Nothing in common.

Viime yönä näin unta, jossa kaivoin lasinsiruja jaloista ja kengistä, siivosin työttömien työtoiminnassa kaupunkia (ei vituttanut) ja lopulta jotain ihme ruotsinlaivasimulaattoria, jonne mentäessä kaikki muut alkoi pelata korista ja sekoilla kuin pennut liikuntasalissa. Huusin, että kaikki joita ei kiinnosta siivota, voivat painua vittuun, ja siivosin sen paikan sitten yksin ihan mielissäni.  Herättyäni olen lähinnä ähertänyt taulun kanssa, kohta vien sen uuteen kotiin ja saan toivottavasti vähän rahaa tähän talouteni pyörittämiseen. Tekisi mieli juoda vähän lisää kahvia. Ehkä keitän sitä kohta.

Yhteiskunnan tila on saanut minut turhautumaan niin helvetisti, että laitoin purkufirmalle avoimen hakemuksen, jos vaikka pääsisin rikkomaan jotain ihan konkreettisesti. Toki ymmärrän, ettei tänä aikana sitäkään hommaa saa tehdä ilman jotain pintarikkojan peruskoulutusta, mutta aina sopii yrittää. Tänäänkin Sipilän kitinää katsoessa vitutti jo sen verran paljon, että teki mieli mennä pätkimään joku kerrostalo kasaan vaikka yksin. Eniten vituttaa se, että hän puhuu siitä, miten lastensuojeluun on satsattu rahaa, mutta "katseet tulisi kääntää ennaltaehkäisevään toimintaan". MITÄ SAATANAN VITTUA!? Se saattaa olla menemättä johonkin insinöörikalloon, mutta todellisessa maailmassa asioilla on väistämättömät syy-seuraus-suhteet, ja kaikki ne asiat, mistä he nyt leikkaavat, sattuvat olemaan ne ennaltaehkäisevät toimet. Toki on helppo kuitata kaikki se huutaminen, tilastojen esittely tai mikä tahansa yritys saada tyhmemmät tajuamaan nämä tosiasiat pelkkänä "kitinänä", niinkuin hän näköjään on ottanut linjakseen jo hyvin aikaisessa vaiheessa.

En taas aloita. En ole vuosiin ollut tällaisen jatkuvan, tyydyttämättömän raivon vallassa. Tuntuu, ettei turhautumisella ole mitään rajaa, eikä se vähene, vaikka sitä kuinka koittaa kanavoida johonkin tekemiseen. Kaikki tuntuu siinä suhteessa hyödyttömältä. Enkä todellakaan usko olevani ainoa. Silti yksi suurimmasta osasta tätä raivoa osuu Suomen kansaan, juuri siihen väestönosaan, joka hoki näitä "jos ei äänestä, ei saa valittaa"-mantrojaan, ja meni sinne koppiin äänestämään jotain näistä kolmesta puolueesta, ja nyt kehtaa itkeä siitä, että uusi hallitus on paska, tai sen päätökset sattuvat itseen. Kyllä se oli tiedossa jo ennen tätä sirkusta. Ja silti sinne oli pakko kirjoittaa tuollainen aivopieru. Tahdon jakaa kanssanne vain yhden biisin ja se on tämä.

Kannustinloukku

Kannustinloukku on aikamme vammaisin käsite. Se antaa ymmärtää, että kaikki työttömät ovat omasta tahdostaan jääneet mieluummin viettämään pulleita päiviä tukiverkon varassa, kuin tekisivät työtä. Kannustinloukku, ja tapa jolla sitä käytetään, antaa ymmärtää, että tässäkin suhteessa vastuu on työttömällä itsellään ja tämä lusmu tekee mitä tahansa välttääkseen tilanteen, jossa joutuu ottamaan jotain vastuuta itsestään. Todellisuudessa pitäisi puhua ennemmin systeemin ansasta. Systeemin ansasta siksi, että se on täysin tukisysteemin itse rakentama, eikä suurin osa työttömistä todellakaan nauti siihen joutumisesta. Vaikka se voi kuulostaa "tavallisen veronmaksajan" (mikä on aivan vitun absurdi käsite, koska jokainen työtön on aivan samalla tavalla tavallinen veronmaksaja, maksaen veroa aivan kaikesta kuluttamastaan ja ansaitsemastaan rahasta) korvaan uskomattomalta, suurin osa työttömistä on työttömiä vastoin tahtoaan. Systeemin ansa pitää huolen siitä, etteivät työttömät voi ottaa vastaan työtä, koska vastoin kaikkea järkeä, asiat muuttuvat helvetin äkkiä helvetin vaikeaksi, jos koitat ottaa vastuun omasta elämästäsi.

Osa-aikaduunit olisivat ihan hyvä ratkaisu, jos niillä voisi maksaa vuokran. Sanotaan, etteivät työttömät tahdo ottaa vastaan paskaduuneja, mutta se on ihan suoraa paskapuhetta. Monesti ei vain ole juurikaan valinnanvaraa, koska aivan kuten kaikilla muillakin, vuokra on maksettava jollakin tavalla. Ja jos tästä osa-aikatyöstä saat rahaa vaikka 300-400 euroa kuussa, ei sillä vielä maksa minkään asunnon vuokraa, ellei vuokratasoa hinata alas. Syytä kyllä olisi. Mitä, ai että KELA hoitaa loput? Niin hoitaakin. Kolmen viikon asumistuen tarkistusodotuksen jälkeen saat vuokran maksettua, saat KELAn tukea 85 euroa, ja vuokra olisi 600 euroa. Siinähän juokset kiireellä sossuun, kun pitää puuttuva osa kaivaa jostain, että pysyy katto pään päällä ja voi tehdä jotain duunia jatkossakin, siihen kun tarvitaan vakituinen osoite. Tämä kaikki on sellainen verkko, ettei sen selventäminen mene kaaliin kenellekään, joka ei siihen joudu. Se kietoutuu vähän kerrallaan ympärille, väsyttää ja hidastaa, tukahduttaa ja ahdistaa. Kaikki siinä johtuu lähinnä KELAn vammaisista perusteista ratkoa asioita. Esimerkiksi palkat maksetaan hypoteettisten mahdollisuuksien, eikä käytännössä toteutuneiden tulojen mukaan. En sukella syvemmälle tuohon, koska siihen ei tule loppua ikinä.

Nyt kaavaillaan uutta toimeentulotukisysteemiä, joka sekin perustuisi työttömien juoksuttamiselle, halventamiselle ja simputukselle. Toivo ei ole kauhean korkealla sitä ajatellen. Työnteko toimeentulotukea vastaan ei pelota. Mutta onnea, jos meinaavat keksiä jokaiselle työttömälle sellaisen työpaikan, jossa voivat käydä. Eikö se silloin olisi vähän helpompi jo palkata ihmisiä duuniin, etenkin jos se "työ lisää työtä"?! Olisi, mikäli tuollaiset mantrat pitäisivät paikkansa. Jos tuolla olisi mitään pohjaa, me olisimme jo kaikki duunissa. Kaikenlainen leikkaaminen pitkittää lamaa väistämättä. Se hävittää ihmisten ostovoiman ja pakottaa heidät vahtimaan vähiä rahojaan. Lasketaan palkkatasoa, mutta lasketaan samalla myös vuokrakuluja, isointa yksittäistä menoerää ihmisten elämissä, ja kaikilla onkin yhtäkkiä rahaa käyttää talouden koneistoon. Lisäksi voisi laillistaa huumeet, niin saataisiin nekin rahavirrat kulkemaan valtion suuntaan. Koska on aivan helvetin naivia väittää, etteikö ihmiset mieluummin vetelisi vähiä rahojaan keuhkoihinsa/nokkaansa/minne tahansa, jos se antaa pienen tauon tähän köyhyyden tuomaan ahdistukseen, joka suurimmalle osalle kaikkia tuntemianikin ihmisiä on se "elämä".

Ei tässä ole kovinkaan paljoa sellainen olo, että tässä nyt vaan elelen oloneuvoksena, kun ei riitä rahat uusien kenkien ostamiseen tai oikeastaan mihinkään muutenkaan. Vuokrarahojen automaagiseen ilmestymiseenkin "jostain" pitää vaan osata luottaa. Ja mitä enemmän luen uutisia, sitä aggressiivisemmaksi ja aktiivisen vihamieliseksi muutun yhteiskuntaa kohtaan. Olen humanisti, olen työskennellyt lastensuojelussa ja nuorisotyön parissa, koittanut selittää, että vaikeista ajoista ja kaikesta paskasta huolimatta asiat tulevat kääntymään jollakin tavalla paremmaksi, ja sitten kaikki tällainen paska leviää käsiin, se on aivan äärimmäisen turhauttavaa. Se vituttaa. Jos nyt töissä olisinkin, kykenisin kyllä pitämään pokerinaaman siellä yhä. Mutta tämä järjestelmä ei kyllä ansaitse mitään pientäkään kiitosta tai kunniaa mistään mahdollisesta positiivisesta kehityksestä. Jos jotakin tapahtuu, se on yksittäisten hyvien ihmisten pohjalla aikaansaamaa muutosta. Ei seurausta mistään tällaisesta, mitä tässä on saanut lukea. Ehkä menen nyt rauhoittumaan hetkeksi.

Saatanaa on taas arvosteltu.

Saatana Saa Aina Omansa kasetin arvosteluitakin putkahtelee hitaakseltaan sieltä täältä. Yllättävän positiivista palaute on ollut, olen ajatellut itsekseni, että epävireinen kähinä ja nuotin vierestä hoilottaminen keräisi ennemminkin haukkuja tänä puunattujen, täydellisten studiolevyjen aikana. Mutta ehkä se onkin juuri kontrastissa olevaa, tervetullutta vaihtelua kaikkeen sellaiseen kamaan. Noita lukee kuitenkin hieman eri jännityksellä, kuin vaikkapa Cut To Fitin arvosteluja, kun ei ole mitään pohjaa mille perustaa noita juttuja, ei mitään ajatusta siitä, miten muut ihmiset näkevät sen. Olen sentään oppinut jo sen verran, etten koita työntää lauluääntäni enää muiden bändeihin, koska se tarvitsee oman epävireisyytensä toimiakseen, eikä se onnistu juuri muussa kontekstissa, kuin tuossa omassaan.

Noitakin on vielä joku vähän päälle kymmenen tässä itsellä, äksässäkin muutama. Ihan hyvin menneet siihen nähden, etten ole kauhean innokas myyntimies. Se puoli on aina tuntunut kaikkein vastenmielisimmältä koko musiikkihommassa. Toki osaan huutaa, että ostakaa levyjä tai tauluja, kun on riittävän nälkä, mutta muuten myyminen tai "promoaminen" tuntuu jotenkin vastenmieliseltä ja luotaantyöntävältä touhulta kaikin puolin. On todella mukavaa keskustella ihmisten kanssa tekemisistä, millaisia fiiliksiä tai ajatuksia ne ovat herättäneet kuulijassa, ja ovatko ne samanlaisia fiiliksiä, kuin missä ne biisit on tehty. Monesti myös löydän aivan uutta musiikkia, kun joku sanoo musiikin tuoneen mieleen jotain muuta, jotain sellaista mitä en ole koskaan kuullutkaan.

Nyt tykittelen taas vaihteeksi tuota uusinta Napalm Deathia. Vaikka se meinasi ostaessa jäädä vähän Brant Björkin jalkoihin, niin onhan tässäkin juuri niin julma ja riitasointuinen meininki, kuin pitääkin. Hieno osoitus siitä, ettei bändi jää vain lämmittelemään vanhoja juttuja, vaan tekee uusia hommia ja kehittyy ja pysyy elossa. Myös Justin Broadrickin touhut ja Mick Harrisin Scorn ovat soineet jonkin verran viimeaikoina. Niistäkin tulee sellainen jotenkin tuttu fiilis, että ehkä nämä tällaiset looppaavatkin konehommat yhdistävät grindcoren parissa väkertäjiä. Pari tuollaistakin juttua on jo tullut, mutta pitää nyt tehdä niitä sellainen täysi levyllinen ainakin. Kaikessa rauhassa. Jossakin välissä olen oppinut näemmä kärsivällisyyttä.

Pohjolan Jurassic Park

Kaikki vapaina vankeina. Olemme rakentaneet itsellemme maailman, jossa kaikki ovat vapaita, vapaita vastuusta, kenenkään ei tarvitse kantaa vastuuta siitä, että on itse valinnut tämän, se on aina jonkun muun syy. Kaikki vankeina yhdentekeville asioille, asunnoille, töille, pankeille, yleiselle mielipiteelle, yleiselle tyhmyydelle. Kaikki muut ovat tyhmiä, en minä. Jos kirjoitit lappuun jonkun näistä numeroista, kuten statistiikan valossa luultavasti teit, ei sinulla ole varaa valittaa mistään. Sinä tämän kaiken valitsit. Sinä tämän helvetin rakensit. Nyt sitten istut kirkon penkkiin ja kuuntelet, kuinka se profeetallinen kanttorisi jytkyttää yläparvella ja toistelee yksinkertaisia, lapsenomaisia analogioita, vaikka maailma on digitalisoitunut ja ajanut ohi hänestä ja hänen aatteistaan jo vuosia sitten. Tervetuloa tähän dinosaurusten aikaan, Pohjolan Jurassic Parkiin, jossa saamme nyt katsella, miten lasin takana vanhukset päättävät tulevaisuudesta, miten köyhiltä otetaan kaikki pois ja rikkailta kysellään, tahtoisivatko hekin ehkä osallistua mukaan tähän palavan laivan sammuttamiseen. Ja rikkaat nauravat partoihinsa ja sanovat, että toki, toki he voivat auttaa, tässä on teille äyskäri siltä varalta, että pohja palaa ikävästi puhki, ja he kantavat yksityistetyn vetensä turvaan jonnekin, missä sen voi myydä voitolla. Ja laiva palaa, ja palaa, ja palaa, ja uppoaa, eikä sille juuri mitään voi.

Parempi olisi repiä irti kaikki minkä saa ja rakentaa lauttoja, tai vaikka unohtaa koko typerän mielikuvan siitä, että olisimme muka uppoavassa ja palavassa ahtaassa tilassa ja keskittyä näkemään, että oikeasti tässä ei ole kyse siitä, kenellä on hienoimmat kielikuvat, vaan pitäisi nousta perseeltään ja alkaa tehdä jotain. Mutta tekeminen edellyttäisi vastuuta, ja siitähän me kaikki olemme vapaita. Vastuu ei enää kuulu meidän huoleksemme, se on ulkoistettu Kiinan tehtaisiin, jotka savuttavat niin paljon, että me voimme huoletta ajella katumaastureillamme liian pienillä kaduilla, välittämättä siitä, ettei meillä ole varaa maksaa sen veroja tai kuluja, kunhan ulkokuori on kunnossa, kunhan kaikki tietävät, että meillä on varaa ostaa uusi auto, kaikki on hyvin. Tämä on sotaa. Kaikki kaikkia vastaan. Empatia tapettiin ensimmäisenä. Sivullisia uhreja.

Tärkeintä on olla näyttämättä pelkoa, koska silloin ne hyökkäävät. Pahat ajatukset. Syyllisyys. Ahdistus. Me olemme vapaita niistä. Laitetaan taas kaikki valot päälle, ja katsotaan miten lasin takana dinosaurukset riehuvat ja puhuvat vastuusta, vaikka kiertelevät sitä itsekin parhaansa mukaan. Ja sillä aikaa muu maailma kehittyy, ja me vain kuljemme taaksepäin, toivoen, että joskus tulisi vastaan se kohtu, johon voimme ryömiä takaisin, takaisin lämpimään ja unohtaa tämän pahan unen, jossa meidän piti olla vastuussa jostain, tai jotain.....

Hyvää musaa ja kuljettuja kilometrejä.

Olin tuossa taas Torvessa todistamassa ilmaisen musiikin vetovoimaa (paikalla kourallinen ihmisiä) ja tutustuin siinä samalla bändiin nimeltä Musta Valo. En ollut kuullut sitä koskaan aiemmin, mutta lavalle mennessään sanoivat olevan paikalla olijoiden tuleva lempibändi. No, siihen olisi tarvittu vähän enemmän säröä ja huutamista, mutta soitto oli tiukkaa ja meno oli hyvä. Koko setin ajan mietin,  että olisi siistiä kun olisi vielä vähän enemmän delayta ja huutamista ja sekoilua ja fiilistelyä, ja viimeisessä biisissä odotukset täytettiinkin sitten ihan huolella! Toki tuollainenkin kai menettää tehonsa, jos koko keikka on sitä (tai sitten ei, terv. Swans.), mutta mielellään olisin kuullut noita elementtejä bändin soitossa enemmänkin. Kaikki peruspalikat sovittamisesta ja soitosta lähtien olivat kuitenkin niin paljon keskivertobändiä paremmalla tasolla, että kyllä tuostakin vielä erittäin hyvä tulee omassa tyylilajissaan. Ja hyvä bändi on hyvä bändi, oli genre tai skene mikä hyvänsä.

Sen jälkeen kävinkin sitten itse treeniksellä kikkailemassa loopperin ja delayn kanssa, mutta olin vähän pettynyt. Tuntuu, ettei saanut syötettyä kamaa siihen riittävän kovalla volyymillä, vaikka huusi niin, että mikki särki. Siitäkin huolimatta jäi tasot melko pienelle ja suhinat kovemmalle, mutta kitaralleppa tuo on pääasiassa tarkoitettu. Ja sai siinä kai pari melko helvetillisen kuuloistakin juttua aikaan. Mutta ehkä laulu tarvitsisi vähän erilaisen loopperin ylipäätään. En tiedä, en ole tutustunut asiaan niin paljoa. Yritin myös ruuvata treeniksen käytävällä olleesta sähköurusta jalkion pois, mutta oli se vähän turhan vittumaista, kun ruuveja ja johtoja olikin enemmän kuin ajattelin. Ehkä joku päivä. Sitten duunaan siitä kunnon noise-masiinan. Säröä ja kaikkea muljutinta väliin vaan.

Käytiin myös dyykkaamassa, mutta se oli vähän hukkareissu, kun kaikki roskikset oli tyhjennetty. Hyvä, mikäli ne oli tyhjennetty juoppojen ja kodittomien yömajoihin, mutta jotenkin en usko siihen itsekään. Kotona huomasin, että olen kävellyt nuo ainoat kesäkenkäni puhki, mikä toki vitutti vähän.

Olen ihan perse auki, juuri nyt en saisi ostettua edes leipää, mutta huomenna saan toivottavasti yhden tilausduunitaulun myytyä. Jos noita kiinnostaa ostaa, niin tumblrista löytää. Kaikki mitä ei ole mainittu myydyiksi on myynnissä. Toki jotkut tahtovat varailla, mutta kun rahalliset realiteetit sanelee vähän tuota hommaa, niin ei voi ihan kauheasti varata, jos sen voi muuttaa rahaksi. Kotona ne kuitenkin vievät tilaakin, mikä on vähän epäkäytännöllistä. Nyt voisin kuitenkin mennä nukkumaan, jalat kipeinä se on aina ihan siistiä hommaa.

Uni 28.5.2015

On melko siistiä millaisella turboahtamisvaihteella unet käyvät, kun on valvonut pari päivää ja tehnyt eri asioita. Olin äidin puolen mummon vanhassa kämpässä, Päivärinteenkadulla, jossa hän ei asunut todella moneen vuoteen edes eläessään, mutta jonka muistan lapsuudestani silti hajuja ja tuoleja myöten täydellisesti. Huomasin eteisen kaapin ylähyllyllä jonkun ison ja monimutkaisen kasettinauhurin, ja mietin voinko ehkä ottaa sen itselleni, jotta voin duunailla kasetteja itse. Joku tuntematon vanha naisihminen sanoi, että saan ottaa sen.

Seuraavassa muistamassani katkelmassa ollaan kavereiden, veljen ja isän kanssa jossakin ihme luolastossa, josta aukeaa yhdessä huoneessa aivan suora, kahdentoista metrin pudotus lumista kallion seinää, ja alla on pieni viemärin tapainen lampi. Muut menivät edeltä, sanon isälleni tuon olevan lähes mahdoton kiivetä alas. Hän lähtee laskeutumaan ja menen perässä, eikä se olekaan niin vaikeaa. Jalansijan saa hyvin, ja jossain kohtaa haapojen latvat tulevat vastaan, sitten voi kiivetä puita pitkin alas. Alhaalla eräs ystäväni ajeluttaa porukkaa 8 ihmistä vetävällä moottoriveneellä, ajelee lujaa sokkeloista viemäriä ja käskee pitämään kiinni. Sen jälkeen koitamme itse jollain suunnilleen pefletin kokoisilla pienillä lautoilla, joissa on moottori ja napit kaasulle ja pakille. Siitä ei meinaa tulla mitään, lautta kaataa kaupan hyllystä mehutölkit ja -pullot lattialle ja kiroan kaverilleni miten tätä on hankala ohjata.

Seuraavana olemme Terhin kanssa menossa kotiin, kaupunki on selvästi Oulu, on ilta, aurinko laskee. Emme oikein tiedä missä asumme, joten päätämme seurata Liskon koiraa, isoa sekarotuista, unessani oranssia koiraa niin pitkälle kuin mahdollista. Yhdessä kohtaa ajattelemme tietävämme muka paremmin, ja se katsoo hämmentyneenä korvat pystyssä kun harhailemme muualle, mutta tulee äkkiä noutamaan meidät takaisin. Se vie meidät takaoven kautta kerrostaloasuntoon, jossa eräs nuorisotaloduuneista tuttu tyttö asuu. Radiosta soi joku laulu, jonka melodian muistan yhä. Hän ei vaikuta olevan ihmeissään, kun tulemme takaovesta sisään ja menemme moikattuamme heti etuovelle, koira haukkuu kärsimättömänä eteisessä. Käännyn vasemmalle, Terhillä on käsiensä ja hartioidensa ympärillä jonkunlainen kattokruunuviritys, jossa käsien korkeudelta lähtee kapuloita, joiden päässä on pieni lamppu. Äkkiä se onkin joku muu, joku joka tuntuu vaihtuvan koko ajan, kunnes asettuu Kujanjuoksun Einariksi, ja takana Sipilä ja Soini halaavat häntä, Soini haukkuu Einaria ääliöksi. Herään.

Kaikki nuo asiat ovat helpostikin johdettavissa kaikesta mitä koin eilen ja mitä ajattelin eilen. Siinä ei ole sen suurempaa symbolismia, se on vain surrealistinen kollaasi kaikesta siitä mitä näin ja ihmettelin tuossa kolmenkymmenen tunnin aikana. Nyt sitten nukuin 12, eli varmasti tuli seikkailtua enemmänkin. Tärkeää on vain pitää mielessä, mitä radiosta soi, ja mitä kasetilta kuului, kun painoin playta. Ja fiilis, epämääräinen epätietoisuus ja harhailu. Ne ovat niitä olennaisia asioita, mitä tästä pitää kantaa mukana, jos jotain nyt ylipäätään tarvitsee. Tuossa unettomuuteni aikana piirtelin myös keikkajulisteen grindihommille, eli ryömikääpä Torveen taas vaikak vähän kauempaakin, nyt on kovat bändit.

Yks vitun Babylon.

Uusi hallitus ei ottanut ainakaan mitenkään kauhean lupaavaa starttia. Ehkä tämä johtuu siitä, että olen valvonut koko yön, mutta haluan kohta lähinnä tehdä kaikkeni, ettei tämä systeemi pysyisi läjässä neljää vuotta. Jos en voi voittaa sitä, voin ainakin tulla helvetin kalliiksi. Vaikka eipä sitä tarvitsisi tehdä yhtään mitään, kyllä tämä sosiaaliturvasta ja koulutuksesta leikkaaminen, opintotuen lainahelvetiksi muuttaminen ja kaikki muu tekevät sen ihan itse. Turhautumisen määrä lähentelee lähinnä vitutuksen sävyt suoraan ohittavaa alkukantaista raivoa. Tekee mieli tuhota asioita. Polttaa juttuja. Huutaa. Tässä tehtiin jotakuinkin AIVAN KAIKKI aivan päin vittua, vaikka mm. koko maailma antoi vierestä ohjeita, että ei näin. Todella raivostuttavan turhauttavaa. On turha panostaa työhön, jos ei työttömät voi ottaa sitä vähäistäkään tarjolla olevaa työtä vastaan. Tässä ei ole kyse tukiloukusta, siitä että laiskana löllyminen on taloudellisesti kannattavampaa kuin työn teko, tässä on kyse älykkäiden ihmisten aliarvioinnista ja polkemisesta.

Ei ole kyse siitä, etteikö työ kelpaisi, vaan siitä, että jos menee töihin, se potkaisee taloudellisesti täysillä hampaisiin ja saa ihmiset riitelemään keskenään aivan vitun turhista ja yhdentekevistä asioista. Jos ei pohja ole kunnossa, jos kaikki raha menee vain "pärjäämiseen", ei ole olemassa MITÄÄN mahdollisuutta sille, että ihmiset pääsisivät jaloilleen ja työelämään. Tästä syystä hyvinvointivaltion lujittaminen on välttämätön toimenpide. Sosiaaliturvan vahvistaminen, ihmisten tukeminen on väistämätön askel tiellä työttömyyden pienentämiseen. Ja näillä tavoin sitä ei todellakaan saada aikaan.

Sanotaan, ettei valtio voi ottaa enempää velkaa, mutta silloin ei ymmärretä valtionvelkojen ja yksityishenkilöiden velkojen eroja. Ei ole olemassa yhtään velatonta valtiota. Koko systeemi perustuu sille. Ja meidän valtion systeemimme perustuu melko pitkälti sille, että kansalaiset ovat velkaa valtiolle. Jos ei ole varaa velkaan, niin ei sitten. Jos kukaan ei neljään vuoteen ottaisi yhtäkään asunto-, opinto-, auto-, tai mitään muutakaan lainaa, alettaisiin nähdä miten paska lennättää tuulettimia pitkin rappusia. Tässä maassa on yhä vain ahdistavampaa ja raivostuttavampaa olla. Jos meistä molemmat pääsevät opiskelemaan, joudumme luultavasti lähtemään tästä kämpästä, koska se on liian iso kummallekin yksin. Ja sitten voi kyllä muuttaa jo ennemmin autoon. Koulut jää käymättä, koska velkaa en ota senttiäkään. Kuten ehkä mainitsin jo aiemmin, tekee mieli polttaa jotain..

Giran haastattelu Filthin ajoista.

Luin tuossa aiemmin illalla mielenkiintoisen haastattelun, jossa Michael Gira kertoo elämästään ja maailmankuvastaan Filthin julkaisun aikoihin. Erityisen mielenkiintoista tuossa oli huomata etenkin se, että Giran syyt tehdä musiikkia ovat melko pitkälti samankaltaiset kuin omanikin. Se on henkinen, uskonnollinen kokemus, jonka tarkoituksena on hävittää minä kokonaan ja päästä siihen pisteeseen, jossa ei ole mitään muuta, kuin voimaa ja ääntä, pelkkää energiaa ja resonanssia. Parhaimmillaan se on niin äärimmäisen hienoa, ettei mikään muu koskaan eläessäni kokema voi sitä vastata. Jo siitä kirjoittaminen saa koko kehon kihelmöimään sillä erikoislaatuisella tavalla, joka saa ajattelemaan taas miten kaikki tämä muu elämä ja ihmisen leikkiminen on pelkkää esittämistä ja teeskentelyä, ja juuri SE on ainut todellinen olotila, ainoa kunnollinen mielenrauha. Ainoa hiljainen hetki. Sen pitää tuntua, ei vain "munissa", sen pitää tuntua koko kehossa ja olla ainoa asia jonka tunnen.

Filth on ensimmäisestä kuuntelukerrasta lähtien ollut yksi tärkeimmistä levyistä, joita olen koskaan kuullut. Se on omalla tavallaan psykedeelinen, musiikillisesti nihilistinen ja äärettömän paljon raskaampi, kuin yksikään tänä päivänä tehty hevilevy, jotka nyt muutenkin kuulostavat pääasiassa valmiisiin muovisiin formaattimuotteihinsa tukehtuvilta pehmoleluilta. Ainakin ja etenkin tuohon levyyn verrattuna. Sitä ei edes tarvitse verrata muihin aikansa levyihin, kuten monesti näkee tehtävän, sitä ei tarvitse palauttaa mihinkään, koska sen voima ei ole vähentynyt yhtään. Sen ensimmäinen kuuntelukerta on jokaiselle yhtä raskas, oli vuosi mikä tahansa. Se on siinä mielessä täydellisen ajaton levy. Siihen samaan fiilikseen tahdotaan yhä enemmän ja enemmän päästä myös Cut To Fitin kanssa. Kauemmas kaikista skeneistä, kauemmas kaikesta valmiista, pisteeseen, jossa ääni hajoaa ja sitä ei välttämättä voi sanoa enää musiikiksikaan. Askelet ovat toki hitaita, mutta varmoja.

Myös Gira sanoi tuossa, ettei huumeilla ollut merkittävää osaa tuonkaan bändin kehityksessä. Alkoholia kului, mutta silläkin oli enemmän tekemistä duunien kanssa, kuin soittohommien kanssa. Vuosien aikana on tullut todistettua kaiken näköistä huumeiden käyttöä (alkoholi on huume siinä missä muutkin.), se on jokaisen oma asia. Siltikin noissa hommissa näkee, miten monet mopot karkaavat metsään. Jos se musiikki hakkaa sillä isolla pajavasarallaan sieluun, sen näkee ja ennen kaikkea kuulee. On nistejä, joille on tungettu kitara kaulaan, ja on muusikoita, jotka etsivät mielenrauhaa. Eron kuulee kyllä vaikka kuosi olisi mikä. Katsoin myös Montage of Heckin. Se oli vähän kaksijakoista katseltavaa, toisaalta hieno juuri siksi, että Kurtin piirrokset oli herätetty henkiin ja lähipiiri päästetty ääneen, toisaalta tuntui vähän siltä, että tarvitseeko minun katsella toisten kotivideoita? Tai siis kuuluuko se mitenkään minulle, etenkään kun asianomainen ei voi enää estää sitä mitenkään. Ei ehkä kaiken sen hypen arvoinen, mutta ihan virkistävän erilainen. Siinäkin vain näki juuri sen, että huumeet on huumeita. Ne tekee sen mitä lupaavat. Huumaavat.

Lopun Ajan Kansan Lauluja

Tässä on meikän toka oikee levy. Ja siitä tulee myös 100 kappaleen painos, kunhan saan rahaa tehdä sen ensin. Käytin tähän paljon aikaa ja vitusti energiaa ja turhautumista, soittelin pyykkitelinettä veitsillä ja kanteletta haarukoilla ja kaikenmaailman maalipönttöjä ja pannuja ja kolistimia ja kitaroita ja muita, tein pari ihan oikeaa biisiäkin ja kirjoittelin pari biisiä tajunnanvirtaa, tässä yhdistyy kaikki se, mitä musiikissa tahdon tehdä blues-loopeista akustiseen noiseen ja spoken word hommista instrumentaaleihin. Kannessa isoisopappa ja -mummo.

Turhauttaa istuskella levyn päällä kolmatta kuukautta. Ja jänskättää hieman, koska on melko mielenkiintoinen ajatus, että ennen tätä näitä biisejä on kuullut tasan kolme ihmistä maapallolla, ja vain kaksi on kuullut niitä valmiina. Tietenkään kaikki tämänkään lukijat eivät sitä kuuntele alusta loppuun, vaikka mielelläni tahtoisinkin pakottaa jokaisen kuuntelemaan sen läpi ainakin kerran. Se on kuitenkin itselle melko iso ja merkittävä tekele. Alunperin kasetille olisi tullut yksi biisi lisää, jolloin kesto olisi ollut 55 minuuttia, mutta päätin, ettei tuo kokonaisuus tarvitse sitä biisiä mihinkään. Se oli mukana lähinnä tasoittamassa puolten pituuksia, jotta kasetille ei tulisi muutamaa sekuntia enempää tyhjää.

Jako A- ja B-puoleen menee Peyoten kohdalla, se on toisen puolen ensimmäinen biisi. A-puoli on siis valoisampi, kivempi puoli, joka päättyy epäilyksen ja saatanan saapumiseen. Toinen puoli alkaa hallusinaatioiden tarjoamalla seesteisellä hetkellä, mutta lipsuu siitä melko äkkiä vainoharhaisuuteen ja kuumotuksiin. Jonkunlaisena ajatuksena pidin siis kulttia, joka muuttaa aavikolle ja vähän kerrallaan vaipuu epäilykseen ja vainoharhaan, mutta suorittaa silti lopussa joukkoitsemurhan. En pitänyt sitä kuitenkaan minään ehdottomuutena, ihan vain jonain mielenmaisemana ja teemana, joka oli mukava pitää mielessä kun mietti, mitä mikäkin biisi on vailla. Siinä se nyt sitten on, nauttikaa ja jakakaa se samanhenkisten ihmisten kanssa.

Kesä tekee tuloaan, onneksi.

Tuossa koiraa kusettaessa näin välähdyksenomaisesti, miten kaikki elämä on vain ravinteiden kuljettamista paikasta toiseen, koirat syö ruokaa ja kusee nokkosten päälle, nokkoset kasvaa, joku ötökkä syö niitä, joku ötökkä syö sen ötökän, me syödään lopulta se "apex" ötökkä, sitten me ryömitään jonnekin maan alle kuolemaan joskus, ehkä tuhansienkin kilometrien päähän sieltä mistä lähdettin ja loputkin meistä muuttuu ravinteiksi. Elämä tuntui rakentuvan vain äärettömän pienistä rakeista tai hileistä, jotka ovat jatkuvassa liikkeessä ja siirtyvät ja muuttuvat, pitävät kaiken hengissä, vaikka kaikki nämä olennot täällä luulevat pyörittävänsä tätä hommaa siitä omasta kapeasta näkövinkkelistään. Huomasin myös taas vahvistuksen kokemukselleni siitä, että musiikin kuuntelu, tai kuuloaistin kuormittaminen muuten, on hajuaistilta pois. Huomasin tämän ensimmäistä kertaa ruuhkabussissa Cardiffissa, kun levy loppui ja otti luurit päästä, sieraimet täyttävä lemu tuntui kammottavalta. Sittemmin olen vahvistanut tämän havainnon monesti. Samalla tavalla, kuin näköaisti kuormittaa kuuloaistia. Jos laitat silmät kiinni, alat kuunnella tarkemmin. Kun kuuloaistin kuormitus loppuu äkillisesti, hajuaisti tuntuu vahvistuvan ainakin hetkellisesti. Kokeilkaapa itse, ja kertokaa mitä olette mieltä! This IS SCIENCE!

Eilen aloin tehdä jotain E-molli loopperikoetta, jota jatkan tuossa kohta, kun saan aamukahvin kuljetettua sisääni ensin. Puolisen tuntia annoin loopperin pyöriä itsekseen ja nyt yritän sitten rakennella erilaisia hommia siihen ympärille. Voi kyllä olla, että pitää tehdä koko looppi uusiksi, hieman dronemmaksi, kun nyt siinä on vähän turhan paljon rytmiä olemassa. Se voi sotkea asioita vähän pitemmälle päästessä, mutta katsotaan. Sain vahvistimenkin kotiin, ja vaikka mieli tekisi vain saman tien ampaista Helsinkiin nauhoittelemaan Harhakuvien biisejä, koitan tässä nyt malttaa mieleni ja keksiä muuta tekemistä tälle aikaa. Keikatkin kelpaa, että jos tuo meikän musa kolahtaa, niin varmasti kolahtaa tämäkin, ehkä paremminkin. Tullaan minne tahansa.


Kesän tulo on kyllä juuri oikea juttu tähän väliin. Vaikka onkin vielä hieman kylmä, niin on tuolla jo ihan shortsikeli, kun heittää toppatakin päälle. Luonto vaan heräilee kohmeestaan vähän hitaasti, mutta tänä aamuna tajusin ensimmäistä kertaa voikukat, ja mietin että rikkakasvi tai ei, suomalainen kesä olisi vähän ankeamman värinen ilman niitäkin. Että tervetuloa vaan!

Harhakuvat, Kujanjuoksu ja Sammal

Eilinen oli kaikinpuolin erittäin onnistunut ilta. Porukkaa oli vähän päälle sata ihmistä ja pääsin kaikista kuluista jopa hienosti omilleni, ei jäänyt vituttamaan yhtään. Vähän jännitti, kun sain viisi kappaletta julisteita vaan pari päivää ennen keikkaa ja seuraavana aamuna ne oli jo yhtä lukuunottamatta revitty pois sieltä. Onneksi viidakkorumpu soi kerrankin niin kuin pitää.

Kaikkia vähän jännitti, Teemu ei ole soittanut kitaraa livenä pariin vuoteen, meikä ei ole soittanut kitaraa livenä koskaan, Lisko on laulanut livenä viimeksi joskus 200jotain ja Jaska ei ollut soittanut rumpuja ainakaan muutamaan vuoteen. Eli kaikkia jänskätti aika paljonkin, että mitenkä helvetissä tämä homma oikein pysyy kasassa. Soundcheck jätti vähän epävarman fiiliksen, vaikka Kujanjuoksun Leo bookkasikin meidät saman tien elokuulle keikalle. Oli pientä jännitystä ja kireyttä ilmassa, mitä ei auttanut se, että lipunmyyjäksi lupautunut jätkä oli myöhässä. Sieltä se sitten lopulta juoksi paikalle ja pääsin virittelemään kitaraa ja häsläämään muuta. Keikka meni ihan helvetin hyvin. Treeneissä on aina ollut vähän epävarmuutta siitä, onko ne meikän soittamat jutut yhtään mistään kotoisin, kitara on ollut joko liian hiljaisella tai liian kovalla, minkä lisäksi siinä on luonnostaan vähän epävireinen soundi, joten sitä täytyy osata soittaa ja bendailla oikein. Heti ensimmäisestä sekunnista lähtien tunsin olevani kotonani. Sielu hävisi ja tuttu transsi tuli tilalle. Se jopa teki meille jonkunlaisen, melko vitun hienon intron siinä samalla. Tuntui hienolta olla sellaisen kokemuksen välipalikkana.

Meidän jälkeen soitti Kujanjuoksu, omaksi ilokseni soittivat ekana uuden instrumentaalibiisinsä. Siinä on ainesta kasvaa vielä helposti vaikka 20 minuutin proge-eepokseksi, siinä on kunnolla King Crimson fiilistä, ilman että siinä on apinoitu mitään yhtään. Se siinä bändissä onkin parasta. Se ei apinoi mitään ja se kehittyy koko ajan johonkin suuntaan. Siinä on jokaisella oma hommansa ja jokainen osaa hoitaa sen aivan helvetin hyvin. Lisäksi siitä kuulee sen, että nämä jätkät on soittaneet yhdessä kauan. Kompin vaihdot ja kaikki kikkailu liukuu niin helvetin smoothisti niistä ihmisistä ulos, ettei voi muuta kuin hymyillä, kun niitä kuuntelee.

Sammalen aikana jouduin istumaan lipunmyynnissä, kun lipunmyyjä tuli röökipaikalla vastaan, eikä tiennyt kuka siellä oli lippuja myymässä. Oli vähän sellanen olo, että teki mieli antaa kirjallinen huomautus aiheesta, mutta menin sitten myymään liput itse. Siinäkin bändissä oli groove kivasti hanskassa ja mukavan lämmin soundi. Porukkakin tuntui viihtyvän ja koko ilta tuntui menneen aika paljon paremmin, kuin odotin. Nyt sitten istun tässä vieläkin jonkunlaisen hyvän mielen täyttämänä ja kuuntelen eilen ostamaani Void Cruiserin levyä, on fuzzipörinää ja kunnon räiskettä välillä. Hyvän mielen kesä levy. Kannattaa ostaa, jos Kyuss ja Fu Manchu napostelee, 7 euroa ja postit.

Mad Max - Fury Road

Se vähän erilainen road movie.

Olihan tuo nyt aivan vitun huikea. Ensimmäinen elokuva, josta kannatti pällistellä 3D-versio, lähinnä hienojen aavikkofiilistelyjen takia, ja jossa oli ainoastaan yksi päälleliimatun tuntuisesti päin lentävä ratti. Visuaalisestihan tuota nyt ensisijaisesti arvioi, kun siihen se melko pitkälle keskittyi. Se oli kuin olisi katsonut kaksi tuntia Tom Waitsin ja Slipknotin yhteislevyn musavideota. Paitsi, että Slipknot ei nykyisellään ole läheskään riittävän vinksahtanut bändi kuvaamaan tätä touhua. Ehkä ensimmäisen levyn, tai korkeintaan Iowan aikaan. Ja Tom Waitsia Bone Machinen tai nyt uusimmalta levyltä Hell Broke Lucen kohdalta. Soundtrackikin oli hyvä, toi vähän jotenkin kunnioittavasti samanhenkiset kasarisoundtrackit mieleen, muttei ollut jumissa niissä, vaan varioi itseään mukavasti. Torvet ja muut puhaltimet ovat mielestäni aina hyvän kuuloisia. Pidän enemmän tarkoista, vähitellen kasvavista rytmeistä, jotka takovat itseään tajuntaan ja luovat tilanteelle rytmin ja tunnelman, kuin sellaisesta Spielbergin vakkariluotto jousi-sinfonia paisuttelusta, joka yleensä on lähinnä paskaa. Toki Imperial March begs to disagree, mutta siinäkin ollaan taas rytmien äärellä. Ja kylläpä tässäkin elokuvassa lähinnä kontrastit tekivät musiikin toimivuudesta entistä tehokkaampaa, olisi se pelkkä hakkaaminen ehkä alkanut puuduttaa myös, mutta välillä kaipasi ehkä ihan vähän enemmän ruosteista kolinaa.

Vaikka lapsuuteni rakentui melko pitkälle Mad Max kakkosen (ja Rambo kakkosen ja Rocky nelosen, Commandon ja muiden sen ajan leffojen...jep, olen ysärimuksu joka näki vaan vanhoja videokasetteja) ympärille, en kaivannut Mel Gibsonia yhtään. Mad Maxissa sivuhahmot ja pahikset olivat melkein aina Maxia kiinnostavampia. Ja nyt niistäkin löytyi syvyyttä suhteellisen paljon enemmän kuin aiemmin. Koiraa jäi toki kaipaamaan. Naispääosat ja tämä kohuttu "feministiote" ei harmittanut tai vaivannut itseäni juurikaan, koska mielestäni siinä nyt vaan tehtiin asioita yhdessä muita vastaan. Olisi vähän epäuskottavaa, jos vastaavassa tilanteessa rupeaisi heittäytymään lumihiutaleeksi ja sanomaan, että "mä en leiki tyttöjen kanssa." Muutenkin pidin Tom Hardysta jopa Mel Gibsonia enemmän, koska hän esitti Maxin toivonsa menettäneenä sekopäänä, joka juttelee enemmän itselleen kuin muille, tuntuu vaivaantuvan siitä, että pitää tuottaa sanoja muiden ihmisten kanssa jutellessa (introvertille suht helppo samaistumispiste) ja joka keskittyy enemmän selviytymiseen kuin paskan jauhamiseen. Ihan hyvillä mielin odottelen myös tulevaa neljää Mad Max leffaa, jos taso on tätä luokkaa. Toki vähän huvitti Millerin sanat siitä, että käsikirjoitusta tehdessä huomattiin juonta riittävän useampaan elokuvaan, ei tuossa nyt silleen ihan kauheasti juonta ollut, mutta toivottavasti se on sitten leikelty siihen seuraavaan leffaan. Menen kyllä katselemaan apokalyptisia aavikoita ihan yhtä mielelläni.

Day Zwei

En oikein ymmärrä sitä, miten täysin tyhjässä kaupassakin voi saada kahdeksan ihmisen jonon heti siinä vaiheessa, kun tililläsi ei olekaan sitä 50 senttiä, jonka ajattelit sieltä maksaa. Aivan käsittämöntä. Onneksi nyt sentään oli rahaa, niin ei jääneet puuvärit kauppaan. Puuvärejä sai käyttää, photaria sai käyttää, tusseja ei. Kyllästyin photoshopiin noin kymmenen minuutin yrittämisen jälkeen, kun yksi asia ei sujunut. Nyt ymmärrän mistä se asia tehdään, ja olen valmiimpi turhautumaan johonkin muuhun asiaan sitten huomenna. Kaikkein turhauttavinta on juuri se, että osaat kyllä tehdä asiat ja tiedät mitä olet tekemässä, mutta käyttöliittymä ei ole tuttu ja sitten pyörit kädettömänä paikallasi penkillä. Päätin sitten käydä ostamassa ne hemmetin puuvärit ja opetella siinä nopeasti käyttämään niitä. En oppinut, mutta kai siitä ihan välttävä tuli. Erilainen jo ainakin siksi, että se oli käsittääkseni ainut mitä ei oltu tehty koneella. Toisessa tehtävässä piti tehdä ensin veistos ja sitten havainnekuvat, joissa se on sijoitettu ympäristöönsä. Siinä sitten ajoin kivasti itseni nurkkaan tekemällä kaikenmaailman käppyrätolppia, joiden piirtäminen olikin vähän rasittavampi projekti. Kivaa oli siitä huolimatta.

Koulunkin pitäisi mielestäni olla tuollaista. Itsenäisiä tehtäviä, neljä tuntia aikaa yhteen ja teko- ja toteutustapa vapaa, kunhan tulee hyvä. Saat aivan itse ajoittaa syömiset, ulkoilut ja kusiset paskasi, tai jättää ne kaikki väliin jos siltä tuntuu. Ei tarvitse lopettaa hyvää flowta välituntiin, eikä tarvitse vääntää väkisin heti jos ei lähde. Siinä oppii ensinnäkin suunnittelemaan tekemisiään, minkä lisäksi olen tässä nyt huomannut, että oma sytytys toimii ihan suht nopeasti, jos jossain on jotain tuollaista virikettä, kuin annettu aihe. Ei ole vielä tarvinnut yhdenkään tehtävän kanssa istua odottelemassa inspiraatiota, on voinut vain alkaa tehdä saman tien. Sen pohjalta uskoisin olevani suht vahvoilla, mutta toisaalta en ole yhtään katsellut mitä muut tekevät, jolloin voin tietysti helposti olla 14 hyväksyttävän ulkopuolella laadun puolesta. Sille ei sitten vain mahda mitään. Sitten tehdään jotain muuta.

Piirrellessä sain vähän uutta kipinää siihenkin touhuun, kun tuossa nyt tykittelin vaan King Crimsonia ja Swansia ja mietin, että tämä on kyllä helvetin mukavaa hommaa. Vaikka visuaalinen vaikuttavuus olisikin ollut tussien kanssa vähän toista tasoa, pelkkä mekaaninen touhuaminen puuvärienkin kanssa oli taas jo ihan riittävän mukavaa. Voisipa sitä tänään piirrellä jotain vaikka tässä himassakin, jos jaksaa kaivella nuo tussit tuolta Clas Ohlsonin rikkinäisestä muovikassista. Jos ne enää edes on siellä, kun ovat voineet aivan hyvin putoilla kaduille himaan kävellessäkin. Suosittelen kyllä hakemaan kouluihin, koska se on ihan yllättävänkin inspiroivaa touhua. On melkeinpä aivan sama pääseekö sinne vai ei, kun tämä näpertäminen on ollut ihan kivaa.

"And it's been a long, long day...."

Tämäpä päivä tässä menikin sitten lähinnä noissa pääsykoehäsläyksissä, ja niin menee huominenkin. Päätettiin torstaina käydä elokuvissa, omalla kohdallani ensimmäistä kertaa vuosiin. Jätettiin käymättä Interstellarissa, josta suunnilleen jokainen tuntemani, näkemäni, haistamani tai muuten vain vastaan tullut ihminen sanoi minun varmasti pitävän, mutta en kuitenkaan sitten mennyt katsomaan sitä. Sen sijaan menemme katsomaan Mad Maxin, vaikka odotukset juonen kannalta ovatkin vähäiset, kun olen kuullut sen olevan vähän sellainen pew,pew!-leffa, mutta ainakin saa katsoa aavikoita ja jotain, mikä on tehty oikeasti, eikä pelkkää tietokoneanimaatiotykittelyä. Toivottavasti. Sanoo mahdollisesti tuleva "mediasisällöntuottaja".

Suht pitkiä päiviä tuolla saa tahdä, kuuden korvilla lopetellaan, toisaalta ei tarvitse ennen puoli kymmentä raahautua sinne. Tämän päivän tehtävät sujuivat ihan hyvin, mutta huomenna taitaa olla tiedossa lähinnä koneella istumista. Mäkit ja photarit on windowsiin ja ilmaisGimppeihin tottuneena aika absoluuttisen vieras yhdistelmä. Vielä kun pitäisi miksata pro toolsilla, niin siinähän sitä olisikin hukassa. Kerran koitin, ja siinä turhautuu lähinnä siksi, että tekee asiat väärästä päästä ja onnistuu ryssimään asioita ihan vain siksi, että käyttis on vieras. Opiskelu ei vie tietystikään kauaa aikaa, mutta se edellyttäisi parin päivän totuttelua. No, huomennahan se alkaa. Saa nähdä kuinka päin helvettiä tehtävät menevät siinä "totutellessa".

Mietin tuossa kotimatkalla, että voisin tässä joku päivä laittaa ehkä sen Lopun Ajan Kansan Laulujakin nettiin. Pitää vaan leikellä se, koska nyt ne ovat vain kahdessa eri puolen master-pätkässä. Niitä biisejä ei oikeastaan ole tainnut kuulla kuin viisi ihmistä. Siinä olen näistä omista sössimisistäni onnistunut parhaiten. Ja siksi kai se pitäisi viedä mukana hautaan, ettei kukaan saa kuulla sitä. Tekisi mieli tehdä siitä suoraan kasetti, mutta kun rahat eivät meinaa riittää safkaankaan, niin ei tässä nyt ihan heti tule varmaan kasetteja tehtyä. Ja kaipa nuo Cut To Fitin kasetitkin pitäisi sitten ensin tehdä, kun niitä kaikenmaailman hipsterit on vailla.

Doomed Experiment. Kuten myös kai pääsykoe.

Tässäpä on mennyt tämä päivä taas Helsinki-väliä kulkiessa ja soittaessa. Nyt meni treenit kyllä niin helvetin hyvin, ettei jänskätä keikkaa ajatellenkaan juuri. Ellei poijjaat onnistu tullessa pudottamaan nuppia motarille ja pitää keksiä jostain jotain muuta tilalle, kun se on ainut mitä omistan. Eikä toista samanlaista löydy tilallekaan mitenkään kauhean helposti. Eikä ainakaan samalla hinnalla. Eikä toista taida olla olemassakaan. Perjantaihin tuntuu nyt olevan vähän turhan pitkä aika, olisi hirveä hinku päästä soittamaan jo. Tässä fuzz-vieroituksessa aloin sitten miksata noita viime viikon pöristelykokeiluja. Sai niistä tuollaisen vartin kasaan, ja latailen sitä juuri Bandcampiin. Oli helvetin hauska soitella rumpuja, vähän mietin, josko olisin käynyt näille soittelemassa kaveriksi vielä pari biisiä, mutta olkoon näin. Voi sitten käydä erikseen duunailemassa lisää, jos siltä tuntuu. Kaikenlaisia biittejäkin valuu ulos vähän kerrallaan, pitää katsella mitkä niistä sopivat yhteen. Olen huomannut, että niitä tulee tehtyä kaikkein tehokkaimmin, kun lähtee kävelemään koiran kanssa ilman musiikkia. Kävely tarjoaa loistavan rytmin sille touhulle ja heti jos ei Tom Waits soi, alkaa soida jotain satunnaista kolinaa ja kirskahtelua päästä.

Toivotaan, ettei se häiritse noita huomisia pääsykokeita, en tiedä saako siellä kuunnella musiikkia, kun älypuhelimet ja muut vastaavat on kielletty. Saa nähdä koskeeko se vaan googlesta varastamista. Onhan se vähän ankeaa duunailla mitään, jos joutuu kuuntelemaan vaikkapa muita ihmisiä. Vaikka luultavasti tänä aikana ei ole mitään pääsykoetta, jossa ei joutuisi myös tekemään jotain muiden ihmisten kanssa, koska ryhmätyö on niin olennainen osa kaikkea. No, eipä tuo ole isompi ongelma, vaikka tehokkaimmin työskentelenkin silloin, kun ei ole vetovastuuta muiden kivireestä. Voipa se olla, että olen paskinkin siellä, jolloin muut saa vetää meikän kivirekeä. Luultavasti siellä piirrellään millimetrin tarkkuudella jotain graafisen suunnittelun hommia, ja minä olen tämän sisäavaruudellisen hahmotuskykyni kanssa siellä aivan hukassa. Mutta toisaalta vetoan siihen, että todellisuus on käytännössä aina aistien varassa tapahtuva kokemuksellinen ilmiö, jolloin laatikko on laatikko vaikka siinä tuntuisi olevan miljoona kulmaa. Kukaan ei varmaan tajua tästä enää mitään, katson Nevermind the buzzcocksia samalla ja siksi tässä nyt tulee keskityttyä vähän puolella korvalla.

Tässäpä on kumminkin nämä fuzzifiilistelyt.

Pörinähommia takana ja edessä.

Eilinen päivä meni melko pitkälle autossa istuessa, mutta edellispäivän vietin treeniksellä. Sain melko hyvää hajua jostakin stonerihommasta, mutta pitää vähän hinkata niitä ja tehdä uudestaan, ennen kuin niitä laittelee ihmisten ilmoille.  Olen myös sadepäivinä duunaillut ja soitellut biisejä suht minimalistisellä otteella, mutten niitäkään ihan vielä laita mihinkään. Kuolleitten Etanoitten biisi Maanantai pääsi mukaan tälle Redditin psykedeliakokoelmalle. Sen voi latailla tuolta, melko hyviä juttuja oli muutenkin. Silti olin otettu, kun näin oman biisini viimeisenä. Jos voisin päättää, kaikki meikän biisit olisi levyillä viimeisiä, mutta silloin olisi vähän lyhyitä levyjä monessa tapauksessa. Siellä kun pitää olla muitakin biisejä, että voi olla viimeisiä biisejä.

Nyt tekisi mieli mennä treenikselle takaisin räpeltämään rumpujen ja muiden kanssa, jos vaikka saisi jonkunlaisen pörinälevyn tehtyä siinä samalla. Rumpujen soittokin helpottuisi huomattavasti, jos olisi oma penkki, jota voisi nostaa ja laskea oman tarpeen mukaan, nyt istuskelen jollakin antiikkisen näköisellä puupenkillä ja nostan tai lasken rumpuja sen mukaan. Aina ei meinaa pysyä kompit läjässä, mutta sitä voi kompensoida soittamalla fillejä ihan kyrpänä ja soittamalla ympärille vielä yksinkertaisempia riffejä, niin tuntuu siltä kuin rumpali olisi bändin paras soittaja. Oikeasti ne on kaikki ihan yhtä huonoja, kun ne on sama jätkä.

Mitä enemmän koittaa keskittyä kirjoittamaan, sitä väkinäisemmältä se tuntuu. Pitää varmaan pakata romut ja käpsiä sinne treenikselle, kävelykin on ihan mukavaa, mutta menee suotta puoli tuntia hyvää peliaikaa ihan vain siihen, että pääsee paikalle. Fillarin ostaminen on myös käynyt mielessä parit kerrat, tuossa kirpparin alakerrassa on urheilukauppa, jossa myydään käytettyjä pyöriä 30 eurolla. Se olisi ihan hyvä investointi, etenkin kun Lahti tuntuu rauhoittuneen sen verran, ettei ihan kaikki lukossa olevat fillarit lähde sisäpihaltakaan niin herkästi, kuin viisi vuotta sitten. Nyt pitää vaan tuhlata vähät rahat maanantain pääsykokeeseen, 25 euroa pitää olla siellä. Koittavat selkeästi karsia köyhät pois. Onnea siihen vaan sitten.

Musiikki kuristuu hengiltä.

Musiikki on vaarassa kuolla pystyyn. Tai lähinnä kaikenlainen raskaampi musiikki. Rap, vaikka onkin menossa järjettömällä vauhdilla samankaltaiseen geneerisyyden mustaan aukkoon, osaa vielä tarjota joitain mielenkiintoisiakin yllätyksiä silloin tällöin ja aina välillä populaarimusiikin eri laidoilla purskahtaa tuoretta verta. Mutta kun tässä nyt on sattunut silmään kaikenmaailman keski-ikäisten hevareitten "all-stars" kokoonpanoja, jotka varmasti tekevät aivan paskaa musiikkia, mutta myyvät silti musavideo-sessioilta yhä jäähtyvät tehdashallit täyteen väkeä, ei voi olla miettimättä miten laimeaa ja turvallista tuosta touhusta on oikein tullut. Se on vähän surullista, mutta samankaltainen lämpökuolema kai seuraa kaikelle aina ja kaikkialla. Se on jonkinlainen luonnonlaki, asiat vaan laimenevat kun ne leviävät laajemmalle.

Parhaat bändit ovat alkaneet ravistella kaikenlaisia kliseitä harteiltaan ja tehdä musiikkia juuri niin kuin tykkäävät. Eikä sitä varten tarvitse mennä merta edemmäs kalaan. Garden Of Worm, Kujanjuoksu, Fuck-Ushima, Unborn Generation, Sur-rur, Hebosagil, Viisikko ja Heroin & Your Veins ovat kaikki loistavia esimerkkejä siitä, että täällä tehdään omaehtoista ja vaikuttavaa musiikkia, joka menee luihin ja ytimiin ja sieluun asti. Etenkin tuolla hidastelu- ja kaahausosastolla tehdään tällä hetkellä mielestäni todella mielenkiintoisia juttuja, vaikka se toki synnyttää aina myös paljon sellaisia bändejä, joiden ei pitäisi olla olemassa ollenkaan. On vain joitain sellaisia juttuja, joita tiettyjen ihmisten ei kuuluisi tehdä. Siitä syystä minäkään en yritä tehdä mitään Opethia, koska tiedän, ettei sellainen minulta sujuisi, eikä sellainen musiikki inspiroi minua yhtään. Siinä onkin yksi musiikin suurimpia tappajia, provosoivasti sanottuna "opistomaisuus", nätimmin sanottuna "ammattimaisuus".

Olen seurannut tässä maassa näitä musiikkihommia varjoista nyt kymmenisen vuotta, ja nähnyt, ettei tässä touhussa rikastu kukaan muu, kuin levy-yhtiö, sekin vain fuusioituessaan johonkin isompaan jättiläisfirmaan. Muusikoihin on silti istutettu jokin kollektiivinen harha siitä, että kannattaa olla verokortti valmiina, jotta voi laskuttaa kaikki ne miljoonat tonninsa, joita keikoista väistämättä tulee. Alusta asti ollaan niin helvetin pro-touhulla liikenteessä, että biisit jäävät oikeastaan toissijaiseksi, kun vaan on kaikki muut puitteet (ja nykyaikana etenkin some) hanskassa. Silti ne muusikot, jotka tahtovat elättää itsensä pääasiallisesti musiikilla ajavat itsensä hieman ansaan jo siinä alkumetreillä. Kun jonkinlainen suosio tulee jonkun listahitin myötä, täytyy sitä samaa pinkkiä lohikäärmettä koittaa jahdata siitä eteenpäin. Todellisuudessa tästä hommasta ei kukaan tienaa pennin jeniä. Kujanjuoksun Leo sanoi mielestäni osuvasti tuossa viikko takaperin keskustellessamme, että parhailla muusikoilla on koko ajan KELAn paperit vetämässä. Ja niin se useimmiten meneekin. Toki voidaan ajatella kärsimyksen tuottavan taidetta, mutta todellisuudessa enemmän taitaa olla kyse siitä, ettei hyvät muusikot oletakaan saavansa mitään. Hyvä muusikko on nähdäkseni sellainen muusikko, jonka suhtautuminen musiikkia kohtaan on nöyrä ja kiitollinen, ei ahne ja kunnianhimoinen. Joku takarivistä tuhahtaa, että tyypillistä suomalaista nöyristelyä, täällä porukalla ei vaan ole tarpeeksi kunnianhimoa ja muuta sössönsöötä. Sitten se tulee kysymään, miten näin paska bändi pääsi Tuskaan. Säälistä.

Sanoisin, että jos ei osaa olla kiitollinen kaikesta siitä, mitä musiikki elämään kantaa kaksin kourin jo ennen kuin pääset keikkapaikalle tai studioon asti, ei ole varaa paljoa odottaakaan. Itse olisin voinut lähteä Mikkeliin ammattikouluun ja ruveta rassaamaan autoja, ja aina sitä miettiessäni olen kiitollinen siitä, että musiikki on ollut olemassa pelastamassa minut siltä kohtalolta. Se on antanut olemassaololle tarkoituksen, hiljaiselle ahdistukselle ja kärsimyksentäyteiselle sielulle äänen, joka kuuluu yllättävänkin pitkälle. Ja se ei ole mikään pieni juttu. Vasta sen jälkeen olen kiitollinen siitä imeskelemästäni, musiikin tarjoamasta, limpparista siellä Torven nurkkapöydässä. Verottaja toki tahtoisi iskeä pitkät kyntensä myös siihen rakoon. Jos se lohduttaa, voin alkaa kantaa mukanani ämpäriä, jonne kaadan 50% jokaisesta juomastani limpparista. Ollaanko sitten sujut?

Turhatumista.

Kaikenlaisten luonnonvoimien vuoksi keikka Turussa keskiviikkona on peruttu. Tullaan varmaan sitten joskus syksyllä paremmalla ajalla ja voimilla soittelemaan sinne. Harmittaa, kun seitsemän kerran sijaan näkee Fuck-Ushiman vain kuusi kertaa tänä kesänä. Mitä paskaa onkaan elää maailmassa, jossa joutuu tyytymään seitsemän Fucku-keikan sijaan kuuteen! Onneksi tässä nyt on kuitenkin edes vähän keikkoja, mitä odotella. Ja ensi viikolla on muotoiluinstituutin pääsykokeetkin, sekä Harhakuvien keikka, pitää huomenna ehkä käydä vielä vähän soittelemassa, mikäli kyydit järjestyvät.

Tässä on Cut To Fitin kesken nyt lähinnä kiroiltu rahatilanteita. Kaikilla menee melko pitkälle kaikki päin vittua, melko pitkälle kelan vuoksi. En voi käsittää, miten tuo dinosauria saa vielä pyöriä tuollaisena. Jos tässä valtiossa tahdotaan säästää, voitaisiin laittaa saman tien kelan ovet kiinni ja kansalaispalkka ihmisille. Tässä säästettäisiin varmasti aivan helvetisti. Jopa niin paljon, että sosiaalihuoltoa voisi vahvistaa nappaamaan ne, jotka eivät kansalaispalkankaan jälkeen tulisi toimeen, joka on epäilemättä vielä suhteellisen iso joukko ihmisiä, kun ei tässä nykyisessäkään systeemissä selviä vaikka koittaa leikkiä kivaa. Aina tietyin väliajoin miettii, että tämä Kelan Vihollinen on nimenä jotenkin vanhentunut. Lähinnä silloin, kun ei tarvitse olla Kelan kanssa missään tekemisissä. Ja sitten asiat alkavat mennä nopeasti päin vittua ja taas saa huomata, ettei tässä ainakaan ole iän myötä tasoittumassa. Saa vain hieman enemmän välineitä vihalle. Tässä on nyt suunnitteilla kaikennäköisiä "taideprojekteja". Saa nähdä mitä niistä saa aikaiseksi. Tässä rahapulassa ei luultavasti mitään. Jopa Wahlroos oli todennut, että raha ja ideat eivät tällä hetkellä ole samoissa lapasissa (todeten täten myös itse, ettei hänellä ole mitään älyttömän hyviä ideoita). Minulla olisi kyllä ideoita, rahaa on tilillä 70 senttiä.

Pitäisi myös kikkailla itsensä jotenkin Nummelaan vaihtamaan resonaattori 12-kieliseen. Se ei olekaan ihan niin yksinkertainen keikka järjestettäväksi, kuin mitä alunperin luulin. Soittelin vähän Vilin 12-kielistä sähkökitaraa, heti tuli ikävä omaa, jonka myin Tampereelle muuttaessa takuuvuokraa varten. Nyt sitten saisi nuo vaihdettua päikseen, kun vain pääsisi paikalle.  No, eiköhän tämä tästä jotenkin. Tekisi mieli piirrellä lisää, mutta taidankin piirrellä vaan sabloonoita tämän iltaa. Tekisi mieli myös maalata Soinista sellainen neuvostohenkinen taulu, jossa se seisoo viljapellolla auringonlaskussa, mutta haluaisin tehdä sen kerrasta oikein, maalata juuri tyylilajille uskollisesti ja hienosti, jotta voisin myydä sen Soinille aivan vitun kalliilla OIKEANA TAITEENA. Vielä parempi, jos kulttuuriministeriö myöntäisi heittämällä jonkun apurahan ja sitten tekisinkin vaan hirveää nykytaidepaskaa koko rahalla. Juuri nyt tekee vaan mieli rikkoa jotain. Jos ei saa tehdä tätä omaa "taidetta", sitä yleensä pitää kompensoida jollain..

Piirtelyä, paitoja ja arvostelu Black Mouthista.

Pari päivää on mennyt tässä lähinnä nyt piirrellessä ja hiihdellessä, jälki on ollut jotain näinkin kypsää:

Ylempää nyt ei tarvitse selitellä kellekään (ja tyhmemmille en suostu selittämään), alempi taas lähti siitä kun Eetu halusi paitaan Babhometin joka tykittää huumeita ja ampuu mutkalla. Naureskeltiin siinä sitten, että Boba Fett olis ihan yhtä kova juttu. Sitten se piti piirtää, ihan vain harjoituksena. Mietitään nyt, jos kesäksi tekisi lisää paitoja, tässä ovat tähän nämä suunnitellut kuvat, mutta saa nähdä onko ne edes mahdollisia tehdä kun on paljon kaikkea pientä silppua. Ja lisäksi pitää kai miettiä, ostaisiko kukaan tuollaisia paitojakaan. Mutta kaipa niitä support-hengessä sais vaatehyllyjen perille myytyä.

Karma Chameleon

Babometh

Lisäksi juuri tässä tänään on internettiin pötkähtänyt ensimmäinen arvostelu Black Mouthista, joka oli mukavaa luettavaa. Ilmeisesti haluttu ilmapiiri välittyy ihan riittävän hyvin.

Selkounet

Areenassa oli hyvä dokumentti selkounista. Sen aikana tosin lipsuin itsekin välillä uneen ja mietin, että ihan hyvä dokumentti, mutta se alun puolituntinen Hitler-haastattelu oli vähän turha. Haastattelussa Hitlerille oli leikattu avanne kurkkuun ja hän kurnutti sanojaan sitä kautta. Sitten taas sisäistin, ettei tässä dokumentissa tainnutkaan olla sellaista pätkää ja osasin keskittyä siihen hieman paremmin. Selkounet ovat mielenkiintoinen, mutta myös hankalasti määritettävä käsite. Vaikka uneksija on tietoinen unistaan ja kykenee ohjailemaan uniaan jossain määrin, en usko niiden oikeastaan koskaan olevan mitenkään täydellisen ohjailtavissa. Jos ihmisellä on valvetilassakin tiettyjä tehtäviä (syöminen, virikkeisiin vastaaminen ja jonkinlainen lihasvireyden tai kunnon ylläpito, puhumattakaan lisääntymisistä ja muista tällaisista prosesseista), on hänellä vastaavanlaisia hommia myös unessa. Tiedemiehet pohtivat, mikä unien tarkoitus on. Jotkut ovat sitä mieltä, että sillä harjoitellaan tosielämän tilanteita, toiset sanovat sen olevan aivojen tapa käsitellä ja järjestää informaatiota, osan mielestä se on vain aivokemian sivutuotetta. Luultavasti kyse on kaikesta tästä. Ei todellisuuden aistiminen valveillakaan ole välttämättä mitään muuta, kuin sivutuote hapen kulkeutumisesta aivoihin. Ainakin se todellisuus sammuu melko tehokkaasti, kun happi aivoista loppuu.

Hobson kiinnitti tässä huomion yhteen mielenkiintoiseen asiaan: miten iso osa unista on liikettä. Vaikkakin itse olen nähnyt paljonkin unia, joissa vain istun ja katson jotakin, jonkinlainen liike on unissa tavanomaisesti läsnä. Keho on halvaantunut, ja aivot ylläpitävät ajatusta liikkumisesta, ehkä harjoittavat jotain motorista hienosäätöä vaativaa osa-aluetta. Itse opin esimerkiksi ajamaan autoa unen kautta. Sitä ennen en käsittänyt, miten kytkimen ja vaihdekepin kanssa pitäisi oikeasti kikkailla samalla, kun pitäisi vahtia ettei tapa jonkun muksuja tai duunista kotiin pyöräilevää iskää tai äiskää. Unen kautta omaksuin autolla ajamisen ja myös ison osan siitä vähästä, mitä osaan soittaa rumpuja. Ennen kaikkea kyseessä on silti, kuten Hobsonkin sanoi, kaunokirjallinen ja epätieteellinen prosessi. Olen kirjoittanut tännekin monia uniani, olen tehnyt piirrustuksia ja lauluja ja pelkkiä instrumentaaleja niistä, niiden tunnelmien ja asioiden pohjalta, joita minulle unissa on näytetty. Kun käy katsomassa Marsissa maailmankaikkeuden laitaa, sitä ei unohda mitenkään kauhean helposti. Oikeastaan muistan monet elämäni "oikeat" tapahtumat huonommin kuin uneni, ja joidenkin muistojen kohdalla minun on vaikea sanoa, ovatko ne unia vai muistoja. Esimerkiksi muistan, että on talvi, Tampereen Sorsapuistossa on jo pimeää, eivätkä jalkani meinaa jaksaa kantaa minua. Jokainen askel sattuu polviin ja jalat tuntuvat voimattomilta. En osaa sanoa, onko tämä joku arkinen ilta viime vuodelta, vaiko uni viimeyöltä.

Selkounet liittyvät vahvasti muunkinlaisiin tietoisuustaitoihin. Jos olet skarppi tässä hereillä ollessasi, olet mitä luultavimmin skarppi myös unissasi. Silti unien hahmottaminen ei ole niin helppoa, kuin luulet. Voit kuvitella nähneesi jonkin unen joskus vuosia sitten, vaikka se tuli mieleesi juuri äsken, ja näit sen oikeasti edellisyönä. Unijälki ei vain ollut niin vahva, että siihen olisi liittänyt välittömyyttä, vaan se tuntuu haipuvalta ja etääntyneeltä. Unien muistaminen taas riippuu lähinnä siitä, kuinka kauan nukuit. Mikäli heräät kesken REM-unen tai juuri sen jälkeen, muistat unesi todennäköisemmin. Vaikka näkisit selkounta, et välttämättä muista sitä, jos nukut liian kauan. Tästäkin syystä aina kun tahdon työstää uniani ja muistaa niitä, nukun vähemmän ja epäsäännöllisemmin. Silti luovuuden kannalta parhaana tilana pidän väsymystä, ehkä kokonaan valvotun yön jälkeen. Silloin olet paitsi "tietoinen", voit myös konkreettisesti nauhoittaa kaiken mitä tulee ulos. Ja kirjoittaa. Ja piirtää. Kokemukseen liittyy myös oikea määrä ahdistusta, joka kirjoittaa yleensä parhaat tekstit ihan itsestään.

Dokumentissä yksi raskaimpia tyyppejä oli John C. Reillyn näköinen uus-freudilainen, joka oli peräänkuuluttamassa mielen kahtia jakoa valvovaan ja uneksivaan tietoisuudeen. Sama mieli ja sama nuppi se on, aistimassa samaa todellisuutta vähän eri perspektiivistä. Siinä missä tämä valveilla olo on aistielinten kautta ulospäin suuntautunutta todellisuuden resonanssifrekvenssien koodaamista tajunnalle sopivaksi, uni on mielen välineillä tehtävää sisäänpäin kääntynyttä reflektiota ja opitun tiedon syventämistä. Kummatkin ruokkivat toisiaan ja ovat ainakin luovalle ihmiselle välttämättömiä. No, myös melko ilmeisistä ruumiillisista syistä. Mietin myös, että voisi ehkä olla syytä tutkia migreenin ja selkounien yhteyttä, josko aivojen verenkiertohäiriöt saavatkin vain aikaan sen, että verta virtaa unenkin aikana enemmän aivoissa niillä alueilla, jotka säätelevät tietoisuutta. En siis tiedä, mutuilen vain. Niinkuin yleensäkin. Nyt menen nukkumaan pienet päiväunet.

Tsellanen. Monestikohan olen tuonkin otsikon käyttänyt?

Jahas, "meillä" on sitten uusi hallitus. Uskon tulevan neljän vuoden olevan taiteellisesti melko tuottelias, mutta taloudellisesti entistäkin ankeampi. Heti alkoi tuntua siltä, että pitää ruveta piirtämään. Kävin tekemässä parit demotkin, jotka toivottavasti päätyvät Cut To Fitille, mutten tiedä mitä jätkät on niistä mieltä. Eikä meillä nyt ihan hetkeen tule mitään tapahtumaan muutenkaan, keikat soitellaan ja sitten levätään vähän aikaa. Sitten voi vähän aikaa keskittyä Harhakuviin, sen verran voisi treenata, että saa sellaisen mukavan luotettavan soittorutiinin siihenkin.

Eilinen keikka on päätynyt jo youtubeenkin, sen löytää aika pienellä salapoliisityöllä jos kiinnostaa. Se tuntui vähän väsähtäneeltä, muttei se onneksi kuulosta tai näytä siltä. Tai siis, se tuntui hieman liian rutiininomaiselta, ja se siinä mättikin. Famine Year myllytteli meidät täysillä suohon, sitä katseli ja kuunteli ilolla! Zyprexakin alkoi kuulostaa aika paljon ilkeämmältä, kun vire on pudotettu C:hen, punkkiriffit muuttuu heti sludgeriffeiksi. Vaikka monet ovat sitä mieltä etten anna veljelleni ehkä riittävästi krediittiä soittotaidosta tai muusta, niin kyllä minä sitä arvostan. Se ei ehkä ole maailman tarkin soittotatsi, mutta siinä on voimaa ja se tekee paljon.

Nyt tuli sellainen fiilis, että on alettava piirtää, joten ei kai tässä sitten muukaan auta. Ei muuta kuin paperi esiin, tussit käteen ja kolmipäiset hirviöt paperille. Kahvia voisi keittää. Samalla voi katsoa Avaraa Luontoa. 5/5 ilta siis.

Facebookiin äsken keikan jälkifiiliksissä.

Cut To Fit kiittää nöyrästi ja väsyneesti Lahen Elmua ja AVta siitä että saatiin käydä sekoilemassa. Siltikin laittaa miettimään, mikä vittu tässä maassa on oikein vialla, kun jengi jonottaa muna pystyssä mitä tahansa muuta ilmaista, paitsi musiikkia. Toki, ämpärin voi täyttää vaikka paskalla, ja keikalla joutuu seisomaan muiden ihmisten kanssa samassa tilassa ja keksimään käsille jotain muuta tekemistä, kuin facebookin pläräyksen älypuhelimella, mutta siitä huolimatta ihmetyttää hieman porukan vähyys ilmaisella keikalla. Toki aikaiset soittoajat varmasti verottivat monia... Eiku hetkonen, eikö niitä nimenomaan aikaisteta sen vuoksi, että työssä käyvillä ihmisillä olisi mahdollisuus rikastuttaa elämäänsä kulttuurielämyksillä? Toki muutamat varmaan tulevat, mutta osa vetoaa yhä siihen aikaiseen aamuun. Ja ei kai siinä mitään, hyvä systeemi kun toimii, ja jostain on aloitettava.

Bändeille se tarkoittaa lähinnä sitä, että ensimmäiset saa soittaa tyhjille saleille ja viimeiset selitellä baariin saapuneille, että tämä oli nyt se viimeinen bändi, olisi pitänyt tulla aikaisemmin. Kesäkuussa olen tuomassa kaksi kappaletta (2) ulkomaalaisia bändejä Torveen samalle keikalle, minkä lisäksi sain myös pari sellaista bändiä joista olen oikeasti innoissani. Toivon näiden bändien vuoksi, että edes maksullinen musiikki kelpaa, koska ne kaikki ovat millä tahansa mittapuulla aivan helvetin kovia.

Yksi keskeinen ongelma on myös se, että ihmiset antavat jonkun muun (eli yleisen mielipiteen) päättää puolestaan, mikä on hyvää musiikkia. Tällaisessa valossa omaehtoinen väkerrys jää monesti melkolailla isojen levy-yhtiön tykittelyjen varjoon, vaikka siellä varjoissa ne parhaat bändit tälläkin hetkellä lymyää. Ei muita ihmeitä, peace and love, tykitelkää Fuck-Ushimaa, se on meikästä parasta Suomessa just nyt. Ja soittaa myös tuolla Grindcore Partyissä 18.6.

Dirge ja Lightsucker Torvessa, huomenna sitten grindiä siellä niin.

Kaavin loput rahat ja menin Torveen pällistelemään Lightsuckeria ja Dirgeä. Lightsuckeria kuuntelin vähän toissailtana, en edes tiennyt, että ennen Inferiassakin pannutellut Kilo soitti siinä. Mukava nähdä, että on saanut sellaisen bändin, jossa voi soitella vähän rennomminkin, mutta kyllä siitä myös huomasi kaikissa nopeammissa kohdissa, miten napakasti se veri vetää kun saa vähän hakata D-beatia tai blastia. Laulaja oli monipuolinen ja hyvä, riffipuolella oli itselleni ehkä vähän liikaa sellaista stoner-ilottelua, mutten paljon voi syytellä, kun tiedän miten kiva sellaisia riffejä on soittaa. Ehkä sitä vaan on nyt niin Iron Monkey-päissään (vaikka niilläkin on tokalla levyllä jo vähän liikaa sitä samaa etelän lämpöä, minkä voisi pitää tuollaisesta kamasta erillään. Tästä syystä EyeHateGod ei ole koskaan kolahtanut itselleni aivan niin lujaa, kuin voisi odottaa.) ettei osaa tarkastella mitään tuollaista kauhean objektiivisesti, etenkin kun itsellä on hinku päästä soittamaan samanlaista kamaa.

Dirge oli itselleni vieras, mutta mieluisa yllätys. Taas sellainen keikka, että toisaalta harmitti bändin puolesta, että porukkaa oli niin vähän, toisaalta taas ajatteli vain, että jos eivät ole täällä, niin eivät ole täällä. Heidän häviönsä. Paikalla oli tosin myös jengiä, jotka olivat paikalla, mutta eivät siellä. Välistä tuntui kuin olisi ollut jossain työväenopiston "valokuvaus halvalle järkkärille ja paskalle kamerapuhelimelle, mieluiten ihan vähän päissään"-kurssilla. Keikka olisi ollut aivan 100/5 transendentti kokemus, ellei olisi koko ajan ollut ympärillä ja edessä joku (n. 3 kandidaattia) valokuvaamassa ja vetämässä takaisin maan pinnalle. Etenkin yksi valokuvaaja, en tiedä oliko se bändin oma, omasta liikkumavapaudestaan päätellen kyllä, soittajien ilmeistä päätellen ei. Puolet ajasta siinä lavalla räpsimässä salamansa kanssa soittajia silmiin. Omalla keikalla olisin saattanut vahingossa vähän kompastua päälle. Jäi siis vähän ristiriitainen fiilis, eikä se ollut lainkaan bändin vika. Helvetin hyvää kampetta kaikin puolin, tuollainen möyrivä resonanssivalli se vaan puhuu koko ruumiille ja sielulle ja kaikelle sille tyhjälle tilalle, mitä noiden atomien välissä on. Hyvä keikka.

Nyt pitää alkaa kai keskittyä jo vähän huomiseenkin. Se on ilmainen, joten hipsikääs luolistanne paikalle. Ensimmäinen bändi, Zyprexa tai me, aloittaa jo kahdeksalta. Toinen on sitten yhdeksältä, ja Famine Year soittaa kymmeneltä. Niin ainakin luulisin tämän menevän. Eli olkaa paikalla ajoissa, koska soittokin alkaa taas ajoissa. Kymmenen aikaan on turha tulla ihmettelemään, kun me ollaan jo viemässä kamoja autoon. Ja kertokaa kavereillennekin. Ja niiden kavereille. Ja kertokaa varmuuden vuoksi vielä mutsillennekin. Ja sen kavereille.

Lisää Pahoinvoinnin Spiraalia, muuten melko lepopäivä..

Tässä piirtelin aamuni ratoksi lisää Pahoinvoinnin Spiraalia ja mietin taas pieniä suuria asioita, niin kuin Tom Waitsin mahtavuutta, Charles Bukowskin terävyyttä ja koiran tarvetta varastella laukusta ja kuljettaa kaikki salaiseen aarreluolaan sohvan alle. Viimeksi mainittu on aika no brainer, teini-ikäisillä on tapana varastella asioita (itsekin tunnustan varastelleeni kaupasta jotain pientä, kun ei Pertunmaalla mitään suurempaa trilleriä ollut tarjolla) ja se taitaa mennä sitten tämän kehitysvaiheen myötä ohi. Ja siis lain silmissähän minä varastelen yhä, kun haen syön ruokaa, joka on anastettu kaupan roskapöntöstä. Sehän on suurin synti mitä kaupasta käsin osataan nähdä, ainakin sen jälkeen, että varastaisi ne ruoat sieltä sisältä. Minun maailmankuvassani ainakin on niin, että jos minä en enää tarvitse jotakin tai heitän sen pois, annan sen mieluummin jollekin sellaiselle, joka sitä tarvitsee. Tästä syystä en näe poisheitetyn ruoan "varastamista" millään tavalla moraalisesti arveluttavana touhuna. Koiran sen sijaan sopisi miettiä tekojaan, kun laukkuun unohtunut sulatejuustopurkki piti kantaa sohval alle omaan koloon. Ja kengän saa aina välillä hakea sieltä kanssa.

Toinen asia, Bukowskin terävyys, taas on erittäinkin mielenkiintoinen. Toki olen huomannut, että vanhojen ukkojen kanssa synkkaa melko pitkälti hyvin noin niinkuin muutenkin, mutta Bukowskinkin tapauksessa se kama vain paranee koko ajan. Kun kunto huononee ja elämässä täytyy tehdä muutakin, kuin ryypätä ja nussia, on aikaa katsella pimeyteen tai tietokoneen näyttöön ja miettiä kaikkia niitä prosesseja, joita jo pelkkä olemassaolo vaatii. Ja siinä kohtaa Bukowski on mielestäni terävimmillään. Se yksi täys osuma on aina niin tarkka, että sen vuoksi jaksaa kahlata 20 runoa raviradalla istumista ja omalla miehuudella leuhkimista. Ja se toisaalta myös tekee siitä osumasta terävämmän. Ne jabit, joilla koetellaan puolustusta ennen kuin se suora tulee täysin puun takaa korvan pieleen ja heittää pois tasapainosta. Täytyy olla myös paskaa, että hyvä kama olisi parempaa. Kai se on jonkunlainen ohjenuora itselle myös musiikissa. Suhtaudun siihen ehkä muutenkin melko samoin, kuin Bukowski kirjoittamiseen. Se on jonkinlainen olemassaolon ehto jo itsessään.

Tom Waitsin mahtavuus taas on hangannut itseään naamaani tässä pari päivää. Olen katsellut ja kuunnellut Big Timea ja muutamia muita livejä, sekä uudempia, että vanhempia. Yksi parhaista on Florencen keikka vuodelta 1999. Sopivasti Bone Machinen ja Mule Variationsin kamaa setissä ja mielenkiintoinen bändi. Saisi kyllä lähteä vielä ainakin yhdelle kiertueelle, vieläkin ärsyttää etten lähtenyt sivarihommien takia katsomaan Glitter & Doomia. Seuraavaa kierrosta en jätä väliin yhtään mistään hyvästä, koska sitä seuraavaa taas ei välttämättä tulekaan. Jos seitsemän vuotta on mennyt jo edellisestäkin. Tai sitten se on mentävä jenkkeihin ja kytättävä jotain yksittäistä keikkaa. No, koitetaan nyt kasailla ensin kolikoita, että pääsee Torveen katsomaan Dirgeä ja Lightsuckeria..

juttui ja silleen.

Eilinen päivä meni melko pitkälle maalatessa, tässä on sen aikaansaannokset:

Tänään käytiin sitten Helsingissä taas soittelemassa. Siitä tuli ihan hyvä fiilis, niin hyvä fiilis ettei syömistäkään muistanut miettiä ennen kuin oli taas Lahdessa. Onhan se mukavaa. Nyt pitää vähän kiristää tahtia, että saa kaiken läjään ennen keikkaa. Hyvä tulee.

Nyt sitten katselen dokumenttia This Ain't No Mouse Music, joka on ihan mielenkiintoinen ja viihdyttävä, vaikka tämä loppupuoli tuntuu vähän lässähtävän. Aluksi oli mielenkiintoisempaa, kun kerrottiin ja näytettiin miten käytiin tekemässä levyjä kenttä-äänityksinä, parilla mikillä nauhoitettiin kaikenmaailman huru-ukkoja ja -akkoja muiden takapihoilla, juottoloissa, junaradoilla ja muuta. Ja siinä on ympärillä ihan oikea levy-yhtiö. Eikä yhtäkään levyä ole tehty kalliissa studiossa. Tuollainen touhu inspiroi itseäkin paljon, koska tykkään siitä kun musiikista voi kuulla elämän ääniä, kuulee ettei niitä ole nauhoitettu missään tyhjiössä. On ohi meneviä autoja, koiria, lintuja, mitä nyt sattuukaan ympärillä olemaan. Se tuo musiikkiin jotenkin kotoisan fiiliksen, vaikkei sitä välttämättä tajuaisikaan. Yhdessäkin biisissä huomasin ympäriinsä kämpässään raahustavan kaverini vaikuttavan siihen, miten piano kaikuu tilassa, kun sellainen ihmisen mallinen liha-demppi kulkee siitä selkäni takaa pianon ohi. Se on sellainen hetki, jota ei varmasti huomaa, ellei kuuntele sitä pelkkää pianoraitaa, mutta sen kotoisuuden siitä kuulee kokonaisuudestakin. Ja se juuri on musiikissa yksi hienoimpia juttuja.

Nyt on vähän sellainen fiilis, että kun huomenna alkaa lämpöisämmät kelit, voisi mennä puistoon vähän nauhoittelemaan juttuja. Jätin nupin treenikselle, joten sähkökitarajuttuja ei ainakaan tule tällä viikolla juuri vedeltyä, ellei lähde treenikselle tai käytä mallintavia efektejä. Futaahan se niinkin, vaikkei yhtä hyvältä kuulostakaan. Nyt voisin kuitenkin alkaa vaikka lukea, ja siitä hiipua hiljaa unten valtakuntaan. Tai ehkä voisinkin lähteä koiran kanssa pihalle.

Tampereelta tylsyyteen.

Koska hukun tällaiseen alkuillan orastavaan tylsyyteen, joka yleensä vaihtuu sitten jossain vaiheessa "mihin mä hukkasin pari tuntia?"-fiilikseen, voin ihan yhtä hyvin vaikka kertoa eilisestä. Päästiin soittopaikoille, ajattelin, että siellä on taas viisi mellakkapoliisia jokaista juhlijaa kohti, mutta olivatkin liikkeellä vähän kevyemmin ja maltillisemmin, mikä oli hyvä. Aggregaatti oli rikki ja siitä syystä jouduttiin lykkäämään aloituksia noin tunnilla, jolloin bändeille oli jäämässä sellaiset 10-15 minuutin setit. Soitettiin vissiin 14 minuuttia. Oli vähän kylmä, mikä sai kurkun tuntumaan hieman kipeältä, mutta muutenhan tuo lähti ihan kivasti. Pitää koittaa kalastella joltain sellainen video, jossa olisi ääni, meidän videoon tuli jostain syystä vain kuva. Mutta se oli niin hauska keikka, että ihan mielellään sen laittaisikin youtubeen.

Kaikki sujui soitosta eteenpäin yllättävänkin sulavasti, ei muuta kuin kamat autoon, sitten vähän pyörittiin ja pällisteltiin Peruskoulu ja Fuck-Ushiman jälkeen lähdettiin ajelemaan himaan. Tuuloksella oltiin jo puoli kahdentoista aikaan. Oli kova uho, että tänä iltana mentäisiin perhepuistoon sekoilemaan, mikä meillä on ollut kesäisin tapana, mutta eipä tässä taida enää lähtöä sinnekään tulla, että tässä kai loppuilta lillutaan samassa tylsyydessä.Voisi kohta lähteä pihalle käpsimään koiran kanssa. Tai jotain. Eipä ollut eilisessäkään kauheasti kerrottavaa. Ei pottuilevia sikoja, ei mitään älyttömän ihmeellistä tai omituista. Oli vain helvetin mukava ilta. Voisin soittaa keikkoja vaikka jokaisen illan elämästäni. Pienet selkäkivut ei sen rinnalla haittaisi juuri mitään, paremmassa kunnossa se selän pitää, kuin tietokoneen vahtiminen.