin, jota on alettu nyt taas soittaa, koska se on ihan helvetin nopea ja hyvä biisi. Yleisöllehän ne on kuitenkin vaan kaikki samaa puuroa, eli aivan sama siis kai mitä tehdään ja kaikki joko ölisee mukana tai vihaa tuollaista kissanrääkkäysmusaa. Tässä siis Too Slow.

Nyt voisi mennä vielä nauttimaan tuosta auringosta, skotit vei sateet mukanaan ja jättivät tänne kesän, joten kai sitä voisi mennä metsään ihmettelemään hyttysiä. Jos ei niistä eilen vielä saanut tarpeekseen. Varattiin myös elokuulle keikkojen ja koulun alkujen väliin reissu Puolaan, lähdetään sinne ihmettelemään vuoria ja puolalaisten ämpyilyä. Tulee varmasti hyvä reissu siitäkin! Heti sen jälkeen pitääkin sitten alkaa keksiä rahaa rundia varten, mutta ne on sitten sen ajan murheita. Tiedän, että tulen luultavasti taas leikkimään jonkun sortin taulu tai levykauppiasta. Tahdon kiittää teistä siellä jossain varjoissa lymyävistä ihmisistä aivan jokaista, koska juuri te omalta osaltanne mahdollistatte tämän touhun, vaikka ette kaikkia rahojanne minun ensimmäisen maailman ongelmiinne syytäisikään. Jo ihan pelkästään se, että on joitain yksilöitä, joille tehdä musiikkia, kuvia ja tekstejä, riittää ihan hyvin.

876 kilsaa myöhemmin...

Istun tässä otsa naarmuilla ja ruhjeilla, suu täynnä repaleisia, vuotavia ja kipeitä haavoja, pari mustelmaakin on, korvat vinkuu, mutta mieli on aivan täysin tyhjä. Viimeiset neljä päivää tuntuu jo nyt epämääräiseltä unelta ja hämmentävän hienolta usvalta, joka jättää jälkeensä mukavan pehmeän ja turtuneen jälkitilan. Torstaina pakkasin itseni ja romppeeni Teron äidin lainaamaan autoon (minkä järjestymisestä vielä aivan järjettömän suuri kiitos, koska ilman sitä mikään tästä ei olisi ollut mahdollista. Kiitos.) ja ajoin lentokentälle hakemaan skotteja. Helsingissä ajaminen on muutenkin oma määritelmäni helvetille, mutta lentokenttä nykyisine remontteineen on vielä joku kehä kolmosen yhdeksäs piiri.  Pääsin kuitenkin perille, kalliiseen pikaparkkiin, löysin jätkät aika pienellä vaivalla, mitä nyt olin väärässä terminaalissa. Olin kuitenkin vastassa ja pakkasin autoon, lähdettiin saman tien ajamaan kohti Tamperetta. Sielläkin oltiin ajoissa ja kaikki sujui kuin jossain lasten sadussa. Vaakon Nakki tarjosi kulttuurielämyksiä megapurilaisen muodossa ja vaikka jouduttiinkin odottelemaan pihalla, kun joku hevibändi teki jotain ikuisuustsekkiään, oli fiilis silti hyvä. Omissa soundcheckeissä ei mennyt aikaa juuri mitään, soundi oli vähän tuhnu, muttei sitä Vastiksella jaksanut valittaa mistään, on siellä ollut paskempaakin. Odotettiin tyhjää salia, tai ehkä kymmentä tyyppiä, ja 29 maksanutta tuli, joten kaikki meni aika nappiin.  Jo tästä illasta tuli sen verran rahaa, että sillä katettiin oikeastaan loppureissun bensat. Ilta hengailtiin sitten Yläkerrassa Fukujen ja skottien kanssa. Edelleenkin minä sanon teille, että Fuck-Ushima on parasta, hienointa ja kauneinta, mitä tässä maassa juuri nyt tehdään. Näin sen tässä neljänä päivänä putkeen, eikä mielipiteeni haalentunut yhtään. Ennen Godholen keikkaa en varsinaisesti ole koskaan tehnyt mitään eroa grindin tai powerviolencen välille, mutta kyllä nuo sen verran väkivaltaisella voimalla monessa kohtaa paiskoivat menemään, ettei sille oikein muutakaan sanaa ollut olemassa, kuin powerviolence! Keikkojen ja hengailun jälkeen ajeltiin yötä myöten Tampereelta himaan, jossa skotit tutustuivat koiraan. Tuntuivat tulevan toimeen.

Lahdesta herätessä ei varsinaisesti ollut mitään kiirettä tehdä mitään. Kaikki on aika tuttua ja menee omalla painollaan. Ainut lisäjärjestelyn aihe oli safka, joka meni vähän improvisoiden, jonkunlainen DIY-chow mein siitä kumminkin taisi tulla. Kuulema oli ihan hyvää, eli teki sen toisen ainoan tehtävän, mikä ruoalla noin yleisesti niin kuin katsotaan olevan. Tässä vaiheessa tunsin jo olevani tulossa kipeäksi, muttei se vielä ollut ylitsepääsemätöntä. Teetä ja hunajaa naamariin joka välissä ja kai siitä hyvä tulee. Roudauksetkin oli nopeat ja helpot, kun Torven backline on aika hyvä olemassa. Lisäksi äänimiehenä oli Leo, ja Leoon voi aina luottaa. Hyvät äänimiehet on harvassa, ja onnekseni tunnen monta niistä. Tomppa ja Leo on siitä parhaasta päästä. Hyvät äänimiehet on myös kiireisiä, mikä on tietysti vaan hyvä homma, mutta mielellään niille maksaa, kun hommat hoituu. Odotukset tämän illan ihmissaastan määrälle oli noin 15, koska kaikilla oli jotain muuta. Iloinen yllätys oli, kun paikalla olikin laskujeni mukaan joku 37 ihmistä, joista kaikki olivat selkeästi tulleet katsomaan bändejä, eikä puhelimia. Se oli aivan järjettömän hienoa ja sulatti tämänkin "misantrooppisen kyynikon" sydämestä jonkun jääpuikon pieneksi ilon kyyneleeksi. Olisi ollut mukava majoittaa Fukutkin tänne, mutta lähtivät mieluummin Helsinkiin valmiiksi seuraavaa päivää varten. Olin vienyt koiran hoitoon valtavien ihmismassojen tieltä, muttei neljä grindihippiä lisää niin kauhean suurta eroa tehnyt, kun kumminkin hain koiran seuraavana päivänä takaisin samaan porukkaan.

Seuraavana päivänä sainkin sitten alkaa pähkäillä asioita ihan tosissani, kun muistin, ettei Lepakkomiehessä ole backlineä olemassa, eikä siellä ole paikallista bändiä. Siitä sitten aletaan miettimään, että no joo, mulla on bassokaappi himassa, kitararomut on treeniksellä, pitää löytää rummut vain Helsingistä. Makkonen pelasti siinä hommassa onneksi, helvetin iso kiitos siitäkin, koska ei olisi tullut muuten Helsingin keikasta mitään. Yleensä olen hieman skeptinen sen kaupungin suhteen, koska tavallisesti siellä on aina paljon pönötystä ja vähän meininkiä, nyt tuntui olevan taas jonkinlainen "todistetaan odotukset vääriksi" liikehdintä käynnissä, kun käytännössä kaikki yleisö, 54 ihmistä, olivat katsomassa jokaista keikkaa. Sekin tuntui hyvältä. Paljon kivemmalta, kuin sata maksanutta, joista kaksi kolmasosaa istuu pöydissä huutamassa, ettei kuule mitään musiikin yli. Kaikki tuntuivat soittavan täällä parhaat keikat, mikä ei sinänsä ole ihme, kun tavallisesti keikat tuppaavat menemään sitä paremmin, mitä enemmän niitä soittaa. Soitettiin joka ilta vähän eri biisejä, en edes muista enää mitä missäkin, paitsi tietysti tämän illan vedon, kun en kuitenkaan ole ihan dementikko vielä. Keikkojen jälkeen ajettiin auto parkkiin ja mentiin johonkin puistoon istumaan iltaa bändien kesken. Oli mukavaa. Tällä porukalla kaikki tuntui toimivan vain niin järjettömän hienosti ja helposti, ettei tässä tarvinnut ähertää missään välissä yhtään. Kaikki vain sujui. Kaikista järkkäämistäni ulkomaalaisten soittohommista helpoin ja mukavin. Jätkille kaikki oli okei ja ihmiset osti merchiä sen verran, että jos ei nyt ihan lentolipuista omilleen päässeet, niin ei jäänyt ihan täysillä vituttamaankaan. Ajettiin taas Lahteen yöksi, käytiin ABCllä kaupassa ja ostamassa safkatarpeet tälle päivälle.

Tämä päivä menikin sitten aika järjettömän kipeissä, flunssaisissa ja räkäisissä fiiliksissä. Lähdettiin ajamaan Hyvinkäälle vasta joskus viiden aikaan, ehkä koko "rundin" isoin vastoinkäyminen oli kun auton avaimet oli jääneet eri takin taskuun ja jouduin hakemaan ne himasta. Tämä viivätys kesti noin viisi minuuttia. Ajeltiin lentokentälle vievän tien päähän, ja kun mitään keikkapaikkaa ei löytynyt, pysähdyttiin kuuntelemaan. Jostain takaapäin kuului musiikkia, ja sitten ajelin pää ikkunasta pihalla seuraamassa ääntä, minkä avulla paikka löytyi helposti. Aikataulut olivat vähän venyneet, mutta aika hyvin niitä saatiin otettua kiinnikin. Fuck-Ushima sai soittaa ehkä aktiivisimmalle ja parhaalle yleisölle, joka lähti telttoihinsa sammumaan heti keikan jälkeen, ja me soitettiin sitten lähinnä soramontulle. Mutta se ei vaivannut yhtään, ainut asia mikä vitutti oli se flunssa ja räkä, joka pilasi oikeastaan koko helvetin keikan omalta osalta. Tai no ei se nyt ihan pilannut, mutta leikkasi fiilistä kyllä ihan helvetisti. Onneksi nuo keikkojen loput on nykyään sellaisia, että jos ei sitä ennen tunnu missään, niin siinä kohtaa alkaa kyllä tuntua. Ja olihan se nyt helvetin mukava soittaa keskellä metsää. Godholen keikan jälkeen pakattiin kamat autoon ja otettiin jonkun sortin yhteiskuva, sitten lähdettiinkin ajelemaan lentokenttää kohti. Lähtö on tuossa aamulla puoli yhdeksän korvilla, joten siellä ne nukkuvat Helsinki-Vantaalla kai yhä, miksi onkin vähän outo fiilis kirjoittaa tätä. Mutta oli ihan mukava, kun oli vähän ihmisiä kämpillä. Voisin alkaa järkätä näitä suomirundeja enemmänkin, mikäli on kiinnostuneita ja ennen kaikkea muuta hyviä bändejä. Nyt seuraa se pari päivää kestävä vaihe, jonka aikana kaikki pitää meikää ihan täytenä douschebackina, kun meinaan aloittaa joka lauseen englanniksi ja ihan vahingossa tiputtelen englannin kielen sanoja suomen sekaan, kun ne löytyy päästä suomalaisia nopeammin. Suihkussa käyminenkin oli ehkä parasta ikinä, kun sai pestä kaiken paskan pois nahastaan. Nyt voisin hetken aikaa vaikka lueskella ja käydä nukkumaan. Kiitos Tero ja Tiina Doukas, kiitos Fuck-Ushimat ja Godholet, Makkonen ja Leo ja kaikki muutkin, jotka teki tästä niin helvetin siistiä.

Kohta lähtee. Noin 10 tunnin päästä.

Nyt alkaa olla lähtölaskenta käynnissä.  Keitin soijasuikaleet ja laitoin marinoitumaan torstain safkaa varten, huomisten sekoilujen ajan saavat muhia jääkaapissa ihan rauhassa. Jossain välissä saan auton, pitää käydä postissa laittamassa levyä Belgiaan ja toivoa, että kerettäisiin treenaamaan vielä ennen kuin pitää lähteä Helsinkiin. Lentokenttäparkkeeraus on kalliimpaa, kuin Mad Maxin katsominen kolmedeenä, joten minulla ei ole pienintäkään aikomusta olla ajoissa. Sanoin, että soittavat, jos kestää liian pitkään. Huomisen autoilusaldo on siis taas kevyet 7 tuntia ainakin, siihen päälle roudaukset ja venailut ja kaikki muu tuttu jumittaminen, ja veikkaan tuostakin tulevan suunnilleen 18 tunnin "duunipäivä". Voi pojat, kun olisi kellokortilla näissä hommissa! Onneksi seuraava keikka on Lahdessa, joten ei tarvitse stressata yhtään mitään. Voi alkaa tehdä safkaa ja valmistautua iltaan. Torvella on nykyään oma backlinekin, niin ei sinne tarvitse juuri mitään roudatakaan. Rummut ehkä. Jos jaksaa.

Odotan huomista jo melko paljon, Jamien ja Fukujen näkemistä, kaikkea. Me luultavasti aloitamme, jossakin siinä yhdeksän korvilla. Näin ainakin uskoisin. Vaihteeksi on mukavaa soitella ensimmäisenä. Jossain vaiheessa meidät laitettiin joka keikalla viimeiseksi. Se oli vähän vaivaannuttavaa jostakin syystä, vaikka jonkun täytyykin aina olla viimeinen. Silti siinä tulee sellainen olo, että tämä paskaläjäkö on nyt se pääesiintyjä, meidänkö se pitää olla, kun yleensä vielä soittaa parempien bändien kanssa. Keskellä on kaikkein paras. Siinä ei ole mitään paineita mistään, ei mitään ihmeellistä odotusta, porukkaakin on yleensä vielä paikalla ja kaikki on hyvin. Sen jälkeen kerkeää syödä tai juoda, tai mitä ikinä tahtookaan tehdä, eikä sitä ennen välttämättä tarvitse.

Jos ei minusta siis kuulu pariin päivään mitään, yritän saada skottiaksentista selvää ja pitää vieraat tyytyväisenä. Saattaa tosin olla, että riittää kun laittaa niille pyörimään It's Always Sunny In Philadelphiat ja voi itse olla rauhassa. Vähän niinkuin lapsenvahtina olisi. Heh. Mikäli satutte olemaan huomenna Tampereella, torstaina Lahdessa, perjantaina Helsingissä tai lauantaina Hyvinkään Monttubileissä, niin tervetuloa ihmettelemään ja paiskaamaan käpälää ja katsomaan, kun raavin sosiaalisesti vaivaantuneena vuoroin päätäni ja kättäni ja koitan keksiä jotain fiksua sanottavaa.

Ajan kuluttamista. Ja uni, 16.6.2015

Olen lähinnä kirjoitellut lyhyitä novelleja ja miettinyt biisejä. Lyhyiden juttujen kirjoittaminen on oikeasti helvetin hauskaa, koska niihin saa luotua oman ikkunan jonkun ihmisen todellisuuteen, tehtyä oman maailmansa sen lyhyen, muutaman lauseen mittaisen tarinan kautta. Se on inspiroivaa. Lisäksi niiden tajunnanvirtaisuus ja omituisuus korostuu entisestään, kun ei tarvitse selittää mitään jatkamalla tarinaa yli mittaansa. Se kestää minkä kestää, sitten se loppuu ja tekee tilaa jollekin muulle, niinkuin ajatukset yleensäkin. Toki uskon, että nämä eivät pääse taas minkään julkaisijan sensuurin läpi, mutta kun tuossa läjässä nyt on näköjään 149 sivua, minkä lisäksi on vielä mahdollisuus vaihtaa joitain juttuja toisiin, niin kai sitä voi koittaa tyrkyttää jonnekin. Joku pienkustantamo kiinnostaisi ihan yhtälailla, mutten koskaan oikein meinaa löytää niistä mitään, tai sitten ne toimivat jollain osuuskuntapohjalla, ja pitäisi liittyä mukaan, eikä siihenkään ole varaa.

Vähän jo jännittää huomenna alkava hullunmylly. Vili tulee ensi yönä Amerikan keikoilta takaisin, pitäisi keretä treenaamaan vielä ennen kuin haen skotit kentältä, mutta saa nähdä miten se onnistuu. Pitää luukuttaa sen verran omaa levyä autossa, että muistaa edes mitä biisejä meillä on. Kylläpä ne nyt aina jostain selkärangasta tulee kuitenkin, mutta nyt voi olla vähän hankalampaa, kun ei olla kuukauteen tehty yhtään mitään. Se tuo aina oman lisäjänskätyksensä. En ole niitä, jotka menevät keikoille "treenaamaan" jotain muita keikkoja varten. Keikka on keikka. Aina. Tietysti jotkut niistä ovat itsellesi merkityksellisempiä kuin toiset, mutta silti mikään keikka ei ole "harjoituskeikka".

Yöllä puhuttiin Terhin kanssa siitä, miten selällään nukkuminen aiheuttaa uniin jotain häiritsevää, painajaismaista fiilistä. En ollut ajatellut sitä enempää, mutta näemmä pääsin todistamaan sen heti ihan käytännössä: asuttiin isossa talossa. Siellä oli vielä ihan tyhjää. Päivisin oli valoisaa ja kaikki oli ok, mutta hämärtyessä puutarhassa seisoi vanha mies, joka oli tulta. Hän huusi jotain siitä, että olen kirottu ja tämä talo tulee tappamaan minut. Sitten hän muuttui liekiksi ja syöksyi minua kohti. Ainut tapa väistää oli mennä taloon sisään. Siellä oli yksi hehkulamppu, jonka valossa näin vanhan ukon tulleen jotenkin sisälle. Kaikkien huoneiden ovet oli auki, kaikki huoneet olivat totaalista pimeyttä. Tuon vanhan ukon edustama painostava pahuus oli joka puolella. Sain kuitenkin tietoisella ajattelullani lyötyä väliimme kiinni yhden oven, jonka läpi hän tai hänen kirouksensa ei päässyt. Siellä odotin aamua, jolloin oli taas turvallista. Se oli melko merkillistä, vainoavaa, painostavaa unta, josta herätessäni tajusin tietysti maanneeni selälläni koko ajan.

Tyyntä ennen tyrskyjä.

Pääsin sisään mediasisällön suunnitteluun. Sinänsä se ei yllättänyt, minulla on ehkä aika selkeä kuva päässäni siitä, ketkä muutkin sieltä kokeesta sinne pääsivät, mutta sittenhän sen näkee. Juuri kun olin menossa työkkärin sivuille ilmoittamaan saaneeni ja ottaneeni vastaan paikan koulussa, huomasin, että sivuille oli pari päivää sitten laitettu ilman mitään muuta ilmoitusta pari duunipaikkaa, mihin pitäisi soittaa. Sinänsä ihan mielenkiintoisia paikkoja, mutta kumpikin kokoaikatyötä, alkamisaika vasta tuossa koulun alkamisen jälkeen, vaadittu koulutustaso tai työkokemus korkeakoulu tai "vankka kokemus", joita nyt en kumpaakaan voi sanoa vielä omaavani. Lisäksi toinen oli Orimattilassa, toinen Hollolassa, eli kumpikaan ei menisi edes perus bussilipulla, eikä minulla olisi varaa maksaa työmatkoista 12 euroa päivää kohti. Viikkoa kohti ehkä juuri ja juuri. Todennäköisesti sieltä seuraa paskamyrskyä, vaikka yritin perustella valintaani sillä, että koulu tarjoaa minulle taitoja, joilla voin sen jälkeen työllistää itse itseni. Mediakasvatusjuttujen suunnittelua, tai jotain.

Tämä päivä on ollut lähinnä raha-asioiden hoitoa, taulukauppaa ja paitakauppaa, jotta on rahaa maksella skottien ja virolaisten bensoja keskiviikosta eteenpäin. Parit rauhallisemmat päivät sitä ennen kyllä kelpaavat ihan hyvin. Keskiviikkona pitäisi keretä soittamaan ennen kuin lähden hakemaan skotteja lentokentältä, sieltä suoraan Tampereelle ja siitä eteenpäin mennäänkin sitten ihan suhteellisen äkäistä haipakkaa eteenpäin.  Juuri tällaisenaan elämä tosin sopii minulle. Epäsäännöllisenä. Ennustamattomana. Kaaoksena. Tämä on oikein hyvä. Verrattuna siihen, että minulla on rahaa tehdä mitä tahansa, vaikka asua kolmiossa ja ostaa auto, kuunnella naapureiden tappelua joka ilta, paskantaa verta, tuntea jokin epämääräinen möykky, josta et ole varma onko se sielussa vai kehossa,  kasvattaa tätä  pelottavan turvallista elämää, kunnes kuvittelet sekoavasi. Se on tosi ristiriitaista. Kun saa tehdä duunia, joka pitää nupin kasassa, mutta joutuu elämään elämää, joka hajottaa raskaasti.

Kirjoittaminen on nyt parina päivänä häilynyt taas jossakin ajatusten reunalla, se on ollut kuin vieras, jonka tuntee jostakin pitkän ajan takaa, jolle tekisi mieli mennä juttelemaan, mutta välissä on liian paljon ihmisiä ja hälinää, ja joudut vain vilkuilemaan koko ajan siihen suuntaan kärsimättömänä, peläten, että heti kun päästät hänet silmistäsi, hän karkaa jonnekin muualle. Nyt tuo kärsimätön nuori koira seisoo tyylikkäästi jalkarahilla ja vaatii minua viemään itsensä ulos. Toivon, ettei tämä salaperäinen vieras karkaa, vaan on täällä odottamassa vielä, kun palaan. Tahtoisin kirjoittaa joihinkin lehtiin, kolumneja, novelleja, runoja, aivan mitä tahansa, kunhan saisin lasketella tajunnanvirtaa pihalle, ja tietäisin sen johtavan johonkin. Kirjoja on kesken kolme, mutta ne ovat turhauttavia juuri nyt, koska ne eivät ole menossa mihinkään. Rahat eivät riitä julkaisemiseen, joten ne vain kasvavat, hiljakseen ja vähitellen, vailla mitään päämäärää. Onpahan jotain harjoituskamaa sitten, kun pitää alkaa treenata taittoa. Nyt pitäisi kerrata ruotsia ja opetella Photoshoppien ja muiden adoben ohjelmien käyttöliittymien perusteet, jotta ainut koulun alkaessa ihmeteltävä asia on mac.

Ensi viikolla saa taas soittaa.

Eilen sitä pääsi taas pitkästä aikaa soittamaan rumpuja, mikä auttoi huomaamaan taas kerran sen mystisen totuuden, että parhaiten asioita oppii, kun ei tee niitä. Kun vähän aikaa hinkkaa jotakin liikerataa lihasmuistiin, ja jättää asian sitten siihen, jatkat treenaamista päässäsi senkin jälkeen. Vähitellen se ajatustreeni tekee tehtävänsä, ja seuraavalla kerralla tykitteletkin sekoilufilliä ihan kyrpänä. Haaveissa on aina ollut rumpaloinnissa sellainen Hendrixin bändin livetatsi, ehkä vähän raskaammalla otteella, ja vihdoin ja viimein, pitkäjänteisen treenaamattajättämisen jälkeen, se alkaa hahmottua. Vielä kun saisi kestävyyttä (mitä ikävä kyllä tulee vain soittamalla), että pystyy pitämään kaiken läjässä ilman, että happi loppuu lihaksista heti sen sekoilun jälkeen. Sekin on kyllä hieman hengityksestä. ergonomiasta ja muusta vastaavasta kiinni, että ehkä sitä voi treenata hengittämistä enemmän.

Tänään olisi tarkoitus mennä tekemään hieman droneakin, tai ainakin järjestää jonkunlainen treenissessio. Saa nähdä, kuka siellä soittaa ja mitä. Ja kuinka moni pääsee krapulaltaan paikalle ylipäätään. Menin tuossa joskus puoli kuuden aikaan nukkumaan ja pomppasin kahdeltatoista ylös, käytin koiran ja huomasin nopeasti, ettei sandaalit olleet paras valinta tuohon sadekeliin. Sillä nyt ei ole väliä, jos jalat hieman kastuvat, mutta olisihan sitä voinut laittaa jotkut rikkinäiset kengät edes jalkaan. Nyt olen viikon verran kyllä kulkenut muutenkin vain sandaaleissa, koska ne kesäkengät kävelin puhki. Minulle on luvattu toki muutamatkin kengät, mutta toimitus ei ole ihan vielä toiminut perille asti. Kiitollinen olen niistä silti, eikä tuo sandaaleissa kävely nyt niin paha ole. Ompelin niihin viime kesänä sukkaa muoviletkujen ympärille, niin ne eivät hierrä jalkaakaan. Kunnon niksipirkka.

Eilen laitoin vihdoin ja viimein tilaukseen myös Beckettiä. Tilasin kaksi ensimmäistä osaa siitä neliosaisesta kokoelmasta. Kaksi muuta olisikin maksanut sitten satasia kappaleelta. Jenkkien amazonilla olisi 6 euron tilaukselle tullut päälle 60 euron postit, niin ei ihan napannut. Brittien amazonista sain nuo, yhden runokokoelman, Darwinin Lajien synnyn ja yhden t-paidankin vielä suunnilleen samaan hintaan posteineen. Siitä kehtasin jo maksaakin. Nyt sitten vain odotellaan, onneksi tässä nyt on näiden tulevien keikkojen kanssa häsläämistä sen verran, että ei kerkeä tulla tylsää.

Keskiviikkona Vastavirralla ollaan ekana, aloitetaan kello 21. Torstaina Torvessakin ollaan ekana, ja aloitetaan soittamaan jo kello 20.00. Siitä eteenpäin vaihdot tapahtuu ihan helvetin äkkiä, tarkoitus on tunkea kaikki viisi bändiä niin pieneen aikaan kuin mahdollista, ja parhaimmillaan koko ilta on ohi jo 22.30. Eli vaikka tulisit Helsingistä, kerkeät helposti viimeiseen lähijunaan takaisin stadiin. Mietippä sitä. Kuudella eurolla viisi kovaa bändiä. Kehtaa tulla kauempaakin. Soittojärjestys:
Cut To Fit
Nothing More To Eat
Fuck-Ushima
Sociasylum
Godhole

Pöristelyä Torvessa taas.

Eilen olin taas Torvessa ihmettelemässä pöriseviä bändejä, ja oli kyllä makoisaa kampetta kaikin puolin. Ensimmäisenä soittanut Hwael (en edes yritä keksiä mistä näppäinyhdistelmästä oikea kirjoitusasu löytyy) oli todella positiivinen yllätys, heti kun säröt polkaistiin ensimmäisen kerran päälle nousi yllättynyt hymy kasvoille. Oli virkistävää pitkästä aikaa nähdä instrumentaaliyhtye, koska sellaisia ei ole koskaan liikaa. Kitaristi kertoikin, että oli hieman hankala saada kaikki suostumaan siihen ajatukseen, mutta onneksi sai. Tuollaisenaan erottuu positiivisesti melkein mistä tahansa pakasta, koska kaikki on aika hienosti hanskassa. Delayn käyttö maalasi hienoja kuvia merestä, aallot seurasivat toisiaan ja kuljettivat aina vain kauemmas inhimmillisten rajoitteiden rannasta. Vaikka lyhyiden settien ystävä olenkin, tuota olisi kuitenkin jaksanut kuunnella biisin tai pari enemmänkin.

Void Cruiser tykitteli toisena. Alussa tuntui olevan jotain teknistä ongelmaa basarin kanssa, mutta kun menin kysymään, tarvitseeko sen kanssa isompaa jeesiä, ongelma tuntui häviävän. Jännitystä se ehkä taisi olla. Tämäkin on ihan helvetin hyvä bändi, mutta eilinen keikka olisi voinut olla vähän skarpimpi. Parhaimmillaan jätkät myllyttävät ihan kympillä, mutta eilinen tuntui vähän läpilukemiselta. Toisaalta setissä oli ehkä biisi tai kaksi liikaa, mutta sekin on taas vain minun grindcoren raiskaamaan aikakäsitykseni horinoita. Parhaimmillaan homma lähti kuitenkin taas todella lujaa, vaikka välillä jäi harmittamaan, ettei Sante niitä järjettömän hienoja laulusovituksiaan kuitenkaan vetänyt ihan samalla tavalla. Ei se ole isoista jutuista kiinni. Just traaaain.

Chest oli paljon kovempi kuin parin vuoden takaiselta viime keikalta muistinkaan. Etenkin basso-rumpu-puoli jytäsi niin helvetisti, jos olisi Kelan taiteilija-apuraha pätkähtänyt ajallaan tilille, niin olisin ostanut levyn, mutta kun ei ollut niin jäi levykin ostamatta. Ensi kerralla sitten. Tuli lujaa, mistä sielu ja ruumis kiittivät. Juuri näin tällaisen musiikin pitääkin soida. Ei siihen ole kauheasti lisättävää.

Elämme alun aikoja.

Elämme vaarallisia aikoja. Vaarallisia sikäli, että tässä kohtaa tätä suurta sotaa tyhmyyttä vastaan, joka tämä ihmiskunnan historia on, olemme tulleet pisteeseen, jossa viisautta ja ymmärrystä halveksivat ihmiset tekevät päätöksiä. Se ei voi olla mitenkään hyvä asia, ja se ennakoi kai myös sivilisaation romahdusta noin yleensäkin, mutta sitähän on ennustettu jo kauan. Silti en ihmettelisi yhtään, vaikka kaikki Kiinan dynastiat ja Rooman valtakunta olisi hajonneet juuri tähän: kun sivistys leviää liian laajalle, tulee muualta ihmisiä jotka tahtovat parantaa omia elinolojaan, joka taas synnyttää xenofobian aallon ja nostaa valtaan populisteja, jotka sitten ajavat sivistyksen alas ja rappeuttavat sivilisaation hitaasti, mutta varmasti. En todellakaan suostu seisomaan sellaisten ihmisten riveissä, jotka eivät näe kirjaston arvoa yhteiskunnassa. Se antaa ihmisille yhtäläiset mahdollisuudet virkistyä, kehittää itseään ja läheisiään, kasvaa ihmisenä joksikin aivan muuksi, kuin mihin geenien ja ympäristön edellytykset antaisivat mahdollisuuden. Itse olen tästä kävelevä esimerkki. On vain turhauttavaa katsoa vierestä, kun se tapahtuu. En välttämättä usko tämän rappion menevän sodan kautta, tai ehkä korkeintaan lopussa käydään joku väsynyt käsienheiluttelu/ilmapommisota, jossa tuhotaan infrastruktuuri ja pidetään huoli siitä, ettei kellään ole helppoa siinä vaiheessa, kun tuuletin sammuu.

Toivon tietysti, että ihmiset näkevät tämän kaikesta leikkaavan, numeroita tuijottavan insinöörihallituksen olevan aika ikävä tie, mutta en laittaisi kovinkaan paljoa rahaa likoon sen puolesta. Sama on menossa kaikkialla muuallakin. Erityisen turhauttavaa voi olla asua Skotlannissa, joka itse äänesti liberaalimman, älykkäämmän ja paremman maailman puolesta, mutta sai kuitenkin konservatiiviääliöt valtaan, kiitos Englannin ja aiemmin pieleen menneen itsenäisyysäänestyksen. Tämä aika on murroksen aika. Elämme keskellä sellaista myllerrystä ja kehitystä, jota ei ole ollut olemassa koskaan ennen. Tästä syystä myös ei ole mitään syytä takertua mihinkään menneeseen politiikkaan tai ajatusmaailmaan, koska tämä aika vaatii ennen kaikkea mukautumista ja sopeutumista. En ole tippaakaan kallellaan mihinkään olemassaolevaan poliittiseen suuntaukseen, koska en usko, että ne toimivat mitenkään päin paremmin, jos ne päästetään valtaan yksinään. Nykyisessä systeemissä vain ei oikeastaan ole kuultu viimeaikoina sanaakaan oppositiosta, koko ajan vain hallituksen linjauksia ja päätöksiä ja tekoja. Se voi ajaa käytännössä kaiken murskaamalla läpi, mikäli niin tahtoo, koska kaikki eriävät mielipiteet ovat nyt oppositiossa. Opposition huutelut taas voi Soinin, moninkertaisen oppositiohuutelijan, tavoin kuitata nyt vain "opposition huuteluna", kun aiemmin sillä olisi pitänyt olla muka jotain painoarvoa.

Tasapaino on heilautettu vahvasti oikeiston suuntaan, kuten kaikkialla muuallakin Euroopassa tuntuu nyt olevan, eikä se ole vielä koskaan ihmiskunnan historiassa tiennyt hyvää. Ei sen puoleen ole äärivasemmalle heiluttelukaan. Alan tässä kaikesta huolimatta jo öljytä V8-moottoria ja rakennella kitaravahvistinseiniä ja liekinheitinskeboja, kertokaa kun se maailmanalku tulee.

Elämme lopun aikoja.

Aamu alkoi virkistävän eksentrisesti, kun koiran kanssa lenkillä käydessä alas oli ilmestynyt joku tuomiopäivän spurgu, joka saarnasi sormi pystyssä saksaksi vieressä olevalle autotielle, aivan sama ajoiko sillä juuri sillä hetkellä ketään, sormi osoitti nimenomaan tietä ja saarnan intensiteetti ja raivo oli koko ajan sama. Juuri tästä syystä pidän Lahdesta niin paljon. Täällä asuminen on vähän kuin joulukalenteri, josta saa joka aamu avata uuden luukun, ja jokainen luukku pitää sisällään jotain niin absurdia, ettei sitä uskoisi kirjan sivuilta luettuna millään tavalla todeksi. Tunsin heti sielunsukulaisuutta tuohon huutavaan ihmisparkaan.

Viimeaikoina olen tuntenut oloni jotenkin aikaansaamattomaksi. Näköjään jos on yhden viikon tekemättä levyjä, se jokin saatanan kaltainen valmiste saa otteen sielusta ja alkaa samantien kuiskia korviin kaikenlaisia juttuja siitä, miten takki on nyt tyhjä ja et enää koskaan tee yhtään biisiä ja sinne meni, olet paska ja kuoletkin varmaan ihan kohta. Eniten vituttaa se, että mielelläni vielä soittaisinkin, mutta nyt olisi halu soittaa muiden ihmisten kanssa, koska omat taidot ei rummuilla riitä siihen mitä olisi tulossa, Vili on Amerikassa rundilla, ja kaikki täällä ovat töissä tai esittävät kiireistä. Vihaan näitä peukalonpyörittely-vaiheita aina aivan vitusti. Ne saavat minut turhautumaan ja kiukuttelemaan aivan pienistä ja yhdentekevistä asioista niille ihmisille, joiden ongelma sen ei pitäisi olla, mikä taas vituttaa itseäni vielä lisää.

Ensi viikolla saa onneksi mesota neljän keikan verran. Odotan sitä aivan helvetisti. Voisi tulla jo. Jos ei ole mitään ihmeempiä juhannussuunnitelmia Tampereella, Helsingissä tai Lahdessa, niin tulkaa paikalle! Godholen ja Fuck-Ushiman takia kannattaa raahautua vaikka kauempaakin, on ne niin helvetin kovia bändejä. Julisteiden vieminen on venähtänyt vain siitä syystä, ettei minulla ole ollut taas senttiäkään rahaa, jotta olisin saanut mustekasetteja ostettua, tuo uusi paskatulostin imuroi niitä tyhjäksi, eikä edes käytä niitä kunnolla loppuun, kun kaikki tunnistaminen on nykyään niin helvetin digidigiä, että se kieltäytyy tekemästä mitään, jos muste on edes loppumaan päin. No, perjantaina viimeistään on rahaa. Nyt tekisi mieli vaan päästä huutamaan.

Hieman ajatuksia buddhismista vaihteeksi

Tämä päivä aloitti kesän, eli siis kuuntelin ensimmäistä kertaa Neurosiksen Enemy of the Sunin läpi. Käytiin koiran kanssa Lanun puistossa pienimpiä polkuja pyörimässä. Jos joskus eksyt Lahteen tai asut täällä, etkä ole siellä käynyt, niin tässä on pieni turistivinkki: se on siistein paikka, mitä tästä kylästä löytyy. Siellä pystyy pyörimän vaikka kuinka paljon kyllästymättä, oli musiikkia tai ei. Muuten olen tänään lueskellut eri kokoelmia zen koaneita ja niiden selityksiä. Tuntuu, että tuokin buddhismin perinne on osaltaan lähinnä samaa, kuin länsimaisen filosofian historia, jonka sanotaan olevan vain kommenttia Platonin aikaansaannoksiin. Tuossa perinteessä tulee uusia mestareita, jotka kommentoivat kertomuksia edellisistä, tekevät ne jotenkin tyhjäksi.

Intian buddhalaisuudessa, tai ainakin noissa Sutta-Nipatan runoissa tulee monesti vastaan se, että osaltaan buddhalainen valaistus tuossa muodossa on ehkä vanhentunut käsite. Siis, se mikä oli harvinainen tapa lähestyä maailmaa pari vuosituhatta takaperin, ei nykyään ole enää niin harvassa. Valaistunut näiden runolaulujen mukaan on ihminen, joka pysyttäytyy kohtuudessa, ymmärtää kuolevaisuutensa, ottaa muut ihmiset huomioon, ei sorru kaikenlaisiin turhiin aistiharhoihin ja pidättäytyy rakastumasta mihinkään liikaa...... No joo, ei tuo nyt tänäkään päivänä mitenkään joka kadun kulmassa vastaan tule. Mutta varmasti huomattavan paljon nopeammin, kuin tarkasti kastittuneessa Intiassa ennen vanhaan. Intian buddhalaisuudessa on myös paljon jäänteitä hindulaisuuden jumaluuksista ja kaikenlaisesta muusta "ylimääräisestä". Mutta se on tietysti ymmärrettävää, kun mieltää hindulaisuuden idän juutalaisuutena, sinä taustalakanana, jota vasten nuorempi messiasuskonto lähti sitten kehittymään. Monessa yhteydessä on jopa epäilty, josko kristinusko kaikkine yhteensattuvine samankaltaisuuksineen olisikin länteen päin tuotu buddhismia, mikä ei ole välttämättä edes älyttömän kaukaa haettua. Sitä voi ajatella lähinnä vaikka sinä Rikkinäisenä puhelimena, jota lapsena joskus leikittiin. Äkkiäkös siinä sammuksiin puhallettu muuttuu jumalan ainoaksi pojaksi.

Zen (Soto, lähinnä) taas on riisunut nuo ajatukset uskonnoista ja muista ylimääräisestä, jättänyt vain olennaisen. Se on myös tehnyt tästä filosofiasta inhimmillisen korostamalla kaiken inhimmillisyyden olennaisuutta sen spontaaniuden ja intuitiivisuuden vuoksi. Mikä tahansa luonnollinen, äkillinen reaktio on puhtainta zeniä, sen sanoiksi pukeminen taas ei. Siksi on tuntunut hieman hölmöltä kirjoittaa, kun tietää, että mitä enemmän naputtelen merkkejä tämän ajatuksen ympärille, sitä enemmän on sanoja ja sitä vähemmän on zeniä. Mutta siitäkin huolimatta olen päättänyt olla ottamatta itseäni, kirjoituksiani tai mitään muutakaan yhtään vakavasti, koska lopultakin kirjoitan lähinnä siksi, että minulla on tylsää ja tahdon nähdä, mitä mieleni puristaa ulos, kun sen jättää vahtimatta noin viideksitoista minuutiksi. Siinä taas omalta osaltaan on ihan riittävästi sitä itseään. Sen sanomisessa taas ei. Ja mitä enemmän sitä miettii, sitä kauemmas ajautuu. Joten lopetan hyvän sään aikana.

Bäk in lazyness.

Nyt on käyty taas maalla esittelemässä sukulaisia paremmalle puoliskolle, ja kommentti oli lähinnä se, ettei enää ihmetytä yhtään, miksi ollaan tällaisia. Koko suku täynnä samanmoisia, aina yhtä hienoa väkeä, vaikka jokaisissa juhlissa väistämättä miettiikin, että mummo ja pappa voisivat vielä olla vittuilemassa pienemmilleen. Mutta se on kuolemaa, kaikki joutuvat joskus pärjäämään vähemmällä porukalla. Isomummokin oli raahattu paikalle, kätellessä päivitteli kun on kova käsi, ja nauroin, ettei sitä ainakaan työllä ole kovetettu. Mukava oli sitäkin nähdä, ei sitä välttämättä enää montaa kertaa kerkeä kuitenkaan tavata. Nyt tuntuu siltä, että pitäisi vain leikata kynnet, käydä ehkä suihkussa ja pällistellä jotain sohvalla siihen asti, että kulkeutuu unen ihmeelliseen maailmaan.

Viime yönä unessani taas selitin jollekin, miten helvetin ärsyttävää on tämä vaihe, kun tietää näkevänsä unta ja koittaa tolkuttaa itselleen, että muista tämä ja muista se ja tuo asia, eikä sitten kuitenkaan herätessään niitä muista. Yhtenä yönä tuijottelin paperin palalle kirjoitettua viestiä, yrittäen päntätä sitä mieleeni, jotta muistaisin sen herätessäni, mutten silti saanut sitä valveilla enää mieleeni. Alitajunnan viestit eivät nyt ole ihan kulkeutuneet tänne valvemaailmaan asti, vaikka yritys on ollut kova. No, kyllä ne sieltä sitten tulevat. Viime yönä myös kuulin yhden biisin, joka kaikuu vieläkin mielessäni kivasti, hieman bossa nova-henkinen akustinen biisi, laulaja kuulosti vähän Irinalta ja siinä oli kivoja taivutuksia. En vain ole aivan varma saisiko sitäkään taiottua tuosta vain tähän tajuntaan. Mutta viime aikoina unien tuomia lauluja on ollut paljon. En tiedä mistä johtuu, että viime aikoina olen soittanut todella vähän. On ollut hieman liian rauhaton olo, mutta ehkä terve tauko onkin aina välillä paikallaan. Kyllä se kitara taas jämähtää syliin jossain vaiheessa.

Nyt taidan potkia suunnitelmiani mahdollisuuksista todellisuuteen ja aloittaa vaikka kynsien leikkuusta. Selkäkin muljahti jossain välissä vähän ikävän tuntuisesti, mutta siinä nyt ei taida olla yhtään mitään uutta. Koskakos se olisi ongelmitta toiminut. Kunhan ei menisi paljon paskemmaksi. Jotain keppijumppaa tässä on alettava harrastaa. Tekisi mieli vetää joku ukemi tuohon puulattiaan, jos se vaikka rusahtaisi paikalleen. Pitäisi ensin tosin siivota..............

Seksijuttuja. Lähinnä dokkarissa.

Areenassa on nyt helvetin hyvä dokumentti eläinten (ihmiset included) seksihommista. Heti alussa vähän putosi monttu, kun hienojen käppädokumenttien siivittämä dokumentti humautti miesvaltaista historiankirjoitusta sillä, että Darwinin teorioita lajien parinvalinnasta päätettiin tulkita hieman valikoivasti, kun ei ollut maailmankatsomuksen mukaista, että nainen voisi omata jonkinlaisia motiiveja koiraan valitsemiseen, vaan selkeästi koiraat valitsivat ketä tahtoivat "kiksauttaa" ja toimivat sen mukaan. Sitten päätin, että vihdoin ja viimein lainaan Darwinin Lajien synnyn itse, mutta se hanke kaatui taas samaan kohtaan, kun aina: se on jatkuvasti lainassa, eikä toiveita sen saamiseksi ole koskaan. Se pitäisi siis ostaa itselle. Käy ärsyttämään se tapa, jolla kaikki viittaavat siihen, viittaavat sen pohjalta tehtyihin kirjoituksiin ja niiden pohjalta tehtyihin kirjoituksiin lukematta itse Darwinia, ja koko meidän käsityksemme aiheesta on pelkkää rikkinäistä puhelinta. Ei ole yhtään vaikea uskoa, että rakkaudesta ja kumppanuudesta puhunut Darwin on leikelty sopimaan tähän meidän kylmän kilpailun maailmaamme, jossa vain vahvimmat selviytyvät ja kaikki on pelkkää taistelua. Ei se nyt aivan niinkään ole. Eläinten selviytymisen voima on suurimmaksi osaksi yhteisöllisyydessä, pikkulinnut ajavat yhdessä isompia pois ja hyönteiset pyörittävät omia yhteiskuntiaan luontodokumenteista tuttuun tapaansa.

Se mikä on ollut mielenkiintoista on se, että jo pelkän oman elinikäni aikana eläimiä ja niiden tietoisuutta koskeva maailmankuva on muuttunut täysin. Ehkä tällä toki on tekemistä myös sillä, että kasvoi uskonnollisessa tynnyrissä Pertunmaalla, jossa ainoa kuittaus eläimen tietoisuuden sivuuttamiseksi oli opettajan suusta, että "koiralla ei ole sielua". Toki hän oli tavallaan oikeassa, ei meillä kenelläkään ole sielua, mutta tämä ei suoranaisesti liity tähän. Me olemme oppineet tässä 20 vuoden aikana, että eläimillä on melko korkeallekin kehittynyttä tunteisiin perustuvaa toimintaa ja päätöksentekoa, ne osaavat käyttää työkaluja, ratkaista ongelmia (varmasti paremmin, kuin osa meistä) ja apinoiden kohdalla jopa tiedostaa itsensä ja oppia kommunikoimaan meidän kanssamme älyllisesti, jolloin yhdeksi harvaksi erottavaksi tekijäksi taitaa jäädä vain äänihuulten rakenne. Mielestäni on siis myös hienoa, että eläimiä ja ruoantuotantoa koskeva etiikka tuodaan osaksi opetussuunnitelmaa, kunhan se ei sitten ole vain jotain lobbausta onnellisista hymyilevistä eläimistä, jotka onnessaan hyppivät kunniaseppukuihin, että saadaan ihmisille ruokaa pöytään. En siltikään ole kasvissyöjä, enkä edes mieti kasvissyöjäksi rupeamista ainakaan toistaiseksi. Kannatan vain järkeä ja kohtuutta. Jos meillä on varaa heittää satoja paketteja kanajauhelihaa roskikseen meikäläisen poimittavaksi, niin meillä luultavasti on varaa tehdä niitä vaikka sata pakettia vähemmän? Jos loppuu kaupasta hetkellisesti kesken, en usko, että kenenkään maailma kaatuu, jos ei yhdelle päivälle ole jauhelihaa tarjolla.

Mielenkiintoinen dokumentti, etenkin virkistävän järkevän otteensa takia. Tässä ajassa on paljon kaikkea sellaista ajatusmalleihin sisäänrakennettua, joka nakertaa ihmisten myötätuntoa ja empatiaa toisia ihmisiä kohtaan. Se kasvattaa ihmisissä apatiaa, misantropiaa tai jonkinlaista muunlaista harhakuvaa omasta paremmuudesta muihin ihmisiin nähden. Etenkin näinä aikoina, kun muut ihmiset eivät turhan mielellään tunnu esittelevän älykkyyttään. Se on kuitenkin ylitettävä, koska käyttäytyivät muut ääliömäisesti tai eivät, en jaksa uskoa kaikkien olevan mitään uuvatteja. Kyse on vain joukkotaudista, massan mukana kulkemisesta, aivan samasta ilmiöstä, joka sai saksalaiset nostamaan Hitlerin kepin nokkaan aikanaan. Täällä edetään nyt aivan samoja latuja, varustetaan ihmisiä samanlaisilla henkilöpalvonnan kulteilla ja harjoitetaan samaa vastapuolen yksioikoistamista puolin ja toisin. Mutta siitä on päästävä yli. Koska me olemme kaikki ihmisiä, kaikki samaa hajoavaa massaa, joka tässä nyt vaan heiluttelee voimattomana käsiään ja miettii, mitä seuraavaksi tulee. Me tarvitsemme muistutuksia siitä, että yhteistyö pitää meidät lajina hengissä jatkossakin. Lisäksi on ihan hauska tietää, että eläimetkin harrastaa seksiä ennemmin nautinnon, kuin lajin jatkamisen vuoksi.

Päivä alkaa olla täynnä.

Tänään kävin sosionomien soveltuvuuskokeessa. Kävelin sinne aamulla seitsemän kilometriä vesisateessa, sairaalan viereen. Heti perillä tajusin, etten ehkä ole aivan omieni parissa, lievästi sanottuna erotuin joukosta suuresti. Se jo yksin laittoi miettimään, että onkohan tämä ihan meikäläisen linja. Menin kuitenkin, aluksi vähän loogista päättelyä, matematiikkaa, sekä luetun ymmärtäminen, jossa en yllättäen päässyt loppuun asti. Se yllättää minut aina. Luetun ymmärtäminen ja puoli tuntia aikaa, tuntuu, että helppo homma, mutta kun alkaa ajatella, että siinä on 42 kohtaa, niin ei siinä jää minuuttiakaan jokaista kohtaa varten. Sitä ei koskaan muista, ennen kuin aika vihelletään poikki. Sen jälkeen oli vuorossa persoonallisuustestejä, silmät meni monesti sekaisin pallukoiden kanssa ja toivon, että mustasin ne vaihtoehdot, joita tarkoitinkin. Tämän osion jälkeen sai taas odotella, sitten oli ryhmäkeskustelu, haastattelu, ja sain kävellä samat 7 kilometriä kotiin. Sitten käytin koiran, söin ja keitin aamukahvit. Tämän jälkeen on meinannut olla vähän veto pois, mutta olen ohjannut energiani kirjoittamiseen.

Aloin kirjoittaa grindcoresta ja zenistä, jonkun lyhyemmän puoleisen vihkosen, sitten kirjoitan saman englanniksi ja toivon saavani sen printattua jossakin niin, että sitä voisi keikoilta saada. Saapa taas nähdä. Kirjalliset projektit tulee äkkiä niin kalliiksi, että levyjen duunaaminen on halpaa touhua siihen verrattuna. Mutta olisi ihan siistiä, kun olisi jotain muutakin tarjota, kuin levyjä. Kaikenlainen hengenruoka on aina jees, ja ihmisiä on välillä hyvä pistää ajattelemaan. Tai siis aina. Keikkojen välispiikit vaan menee nopeasti sössöttämiseksi, jos rupeat siellä jotain meuhkaamaan. Sitä paitsi en edes tajua niistä tiloista mitään, jolloinka on pahempi miettiä mitään sanomisiakaan.

Tässä on nyt ollut näemmä ihan hyvä flow kirjoittamisen kanssa. Saa nähdä jatkuuko se, vai liukeneeko se tässä illan myötä. Kai sitä voisi vähän piirtääkin. Tai soittaa kitaraa. Saa mieli vähän taukoa. Kävelyt pihalla ainakin ovat auttaneet, kun koiran kanssa on käyty pyörimässä. Ajatus kirkastuu jotenkin huomattavasti heti kun sääkin kirkastuu. Tuuli on mielestäni ihan mukava asia, se pitää luonnon ja varjot liikkeessä, jolloin voi nähdä valon ohi varjojen maailmaan. Tilaan, jossa et näe asioiden heijastusta, vaan näet sen puutteen, ja havaitset vain varjojen liikkeen vaikkapa nurmikossa. Se on hienoa!

Sota tyhmyyttä vastaan.

Katon dokkaria jenkkilän koulujärjestelmästä ja alkaa vituttaa jo oman puolesta. Nämäkään systeemit ei olis niin vaikeita korjata, järkeistää ja kehittää, se tarvitsee lopultakin parin viikon ajatustyön ja ihmisiä, jotka on valmiita luopumaan omasta auktoriteetistään ja hyväksymään sen ajatuksen "elinikäisestä oppimisesta", jota koittavat oppilailleen tolkuttaa. Digitalisaatio on ihan hyvä asia, jolla voi tehdä säästöjä kirjoissa ja materiaaleissa, mutta se edellyttää myös entistä parempaa mediakasvatusta, eikä vain oletusta siitä, että "Kyllä pennut tajuaa, kun ne on syntyneet tähän maailmaan." Päinvastoin, on helppo unohtaa, ettei näillä mukeloilla ole kontekstia maailmalle ilman internetiä, ilman jatkuvaa mainontaa, ilman kaikkeja aisteja vastaan tykittelevää jatkuvaa virtaa. He, jos ketkä, tarvitsevat opetusta siinä, mikä "media" on ja miten se toimii, mitkä voimat sitä ajavat ja mitkä sen perimmäiset motiivit ovat. Meillä on kaikki avaimet aivan uudenlaiseen koulujärjestelmään, joka ei maksa luultavasti edes niin paljon, kuin tämä nykyinen, sitä on tehty ja toteutettu onnistuneesti, mutta senkin kehityksen edessä lojuu läjä dinosaurusten luita, jotka pitäisi siivota pois tieltä ensin.

Tässä tullaankin yhteen sellaiseen puoleen, joka turhauttaa itseäni suuresti. Alan olla siinä pisteessä, jossa pitäisi alkaa "erikoistua". Päättää, mihin alaan tai puoleen elämässään tahtoo keskittyä. Kieltäydyn siitä jo lähtökohtaisesti, ajatellen sitten vaikka niin, että minua tarvitaan vähän joka puolella. Kieltäydyn keskittymästä pelkästään musiikkiin, pelkästään kuvataiteeseen, pelkästään kasvatustyöhön tai pelkästään johonkin yhteen puoleen. Miksi? Siksi, että ne kaikki ovat minun elämässäni vankasti sidoksissa toisiinsa. Ei ole olemassa taidetta, joka ei olisi kasvanut kokemuksesta, vaikutuksesta muuhun ympäristöön ja inhimmilliseen kokemukseen, eikä myöskään ole tekemääni työtä, joka ei olisi herännyt, kasvanut ja kehittynyt kaiken sen kautta, mitä olen saanut nähdä tämän jatkuvan sottaamisen ja soittamisen kautta. Kaikki sivujuonteet ovat heittäneet eteeni ihmisiä ja tapahtumia, jotka ovat ruokkineet toisiaan, eikä ole olemassa erillistä kokemusta. Tiedän, että minulla voisi olla annettavaa pedagogian saralla, tiedän, että voisin jopa päästä sisään opiskelemaan opettajaksi, mikäli niin tahtoisin, mutta en tahdo, koska jo se tie, jolla opiskellaan opettajaksi, on opettajaopintojen opettajien tappama. Tiedän, että päästäkseni läpi siitä myllystä minun olisi tapettava intohimoni ja tehtävä siitä työni, ja sitä en tahdo. Onnekseni tunnen aika paljonkin opettajia, sosionomeja, opettajaksi opiskelevia ihmisiä ja sosiaalityöntekijöitä, joiden kanssa saan keskustella paljonkin. Uskon, että ainakin osaan ajattelutapani vaikuttaa toivomallani tavalla, ja muutos tässäkin tapauksessa tapahtuu sisältäpäin, siinä työskentelevien ihmisten kautta. Toki se on väistämättä vain paikallinen, mutta sekin on jo merkittävä muutos, jos edes yksi huostaanotettu tai koulussa häiriköksi haukuttu saa inhimmillistä kohtelua ja ymmärtää, ettei koko maailma koita olla heitä vastaan.

Olen jo oppinut, että opetusministeriöön on turha tykittää sähköpostia. Sieltä ei vastata minkäänlaiseen huoleen tai ehdotukseen, joten koitan jatkaa tätä inhimmillistämisprosessiani tällä ruohonkuuritasolla, yksittäisten ihmisten kautta. Ehkä joskus suoritan jonkin minimimäärän jotain opintoja, että voin kutsua itseäni opettajaksi ja perustaa tälle kaikelle oman koulusysteemin. Tai sitten vain hommaan sen koulubussin, jossa on kovaääniset, ja ajelen ympäriinsä kouluttaen ihmisiä väkisin megafonin välityksellä. Ainut sota, jota minä käyn, on sota tyhmyyttä ja apatiaa vastaan, koska ihmisiä kustaan silmään aivan liikaa jokapäiväisissä asioissa. Se on helppoa vain siksi, etteivät ihmiset keskity siihen, mitä ovat tekemässä. Kun tekemisiin keskittyy vain toisella silmällä, kaikenlaiset silmänkääntäjät voivat helposti tehdä temppunsa ja vetää välistä. Se loppuu heti, kun ihmiset eivät harhaudu yhdentekeviin ja ääliömäisiin asioihin, vaan ymmärtävät oman elämänsä ja olemassaolonsa merkityksen. Mikään ei ole pintapuolista tai kevyttä, kaikella on väliä. Kaikki on tässä ja nyt, eikä mitään muuta todellisuutta ole koskaan olemassa. Skarppaa!

Henkisestä voimasta.

Meditointi on auttanut rauhoittumaan hieman. Sitä tajuaa aina teityin väliajoin, että hartiat ovat painuneet lysyyn ja oikaisee ryhtiään, niin fyysisesti, kuin henkisestikin. Sitä tasapaino on. Jatkuvaa horjumista ja korjaamista. Vaikkakaan en edelleenkään ymmärrä, mitä helvettiä tässä maassa oikein tapahtuu, ymmärrän oman paikkani tässä kokonaisuudessa joka tapauksessa taas hieman paremmin. Koko tämä blogi on ollut alunperinkin henkistä kasvukipua toisen perään, yritys kasvaa irti menneisyydestä, äkkipikaisuudesta ja vaistojen riepoteltavana olemisesta kohti jotain täydempää ihmisyyttä, todellista ymmärrystä itsestä ja kaikesta muusta, jotain sellaista syvempää voimaa, jota ei heilauta mikään. Aina ajoittain se löytyy. Se löytyy, koska se on olemassa. Toisinaan taas vain itse unohdat sen olemassaolon ja turvaudut johonkin alkukantaiseen reaktioon, puremiseen.

Lihakset ja raivo on helppo sotkea voimaan, mutta todellisella voimalla ei ole mitään tekemistä fyysisen aggressiivisuuden kanssa. Se on jotain sellaista, mikä täyttää sielun ääriä myöten, jos se siellä on. Toisinaan se voi kyllä osoittautua helvetin vaikeaksi hallita, tuntuu että se läikkyy yli, vaikka kuinka yrittäisi kaataa sitä eri astioihin. Joskus tuntuu siltä, että voi vain revetä halki tai räjähtää pelkästä voimasta. Useimmiten se kasvaa nimenomaan traumoista. Jos sitä oppii hallitsemaan. Pitää kasvaa hyväksi astiaksi, sellaiseksi joka kestää, eikä kaadu. Pahimillaan, harmillisen monissa tapauksissa, ihminen ei koskaan pääse edes kasvamaan siihen pisteeseen, jossa ymmärtäisi olevansa voimakas, vaikka olisi sitä koko ajan. Se voi tuntua olevan liikaa. Oma lapsuuteni lamasta, köyhyydestä ja henkisestä epätasapainosta on johtanut minut aikuisuuteen lamassa, köyhyydessä ja henkisessä epätasapainossa, mutta nyt ymmärrän sen kaiken välttämättömyyden.

Eikä tasapainottomuus ole itsessään huono tila, kun osaa vain korjata liikkeitään vastaamaan sitä heilahdusta. Väkivallaton voima, myötätunto, tulee aina olemaan aggressiota voimakkaampi. Aggressiolle on oma aikansa ja paikkansa, mutta sen käyttö täytyy olla hallittua ja tietoista, eikä se saa koskaan mennä pitemmälle, kuin on tarve. Myötätunto, avoimuus ja rehellisyys ovat niitä voimia, joilla minä olen elämäni rakentanut, enkä aio antaa sen kaatua edes näin järjettömän ääliömäisiin asioihin. Päinvastoin, aion käyttää kaksi kertaa niin paljon energiaani siihen, että korjaan ja autan kaikkia niitä ihmisiä, joita tämä systeemi yrittää pistää paskaksi, koska juuri sitä kautta voima kasvaa ihmisissä, kehittyy ja lujittuu sellaiseksi, ettei näitä ihmisiä pysty tuhoamaan enää millään. Ja voimakkaiden ihmisten läsnäolo on juuri se, mitä henkisesti heikot, katkerat ja tuhotut eivät kestä.

Medronetations

Tässäpä vähän jumittelumusaa yksinäiseen aamuyöhön.