lapsellista musaa taas tiedossa.

Kohta puoliin lähdetään Tampereelle soitteluhommiin. Tämän päivää olen työllistänyt itseäni lähinnä leikkelemällä tarroja ja kikkailemalla noita tulevia keikkahommia. Tässä on eventit Godholen Helsingin ja Tampereen keikoista, Lahden grindibileiden hommat hoidan erikseen tässä joku päivä, kun jaksan ensin duunata julisteenkin kuntoon. Tulee hyviä keikkoja, kun saa soitella koko ajan vain helvetin hyvien bändien kanssa. Saapa nähdä mitä tästä illasta tulee. Aion todellisuuspakoisena ihmisenä kekkuloida shortsit jalassa, vaikka sataisi vesikauhuisia tanskandoggeja taivaalta. Ja sitten luultavasti kiroilen huomenna miten on kipeä olo. Mutta nyt se on aivan sama. Tässä on hommia kikkailtavana. Saa nähdä mitä tästä tulee.

Tässä on nyt vähän rauhaton olo, tahtoisi taas vaan jo päästä soittamaan ja pitää ensin tehdä suunnilleen kaikki mahdollinen, mitä tässä itseni ja keikan välissä vain voi olla. Ei ole vielä tietoa soittopaikastakaan, mutta se nyt ei stressaa. Toivottavasti siellä saa soittaa ylipäätään, ja auton jonnekin inhimmillisen matkan päähän, että ei tarvitse kantaa romuja toiselta puolelta kaupunkia. Mutta kaikki tämä selviää sitten siellä, eikä sillä ole juurikaan väliä. Jos jossain on lava, niin siellä on keikka. Olen monesti huvittanut itseäni ajatuksella, että johonkin kauppakeskuksen showcase paskaan kantaa vaan omat romut ja alkaa myllyttää. Vielä joku päivä. Vaikeus on se, että yleensä siellä ei soiteta oikeiden bändien kanssa, vaan otetaan joku tusinaräppäri, joka ei tarvitse kuin stereopiuhan jollekin iPodilleen, josta laittaa taustat tulemaan.

Viimeaikoina katsotut brittileffat Frank ja Filth ovat molemmat olleet niin hyviä, että tekisi mieli pällistellä kumpikin uudestaan tässä joku päivä. Frankin soundtrack on jämähtänyt soittimeen ja päähän aika tehokkaasti. Jossain imdbssä valitettiin siitä, miten tämä "kokeellinen musiikki on naivia ja lapsellista", ja tämä mielipide ihmiseltä "joka kuluttaa paljon erilaista kokeellista musiikkia", eli siis suomeksi vaan joku hipsteri pääsi pätemään. Se sai minut miettimään sitä, miten musiikki voi olla naivia tai lapsellista? Tai siis, eikö kaikki musiikki kuitenkin ole? Olkoonkin kyse sinisilmäisen tosissaan väännetystä kliseekasasta, darkness is black-hevistä ja muusta sellaisesta, tai jostain äärimmäisen kokeellisesta Ella Gurusta. Toisessa lapsellisuus on ehkä tahatonta, toisessa tarkoituksenmukaista avoimuutta ja kokeilunhalua, mutta siitä huolimatta se on olemassa molemmissa tapauksissa. Ehkä "aikuisena" musiikkina voidaan nähdä vain joku korkeakulttuurina sävelletty sinfonia, jota tehdessä ei varmasti ole hymyilty kertaakaan, ja siltikin se kompuroi juuri omaan virallisuuteensa, koska siitä puuttuu se jokin naivius ja lapsellisuus, joka herättäisi myös kuulijassa rehellistä innostusta. Itse en ainakaan tahdo koskaan menettää sitä lapsellisuutta missään muodossa, etenkään musiikista, koska se on yksi niitä elementtejä, joka tekee siitä aina yhtä hauskaa. Voisihan tätäkin pyöritellä paljon pitempään, mutta kohta alkaa tulla kiire.

Tuomio-ilta.

YLEn Tuomio-iltaa katsoessa mielessä pyöri lähinnä samat asiat, kuin aina näiden kanssa: juontajat koittavat tehdä kaikkien näkökannoista ja sanomisista jotain olkiukkoja, ja iso osa puheenvuoroista menee vain näiden oikomiseen, ettei kenellekään jäisi jotain hampaankoloon. Muuten ajatukset ovat aika samanmoiset kuin ennenkin. Toki meillä on joukossamme joitain yksilöitä, jotka ovat luonteenpiirteiltään ja käytökseltään psykopaattisia, ihmisiä joiden kohdalla ei luultavasti saada vapautus-rikos-rangaistus-kierteellä aikaan mitään muutosta, mutta pitää silti aina käydä katsomassa yhden uuden uhrin verran, josko nyt nappaisi. Ja sitten aloitetaan alusta. Tällaisten ihmisten paikka on nähdäkseni "vankilassa", mieluiten paikassa, jossa voidaan silti tarjota jonkinlaista kuntoutusta tai terapiaa. Kenenkään muun paikka ei nähdäkseni sitten olekaan vankilassa.

Vankila on instituutiona vanhentunut, jos ottaa huomioon nykyisen ymmärryksemme psykologiasta ja sosiologiasta. Käytännön tasolla vankila on minun elämässäni näyttäytynyt paikkana, jonne joitain ongelmallisia, väärinymmärrettyjä ja suhteellisen pieniä rikoksia tehneitä ihmisiä laitetaan verkostoitumaan oikeiden rikollisten, oikeasti "pahojen" jätkien kanssa. Ja kehittämään itselleen myös huumeongelma. Missään ei ole niin helppoa saada huumeita, kuin vankilassa. Siellä on kaikkea mahdollista ja se on täynnä ahdistuneita ihmisiä joilla ei ole juuri mitään muuta kuin aikaa. Joten se on aika pätevä paikka kehittää itselleen päihdeongelma, joka ei (kuten eräskin KRISin jäsen tuossa illassa sanoi) jää sinne vankilaan, kun sieltä lähtee. Tuossa nähty KRISin toiminnanjohtaja Tampereelta fantasioi siitä, että kun 90% vankilassa on päihdeongelmaisia, huumeet poistamalla sinne jäisi vain 10%. Mutta ei se ihan niinkään toimi, koska aika iso osa vangeista luultavasti (mutuvaroitus) kehittää päihteiden käytöstään ongelman vasta, kun ei ole mitään muutakaan tekemistä.

Onneksi ollaan kulkemassa koko ajan siihen suuntaan, että erilaisten terapiamuotojen ja kuntoutuksen merkitys korostuu. Aletaan tajuta, ettei pelkkä istuminen tee kenestäkään mitenkään automaattisesti parempaa. Uskon tämän olevan hyväksi myös vangeille. Toisin kuin näillä virkamiehillä tässä puheillassa, minulla ei ole mitään ongelmaa uskoa, etteivätkö vanginvartijat kohtelisi silloin tällöin vankeja kaltoin, koska sitä samaa minulla ovat kertoneet myös kaikki ne (muutamat, tosin) kohtaamani ihmiset, jotka ovat vankiloissa käyneet. Kun saataisiin nämä katkeroituvat ihmiset pois siitä kierteestä ja kuntoutumaan asian mukaisella tavalla, voitaisiin saada aikaan paljon nykyistä systeemiä parempia tuloksia.

Nykyisellään sössötetään ennalta ehkaisevästä työstä, mutta sen eteen ei oikeasti käytännössä tehdä paljoakaan. Mitäkö pitäisi tehdä? Aloitetaan nyt vaikka vaan tästä omasta alastani, nuorisotyöstä. Jos on koskaan ollut nuorisotalolla töissä, on luultavasti saanut katsoa vierestä, miten Nuoli-hankkeen rahat ohjataan aivan pitkin vittuja. Minkä takia? Siksi että mittaus tällä alalla, ja kaikella ihmisten kanssa tehtävällä alalla on määrällistä eikä laadullista. Käytännössä näin, miten "disko" äänestettiin valtavalla ylivoimalla skeittiparkin ja graffitiseinän ohi. Ketkä äänestivät diskoa? Kaikki, jotka halusivat nähdä Robinin keikalla, eli 90% nuorista, ne "hyvinvoivat, joilla ei ole mainittavia sosiaalisia ongelmia". Ne, joilla ei ole juurikaan tarvetta nuorisotyölle, mikäli rehellisiä ollaan. Heillä on asiat himassa hyvin, tai ainakin paremmin. Ketkä äänestivät skeittiparkkia ja graffitiseinää? Ne kolme jätkää, joista kukaan ei oikein tykkää, jotka kiusaavat muita ja turhautuvat helposti. Graffitiseinät ja skeittiparkit pyyhittiin taululta pois "kun ei niitä kukaan halua". Kärjistettynä koko yhteiskunnan ongelma on juuri tässä. Kaikkea kiinnostaa tutkia vain enemmistön näkökulmasta, koska tämä vähemmistöön kohdistuva kiinnostus tavoittaisi pienemmän porukan, saisi aikaan vähemmän meteliä ja määrärahoja seuraavan vuoden touhuihin.

Mutta ne kolme jätkää ovatkin sitten juuri niitä, jotka kulkevat tuolla viikonloppuisin rikkomassa bussipysäkkien laseja (n. 3000 e/pysäkki) ja vähän vanhempana tekemässä oikeita rikoksia, ihan vain siksi, kun niillä on niin helvetin tylsää. Näille nuorille kasvaa jo aivan nuoresta käsitys siitä, että heidän ääntään ei tässä yhteiskunnassa ja päättämisessä kuunnella, ja pallo on heidän kohdallaan hukassa jo kauan ennen kuin he ovat täysi-ikäisiä. Joten jos tässä tahdotaan jeesustella jotain ennaltaehkäisevästä työstä, niin lopetetaan se sössöttäminen ja aletaan tehdä sitä ennaltaehkäisevää työtä. Eikä tämä koske vain rikoksia, vain kaikkea sosiaalista syrjäytymistä. Se 90 prosenttia pärjää kyllä, vaikkei joku olisi koko ajan tekohymy naamalla kysymässä miten menee. Ja ne ongelmatapaukset on aika helvetin helppo spotata mistä tahansa, ne ovat juuri niitä, joille opettajat ja nuorisotyöntekijät koittavat systemaattisesti antaa niin vähän huomiota, kuin mahdollista. Mielestäni tämä on aivan helvetin ongelmallista, vaikka myönnänkin tiettyjen yksilöiden kanssa työskentelyn käyvän erittäin raskaaksi hyvinkin lyhyen työpäivänkin jälkeen. Mutta juuri siitä syystä siihen täytyisikin kiinnittää erityistä huomiota. Mutta silti vähän niinkuin tiedän, ettei niin käy. Mutta mikäli luet tämän ja olet asemassa, jossa voit vaikuttaa tähän asiaan, mieti sitä. Ei ole kauhean isoista teoista kiinni, että ihmiset tuntevat itsensä osaksi porukkaa, eikä ulos syrjäytetyiksi. Mikäli olet jossain päättävässä asemassa, vielä parempi. Suuri osa nuorten kanssa työskentelevistä ihmisistä ei välttämättä ole psykologisesti valmistautunut tällaiseen puoleen ollenkaan. Pakota alaisesi pohtimaan näitä asioita edes joskus, ja olen melko varma siitä, että työote paranee. Jos ei, henkilöstö vaihtoon. Koska tässä tilanteessa tulee halvemmaksi palkata osaava ihminen töihin, kuin maksella verojen muodossa samojen tyyppien ja heidän lastensa ja ehkä vielä lastenlastensakin vankilakierteitä.

"Me olemme kaikki jo kuolleita."

Tänään on ollut melko mielenkiintoinen päivä. Sää on ollut hyvä, pihalla on pärjännyt shortseissa ja ihmiset ovat tuijottaneet taas kuin spurgua, mutta eipä se haittaa minua, oli syy sitten se, että tähän aikaan shortseissa kulkeminen on hullua, tai se että näytän ihan spurgulta. Koko päivän on ollut vähän sellainen olo, että tekisi mieli tehdä musiikkia, muttei kuitenkaan ole tehnyt sitä. Ehkä sitä nyt vähän kuitenkin hauduttelen näitä ajatuksia ja juttuja. Jonkinlainen suunta on kuitenkin taas mielessä, unia ääniksi ja sitä rataa. Tarvitsisin vain sellaisen mukeloiden kellopelin, kun olen hajoittanut omani jo pari vuotta sitten, kun yritin laittaa siihen toiselle puolelle kieliä, eikä se pysynytkään kasassa.

Musiikin tekemisen sijaan olen keskittynyt keskustelemaan olemisesta. Katsoin tämän mielenkiintoisen videon (wanha.) ja se sai minut valmiiksi jo pohtimaan tätä olemassaoloa ja mahdollisen kuoleman osuutta siinä. Toki olen pureksinut sen moneen kertaan, mutta siitä huolimatta se saa minut aina ymmälleni. Periaatteessa se kuitenkin tiivistyy siihen ajatukseen, että ajattelen tietoisuuden olevan materiasta, solujen tietyistä orgaanisista yhdisteistä ja solujen välisestä kommunikaatiosta syntyvä ominaisuus. Siitä syystä minulla ei ole ollut tietoisuutta ennen syntymääni, ja siitä syystä minulla ei ole kokemusta olemassaolosta ennen syntymääni. Kuoleman taas ajattelen olevan samalla tavalla elämän ulkopuolella olemista, kuin ennen syntymää olemisen. Toisaalta siinä on se merkittävä ero, ettei sinua todellakaan ollut olemassa ennen syntymääsi, kuolemasi jälkeen taas informaatio olemassaolostasi ON olemassa, olet konkretisoitunut mahdollisuus, yksi äärettömän monista, ja omalta osaltasi ohjasit tätä todellisuutta siihen suuntaan, jossa sinä olet olemassa. Tämä menee varmasti vähän sekavaksi jos jatkan yhtään. Eli jätetään se nyt tähän.

Pointtina on se, etten odota miltään kuolemanjälkeiseltä olemiselta yhtään mitään, koska en koe mitään muuta hetkeä, kuin tätä tässä ja nyt kulkevaa. Ja se on minulle jonkinlainen määritelmä zenille. Keskity, älä ole jossain muualla haahuilemassa, älä kaipaa menneitä tai ahdistu tulevista, koska kumpikaan niistä ei ole todellisuudessa lähelläkään sitä, jollaisena sen kuvittelet, etenkään menneisyys, jota pidät käsissäsi niin kovin varmana. Voisin tyrkätä käteen valokuvan, johon sinut on photoshopattu, pyytäisin kertomaan siitä, ja melko varmasti alkaisit säveltää hienoa tarinaa tuosta päivästä, vaikket olisi sitä koskaan elänytkään. Siltikin: se muisto olisi totta. Ottaisit sen osaksi omaa elämänkokemustasi, jolloin siitä tulisi todellinen tapahtuma. Tässä mittakaavassa uskon myös kvanttifysiikan "nykyisyys voi muuttaa menneisyyttä" ajattelun pätevän: kysymys on tietoisesta olennosta ja kokemuksellisesta todellisuudesta. Se on ainut todellisuus joka meillä muutenkaan on, jolloin se on se todellisin todellisuus, jossa voimme toisiamme ihmetellä. Kuten tuossakin videossa todetaan, olemme osana oman tietoisuutemme todellisuutta, ja lisäksi myös kanssamme samaan aikaan elävien ihmisten luomaa todellisuutta, joka on koko ajan vuorovaikutuksessa omamme kanssa. Tästä syystä kaikki tällainen paskan seinään viskominen tällaisten monologien muodossa on viihdyttävää, koska ajoittain, aina silloin tällöin jokunen teistä herää pohtimaan tätä asiaa omassa todellisuudessaan, ja jossain vaiheessa valaisee myös minua pohdinnoistaan. Ja se tekee tästä palkitsevaa.

Kuolleet Etanat

Eiliset fiilistelydroneilulillumiset johtivat sitten tähän. Tuolla keskellä koitin ehkä vähän ryöstyfiilistellä Nick Cavea ja naittaa sitä johonkin vähän räkäisempään ja suttuisempaan. Siitä tuli mielestäni sopivan epämääräinen. Sadepäivinä nyt ei kumminkaan voi tehdä paljoa muuta kuin soittaa kitaraa. Aina kun saa tehtyä tällaista ambientin omaista musiikkia, miettii vaan miksi tekeekään mitään muuta. Tällaiset tuntuvat kaikkein palkitsevimmilta hommilta, kun ne saa onnistumaan tälläkin tavalla. Silti sitten taas kuitenkin tekstiä tulee sellaisia määriä, että johonkin sitä on käytettävä, ja joskus taas onnistuu tekemään ihan itsekseenkin toimivia, oikeasti hyviä tekstejä. Toki sitä nyt ei tapahdu läheskään jokaisen biisin kohdalla. Mielestäni suomalaisessa biisinkirjoituksessa vaan on nykyisellään aivan liian vähän psykedeliaa tai edes terää, tuntuu että kaikki on joko rakkauslaulua tai sitten jotain korpikuusen kannon alla-paskaa. Ihme ettei sekin ole vain talvisodan traumoissa pyörimistä, vaikka Arttu Wiskari sitä kovasti koittaa suomalaiseen lyriikkaan tuoda.

Eilen pällisteltiin illan ratoksi elokuva Frank, josta tuli lähinnä järjetön kuume päästä johonkin mökkiin duunaamaan bändin kanssa levyä livenä. Siinä on aina ihan oma fiiliksensä, kun ottaa oikeasti irti ja lähtee tekemään hommia johonkin toiseen ympäristöön. Itse elokuva oli mielestäni ihan hyvä ja näppärä käpäytys nykyaikaa, ahneutta ja musiikkitouhujenkin pinnallisuutta kohtaan, minkä lisäksi siinä soittanut bändi oli oikeasti helvetin kovaa kamaa. Lisäksi se perustuu Jon Ronsonin artikkeleihin Frank Sidebottomista, vaikkakin on tehty kyseisestä hahmosta irralliseksi elokuvaksi. Mutta hyviä biisejä siinä riitti ja muutenkin fiilis oli koko ajan sopivan nyrjähtänyt. Mutta nyt koitan vaan miettiä, millä porukalla voisin organisoida jonkun sortin latojameja Pertunmaalle, ja minne sinne niitä järkkäisi. Ihan ensimmäisistä omista nauhoituksista lähtien se on ollut taka-ajatuksena, ja nyt uskon että omatkin tirehtöörin taidot ja soittotaidot voisivat siihen riittää. Eli ensi kesänä se tapahtuu. Kun vain keksin, että missä. Heräsi myös hinku lähteä metsästämään itselle jotai omaa nuorten jannujen Magic Bandia, jota voisi kiduttaa ja vedellä lättyyn niin paljon kuin jaksaa. Heh.

Katsottiin myös Sohvaperunoita. Vaikken ole katsonut televisiota YLE Areenaa enempää viimeiseen kahdeksaan vuoteen, oli tuo ohjelma yllättävänkin mielenkiintoinen ja koukuttava. Vaikka asetelma on täysin staattinen, ihmiset katsomassa televisiota, aivot koittavat rakentaa jotain dynamiikkaa niihin väistämättä: miten telkkaria katsovien ihmisten väliset suhteet kehittyvät (luultavasti eivät mitenkään), mitä heidän kodissaan tapahtuu, mitä tuollaisten televisiota harrastavien ihmisten päässä liikkuu. Ja toki se on ihan viihteellistäkin. Se myös mahdollistaisi loistavan metatason, jossa aina seuraava tuotantokausi olisi ihmisten reaktioita edellisen tuotantokauden jaksoihin. Nyt taidetaankin jatkaa sen pällistelyä. Tuossa on tuo levy. Käykää vaikka pihalla kävelyllä ja kuunnelkaa se läpi. Tai piirtäkää. Tai jotain.

Kevään juttuja.

Tämä päivä on kuin mikä tahansa muu päivä. Ja samalla se ei ole. Kiire tässä taas tulee. Jännitys asentaa minuun työtilan ja polttaa heti sulakkeen.
---------
Takapenkin poika haisi paskalle. Pelkäsin, että jos käännyn hänen puoleensa, hän repeää keskeltä ja paljastuu vain kasaksi mätäneviä suolia ja muurahaisia, jotka kuhisivat äänekkäästi pojan raadossa. Valkoiset luut saattaisivat pilkistää tuosta muurahaispesästä ällöttävästi. En uskaltanut kääntää katsettani, joten päätin pitää silmäni turvallisesti harmaassa asfaltissa.
-----------
90-luku pyyhälsi baariin sisään räkäisissä viiksissä ja verkkatakin alta pilkistävästä farkkupaidasta. Hän ja hänen ystävänsä tilasivat kahvit ja asettuivat pöytään lähelle. Saatoin kuulla heidän juttelevan englanniksi. Olen varma siitä, että hän on puolalainen.
---------

Avasin silmäni. Näin koiran naaman tuijottavan omaani noin 10 sentin päästä. Revin hikisen selkäni irti puulattiasta ja käytin koiran paskalla. Pitäisi olla kevät. Mutta onkin vain kylmä.
-------

Nyt istun ravintolan pöydässä Tampereella. Soittoon on vielä liian pitkä aika. Kaikki ovat perse auki. Ainoa toivo syömistä ajatellen on myydä levyjä. Mutta se on helvetin epätodennäköistä. Niinhän se aina on. Helvetin epätodennäköistä.

------
Hän käänsi pienet silmänsä ihmeissään ja jumaloiden minuun. Minua alkoi jo kaduttaa, etten vain antanut hänen jäädä täysillä päin punaisia kiitävän bussin alle. Jos olisin saanut uuden mahdollisuuden, olisin jopa saattanut tönäistä hänen pienen ja hauraan vartalonsa sen alle. Tällainen huomio oli niin vitun vaivaannuttavaa. Olisinpa saanut tönäistä hänet... Olisinpa vain saanut tönäistä hänet bussin eteen.
----

Tunsin oksennuksen nousevan kurkkuuni. Olin näemmä tullut tahtomattani hyväksi oksentamisessa. Onneksi ei ollut mitään oksennettavaa. Katsoin kuinka sappinesteet valuivat jalkoihini ja lavalle. Tuossa hieman vaahtoavassa nesteessä oli jotain kaunista.
-----

Näin hänen silmissään kasvavan epävarmuuden. Hän heilutteli jalkojaan vaivaantuneena, tietämättä miten päin olisi. Hän ei ollut tottunut siihen, että samassa bändissä olevat ihmiset vittuilivat toisilleen suoraan ja avoimesti. Tarkkailin enemmän häntä ja vittuilin vain toisella korvalla. Melko nopeasti hän tuhahti ja lähti pois. Osa minusta hymyili hiljaa.
-------

Hänen verestävät silmänsä olivat vetiset ja pakokauhuiset. Näin niiden pyörivän vauhkosti ympäriinsä, yrittäen etsiä jotain viimeistä oljenkortta, jotain pelastusta. Katselin ympärilleni, tahdoin niin kovasti auttaa häntä löytämään jotakin sellaista, joka voisi tarjota toivon. Tunsin hänen hätänsä ja se alkoi tarttua minuunkin. Hänen punainen naamansa kertoi, ettei happi riittänyt enää pitkäksi aikaa. Hän korahteli epämääräisesti, yritti turhaan hapuilla ympärilleen. Vähitellen hänen voimansa loppuivat ja lopulta elämä pakeni hänen silmistään. Saatoin vihdoin irrottaa käteni hänen kurkustaan.

---

Kaikki oli päivänselvää nyt. Raimo ei enää koskaan tulisi tekemään työtä. Hänellä oli huijattu olo. Kaikki muut olivat tienneet sen koko ajan, se mies työkkärissä, KELAn virkailija, hänen automaatioasennuslinjan opettajansa, kaikki mukana samassa vitun juonessa. Kärsivällisesti he olivat pitäneet pokerinaamansa ja sanoneet, ettei hänen iällään olisi väliä. Ja sillä oli. Sillä perkele vieköön oli! 700 hakemusta, eikä yhtään kutsua työhaastatteluun. Ja nyt hän oli jumaliste saanut tarpeekseen. Hän meni seuraavana maanantaina työkkäriin ja pääsi tapaamaan omaa virkailijaansa. Hän nousi sanaakaan sanomatta tuolille ja paskansi virkailijan pöydälle. Siitäs saatana saivat, perkele.

Sunnuntailillumista.

Tässäpä on tuo video ja biisi jonka eilen väsäilin. Saa nähdä onko tänään treenejä Helsingissä, jos ei, voisin tehdä jotain äänimattoja ihan vain omaksi ilokseni. Koska se kaikenlainen äänissä lilluminen on vaan niin hienoa, ja nyt on vähän sellainen olo, että päänsisäinen avaruus tahtoisi ilmaista itseään jonkin sellaisen muodossa. Mutta toki sitä voisi käydä treenaamassakin, kun ei nyt ole taas pariin viikkoon päässyt ja tuleva keikkakin alkaa lähestyä pikkuhiljaa. Se tulee olemaan ensimmäinen keikka, jolla ei tarvitse laulaa ollenkaan. Odottelen sitä ihan mielenkiinnolla, koska soittamisen kanssa en ainakaan koe juurikaan jännittäväni, jos ei tarvitse tehdä kahta asiaa samaan aikaan. Se tekee asioista aina huomattavan paljon hankalampia. Biisienkään ryssiminen ei itseäni niin kauheasti pelota, sitä on kuitenkin jo oppinut, ettei se ole mikään maailmanloppu ja virheistä voi parhaimmillaan seurata jotain tajuntaa laajentavaa, jotain sellaista jonka jälkeen miettii miksei sitä ole aina vedetty noin.

Olo on suhteellisen raukea, keikan jälkeinen väsymys alkaa asettua kunnolla vasta nyt, kun eilen nukkui niin vähän. Soittaminen on kyllä vain niin järjettömän hienoa. Kaikin puolin. En ymmärrä tyyppejä, jotka eivät pidä roudauksesta ja siitä kaikesta touhusta, mitä soittohommaan kuuluu soittamisen lisäksi. Se on jotenkin yhtä olennaista, kuin se keikan soittaminenkin, kun siihen kuitenkin kuluu huomattavasti isompi osa ajasta, kuin siihen soittamiseen. Roudaamisessa on myös se hyvä puoli, että se on se Siperia joka opettaa sinut karsimaan kaikkea ylimääräistä pois. Kun riittävän monta kertaa sohlailet järjettömiä pedaalilautoja tai muita älyttömän pieneen tilaan, opit ehkä kiertämään joitain juttuja livenä. Toisaalta itselle sattui niin hyvät romut, ettei tuohon lisäksi edes tarvitse muuta kuin jonkun särön (Big Muff) ja nyt olen pitänyt delaytakin, ihan vaan pientä lisä syvyyttä ja trippailua tuomassa.

Sunnuntait on kyllä hyviä päiviä tuollaisen fiilistelymusiikin soittamiseen, se on niin mukavaa kampetta, että jos tuo meikän oma musiikkikin toimii, niin uskoisin tuon bändinkin sitten kolahtavan. Laittelen linkkiä kun saadaan biisejä sen verta läjään, että voidaan nauhoittaa jotain...

Pori oli jees.

Porin keikka oli taas niitä jotenkin epätavallisia keikkoja. Mentiin paikalle ja kaikki romut ja asiat on levällään, siitä aletaan sitten yhdessä ähertää ja laittaa asiat ja soittojärjestykset ja muut kuntoon. Soundcheck kesti yhden biisin ja se oli aikalailla siinä. Kuulostin vammaiselta kanalta jota työnnetään oksasilppuriin ja päätin, että on aika alkaa tankata teetä, jotta keikalla sitten lähtisi edes jotenkin päin auttavasti. Sen jälkeen se olikin sitten taas odottelua, kirjoittelua, istumista, tyhjän nauramista ja tyhjän tuijottamista. Keikkahommissa saa oppia aika hyväksi meditoinnissa. Se koko touhu on itsessään kuin joku meditaatioharjoitus. Ensin pari tuntia autossa istumismeditaatiota, sitten vähän kantamista ja tekemistä, sitten taas pari tuntia istumismeditaatiota, sitten n. kahdenkymmenen minuutin äärimmäinen keskittyminen, kantamista, ja taas pari tuntia autossa istumismeditaatiota. Toki sitä voi olla helvetin päissään koko ajan, mutta jossain vaiheessa joko kyllästyt siihen itse, tai bändisi kyllästyy sinuun. Valinta on kuitenkin vapaa. Mutta ei ole ihme, että niin suuri osa muusikoista päätyy viihdyttämään itseään huumeilla, koska tuossa touhussa täytyy nimenomaan osata tappaa aikaa tai keksiä jotain tapoja tehdä olonsa mahdollisimman mukavaksi. Itse vain nautin siitä kaikesta, siitä tekemättömyydestä, istumisesta ja jännittyneestä odottamisestakin.

Keikka oli epämääräisimpiä hetkeen. Rumpusetti oli hillitön hevikioski, Vilillä väsyi kädet jo puolelta toiselle soittaessa, kun kaikki oli niin kaukana. Eetu räpelteli plektroja ja vibrakampia pitkin lattiaa ja katkaisi kielenkin heti ekassa biisissä, ja itse sössin miten sattuu ja meinasin oksentaakin pariin kertaan. Silti aivan keikan loppu oli ehkä parempi kuin koskaan aikaisemmin. Se oli niin saatanan hyvä, että koko keikasta jäi hyvä maku. Ja ilmeisesti niille viidelle tyypillekin, joille soitettiin. Oli siellä jossain salissa ehkä enemmänkin, mutta viisi tyyppiä siinä oli bändiä katsomassa. Mutta hyvä keikkapa ei koskaan tarvitsekaan sitä enempää. Minulle ei tarvitse olla jotain loppuunmyytyä Tavastiaa tai muuta, jotta saan keikasta kicksit. Siinä ei ole kyse muiden huomiosta. Siinä ei ole kyse mistään muihin ihmisiin liittyvästä. Se joko toimii tai ei toimi.

Koko soittohommassa ei itselleni ole kyse mistään pintapuolisesta tai muihin ihmisiin liittyvästä. En kaipaa muiden huomiota, ja tämä blogi on tarjonnut ja täyttänyt sen vähäisen arvostuksen tarpeen, mitä minulla ehkä on. Kiitos siitä, koska se ei ole minulle mikään itsestäänselvyys. Niinkuin ei nämä soittohommatkaan. Viimeyönä ajeltiin vielä kotiin päin, ja minä vain yksinkertaisesti rakastan sitä fiilistä, kun keikan jälkeen tulee kolme tuntia autossa istuttuaan himaan ja katselee aamunsarastusta ja miettii, että kohta pääsee suihkuun ja nukkumaan. Olin kotona joskus puoli kuuden aikaan aamulla, käytin koiran vielä pihalla ja menin nukkumaan ja mietin vain, että elämä osaa olla toisinaan siistiä. Latasin kameraan kasimillikamera-aplikaation ja kuvailin sillä vähän tietä, teen siihen kohta biisin ja laitan sitten youtubeen. Meikä rakastaa tuota kasimilliefektiä aivan saatanasti, se tekee kaikesta täydellistä. Mietin jo, että pitää ostaa oikea kamera sen takia, mutta meikä nyt ei ole niin puritanisti, etteikö kahden euron filtteri ajaisi 2000 euron kameran hommia. Menee tässä konkurssissa.

Filth

Katsottiin eilen Filth ja se oli niin hyvä elokuva, että pitää mennä lainaamaan kirjakin. Etenkin kun tuosta elokuvasta meuhkattiin, että se kirja on mahdoton kääntää leffaksi, ja tuo onnistui siinä kuulema hyvin. Jos minulta kysyttäisiin, britit saisivat tehdä kaikki maailman elokuvat, ainakin isomman tuotannon leffat, koska heillä on huomattavan paljon enemmän silmää psykedeeliselle ohjaukselle ja itseironialle, mitä ei äärimmäisen sentimentaalisista amerikkalaisohjauksista kovinkaan usein löydy. Ja jos löytyy, niin ne nostetaankin heti sitten vuosikymmentensä parhaiksi elokuviksi. Elokuvat itsessään ovat absurdeja, ja mietin sitä aina katsoessani elokuvaa. Tässä apinat, jotka ovat sadan vuoden päästä multaa, esittävät toisille apinoille keksittyjä juttuja, ja jotkut apinat jopa palvovat heitä sen mukaan, miten hyvin he esittivät niitä toisten apinoiden keksimiä juttuja. Mutta kaikenpa voisi yhtä helposti romuttaa tuolle tasolle. Siksi ihmiskunta nimenomaan tarvitseekin tekemistä, jolla ei ole mitään arvoa selviytymisen kannalta, mutta joka tarjoaa jotakin henkistä pääomaa. Sitä sanotaan sitten kulttuuriksi.

Elokuvan ongelma on ehkä se, että koska se on niin vahvasti visuaalinen kokemus, monille näkönsä kautta maailmaa ensisijaisesti aistiville tuntuu olevan jotenkin hankalaa tehdä eroa todellisuuden ja elokuvan välillä. Vaikka elokuvan kerronta on johdonmukaista, paha saa palkkansa ja asiat kulkevat johonkin tiettyyn pisteeseen draaman kaaren vaativalla tavalla, todellisuus itsessään on kaoottinen ja hallitsematon. Tästä syystä monet löytävät elokuvasta turvapaikan, jossa voit luottaa siihen, että draaman kaari tai jokin muu näkymätön käsi kuljettaa asioita kohti lopputilannetta, jossa hyvä ja paha nätisti ajautuvat omiin karsinoihinsa. Ja juuri tästä syystä pidän brittielokuvista jenkkiverrokkeja enemmän. Ne ovat kaoottisempia, eikä hyvän ja pahan välille usein tehdä mitään selkeää eroa. Hyvät tahriintuvat, jos nyt olivat erityisen hyviä alunperinkään. Kukaan ei elä onnellisena elämäänsä loppuun asti, hyvä jos elävät elämäänsä edes loppuun asti.

Elokuviin on turhan helppo paeta, ja siksi suhtaudun niihin aina hieman varauksella. Toki musiikki voi toimia aivan samalla tavalla, mutta kuitenkin se pakottaa kuuntelijan visualisoimaan asiat itse, luomaan oman symboliikkansa ja määrittämään näiden symbolien väliset merkityssuhteet itse. Musiikki luo näkyjä, joiden piirtäminen tai varsinainen näkeminen voi olla mahdotonta. Sanat ja musiikki sen sijaan toimivat fundamentaalisella tasolla samalla tavalla. Voin kertoa pesuvedessä lilluvasta sateenkaaren värisestä etanasta, joka hikoilee ydinjätettä ja jättää jälkeensä sateenkaaren väristä mehujäätä kiivetessään lyhtypylvästä ylös menneisyyteen, ja pystyt visualisoimaan sen mielessäsi. Sen toteuttaminen varsinaisesti visuaalisin keinoin muuttuu taas jo hieman hankalammaksi. Ei kai se toki mahdotonta ole, mutta hankalampaa, ennen kaikkea tunnelman välittäminen visuaalisin keinoin on hankalampaa, koska visuaalinen maailma on niin tarkasti rajattu siihen mitä voidaan nähdä ja kuvata. Ja siksikin Filthin kaltaiset elokuvat ovat jotenkin hienoja, koska ne onnistuvat välittämään näitä tunnelmia. Minulla on nykyään vaikeuksia katsoa mitä tahansa elokuvaa, kun jokaisen päälle liimatun taistelu- tai seksikohtauksen aikana odottelen vain sitä, että voitaisiin nyt jatkaa eteenpäin ja keskittyä itse tarinaan. Tällaisissa elokuvissa taas ei ole mitään päälleliimattua, koska niitä elementtejä ei ole olemassa, elleivät ne kuulu tarinaan. Ja juuri siitä voisi joku käydä ohjaajille ja tuottajille jossakin Hollywoodissa paasaamassa..

Aamu alkoi säikähdyksellä.

Onnistuin säikäyttämään itseni läikyttämällä aamukahvia pöydälle, jolla makaa pienissä muistikorteissa varmaan parin viimevuoden musiikkijutut hyvässä tallessa, varmassa turvassa. Onneksi ne nyt eivät edes kastuneet, mutta laittoi ainakin miettimään huolellisuutta seuraavaa kuppia pöydälle laskiessa. Toisaalta ei minulla ole mitään sitä vastaan, vaikka ne nyt olisivat menneetkin. Ainut levy, joka ei ole olemassa internetissä, on "turvassa" tietokoneen työpöydällä. Muuten olen pyrkinyt säilömään kaikki Bandcampiin mahdollisimman tehokkaasti, koska muistan yhä miten tehokkaasti vitutti pari vuotta sitten, kun ensimmäiset parisataa biisiä hävisivät jonnekin bittiavaruuksiin. Toisaalta osa meikästä odotteleekin, että pöytä puhdistuisi jollain tavalla. Voisi aloittaa alusta. Siinä on jotain vapauttavaa. Ei tarvitse kantaa enää mitään menneitä hommia harteillaan, toki joku muistaa ne menneetkin, mutta jos ei niistä ole todisteita, ei ole olemassa menneiden juttujen taakkaa. Ja jos sillä ei ole väliä muille, niin se on henkisesti vapauttavaa itselle.

Sen huomaa myös tämän kirjoittamisen kanssa. Alitajuisesti miettii, onko tässä kauheasti sisältöä, onko päivittäinen päivittäminen väkinäistä. Sitten koittaa olla kirjoittamatta ja huomaa hyvin äkkiä, ettei se tällä energiamäärällä ja impulsiivisuudella ole oikein vaihtoehto. Kirjoittaminen on ennen kaikkea mielenterveyden ylläpitoa, rauhoittumista, perspektiivin saamista omaan elämään ja omiin tekemisiin. Siinä on vastuussa ensisijaisesti itselleen, ei yhdellekään lukevalle ihmiselle. Tämä on välttämättömyys itseä kohtaan. En ota mitään ylimääräistä stressiä siitä, jos nyt jonakin päivänä jää kirjoittamatta. Mikäli se oli hyvä päivä ja jos ei nuppi meinannut hajota missään välissä päivää, niin hyvähän se silloin vain on. Sitten taas huomaa, että vähän rankempina päivinä voisi kirjoittaa vaikka koko ajan. Julkaisutahdiltaan tämä taitaa kuitenkin olla tiheimmästä päästä näitä turhia sössötysblogeja.

Huomenna saa taas soittaakin. Porissa pitäisi olla ilmeisesti seitsemän aikaan, eli täältä voi lähteä joskus neljän korvilla ja kerkeää hyvin. Meinattiin ajella yötä myöten pois, kolmen tunnin ajo on tietty vähän hasardi homma, mutta toivottavasti kaikki menee hyvin. Tähän mennessä kaikki on onneksi ollut hyvin. Ei olla Eetun kanssa autoon nukahtavaa sorttia ja jaksetaan vittuilla toisillemme vähän pitempikin matka. Ainoat riidat tulevat musiikista, tahtoisin kuunnella paljon erilaisia levyjä, joissa on kontrastia pimeään tiehen ja matkaan, Eetu tahtoo kuunnella samoja räppilevyjä repeatilla koko matkan. Yleensä se yhteinen ymmärrys löytyy jostain Fat Boy Slimistä tai Black Breathista. Hyvä, että edes jostain. Tänään on sen syntymäpäiväkin. Onnea, lapionaama.

A God Who Disappeared Into A Smile

Jotkut levyt tulevat Jäätteenmäen postien tapaan yllätyksenä ja pyytämättä. Tämä levy oli sellainen. En ajatellut tekeväni tänään juuri mitään ihmeellistä, kun kuitenkin tein tuon blues-levynkin eilen, ja olin siihen ihan tyytyväinen. Nauhurissa oli kuitenkin yksi tuollainen erilainen, pitempi biisi odottelemassa omaa levyään, ja sitten aloin huvikseni tehdä asioita sen ympärille. Ja niitä tulikin tämän verran, joten mikäpä siinä. Tässä on kuitenkin ollut taas jo jonkin aikaa tekemättä omaa musiikkia, kun on ollut riittävästi ähertämistä kaikkien muiden juttujen kanssa. Tässä levyssä on kuitenkin jollakin tavalla se toinen puoli, joka on musiikilleni ominaista. Jos blues on toinen puoli, on tämä tällainen loopin omainen melankolia se toinen puoli. Kaikukitaran soittelu on vain niin mukavaa, että miksikä ihmeessä sitä vain yhteen päivään jättäisikään, jos kerta voi soittaa kaksi päivää kaikukitaraa!

On mielenkiintoista kuunnella näitä biisejä ja ajatella kaikkea sitä musiikkia, jota olen saanut olla tekemässä. En vieläkään tiedä yhtään paremmin, mistä helvetistä nämä biisit tulevat. Tai miten biisi edes tehdään. Toki voi ymmärtää kappaleen anatomian, voi tehdä biisejä liukuhihnalta jos tarvitsee, voi pakottaa niitä siihen säkeistökertosäesäkeistökertosäekertosäec-osakertokertokerto-muottiin ja tehdä ihan rutosti rahaa, mutta monetkaan biisit ei välttämättä taivu sellaiseen luonnostaan. Tai ainakaan minun musiikkini. Aika pieni osa siitä on perinteisemmän puoleisia lauluja, ja näemmä päädyn niputtamaan ne helpommin lähestyttävät sitten kasetille. Tulevalla kasetilla on yksi, Harhakuvia, josta pidän todella paljon. Kirjoittelin sen päässäni käyttäessäni iltaisin koiraa kusella, tai ensimmäisen säkeistön, toisen kirjoitin studiolla kun nauhoiteltiin pari biisiä livenä ihan kokeen vuoksi. Sitten nauhoitin sen yhdellä otolla, kitaran ja laulun, ja sitä samaa ottoa käytin tuossa kasetin versiossakin. Pitäisi nyt vain saada vähän rahaa, että saa ne ulos myös. Se onnistuu kuitenkin olemaan perinteisempi laulu, mutta onnistuu myös sanomaan vähän enemmän kuin keskiverto poppisbiisi. Siksi pidän siitä. Tuolla kasetilla toinen puoli tulee olemaan valoisampi, fiilistelevämpi ja jollakin tavalla tasapainoisempi, toinen taas yltyy välillä akustiseksi noiseksikin.

Ehkä alitajuisesti yritin tällä levyllä tehdä jotain vähän saman henkistä, kuin mitä tuolla kasetillakin on, vaikkakaan tämä ei tunnu aivan samaltakaan asialta. Paha sanoa. Ne on kaikki kuitenkin soiteltu kasaan tänään, joten ei tässä nyt oikein ole perspektiiviä vielä niiden ymmärtämiseen, lähinnä kykenee hahmottamaan oman mielensä prosesseja ja ymmärtämään, miten ne oikein toimivat. Olen vain helvetin onnekas, kun saan olla kanavoimassa tätä kaikkea tämän suhteellisen pällin jätkän läpi.

Tää Kaupunki On Palava Roskis

Tässäpä on tämä eilen nauhoiteltu ja tänä aamuna loppuun miksailtu ja fiksailtu blues-lätyskä. Ensin meinasin tehdä sen englanniksi, mutta ajattelin sen olevan liian helppoa, eikä suomeksi tehtyä bluesia kaiken tämän "jytä"-villityksenkään myötä ole tehty mitenkään ihan kauheasti, joten käänsin kaikki tekstit melko suoraan suomeksi. Ihan jo siksi, että se oli hauskaa. Olen huomannut, että suomeksi kirjoittaminen on vaistomaisesti vähän ankeaa. Englannilla osaa ottaa rennommin ja nauraa itselleen. Siksi ehkä parhaat tekstitkin tulee ulos niin, että kirjoitat ne ensin englanniksi ja sitten käännät ne suomeksi. Kai suomen kielellä on saanut lukea niin montaa hylkäyskirjettä, että se on alitajuisesti tullut omaksutuksi valituksen kieleksi. Mene ja tiedä.

Ainut mikä jäi vähän jurppimaan on se, että Big Muff-pedaali on Helsingissä treeniksellä, soolot olisivat voineet välillä kaivata vähän säröäkin, eikä tuota nuppia viitsi kerrostalokämpässä ihan niin lujalla luukuttaa, että lähtee muroutumaan itsessään, joten melko kliinisti mentiin nyt. Onneksi jousikaiku paikkaa melkein kaiken. Seuraavaksi tekisi mieli nauhoitella ehkä jotain kunnon jumitusta, mutta sitä varten pitäisi ehkä mennä treenikselle ja mikitellä kaikkea ja soitella ihan livenä asioita. Ei ehkä tämän päivän ongelma. Lopun päivää voisin keskittää energiani leffan äänihommiin ja mennä pihallekin tuossa jossain välissä, kun kerta on hyvä keli pitkästä aikaa.

Black Mouth kuunneltavissa.

Juhlistin tätä erittäin vastenmielistä vaalitulosta laittamalla Cut To Fitin levyn kuunneltavaksi bandcampiin. Oikein mitään muuta en osaa sanoa yhtään mistään, mutta luettavissa on ollut aika laajasti, että tämä oli monille äänestäneille ja hävinneille kuolinisku uskolle demokratiaan. Mikä on ongelma? Juuri se, joksi sanoin sen aiemminkin: isojen puolueiden äänet keskittyvät, kun taas vastaäänet isoille puolueille hajaantuvat vain sekaisin kaikkien pienten puolueiden kesken, jolloin näitä tärkeitä vastaääniä menee lähinnä tonneittain hukkaan. Se, mikä ei myös näyttäydy kaupunkilaiselle tämän kaltaisissa "junttivaaleissa" on se, että se on aivan samanlaista luokkasotaa siellä "landellakin". On jotenkin irvokasta katsoa Keskustan ja Perussuomalaisten halimista, kun ymmärtää ajatella asiaa siltä kantilta, että monet Perussuomalaisten äänestäjät tarkoittivat äänensä nimenomaan Keskustaa vastaan. Vastakkainasettelun ajan on meuhkattu olevan ohi, mutta kyllä tämä luokkaero näkyy yhä näinkin.

No, se siitä. Ei tämä arkeen vaikuta juurikaan, vaikka kyllä se toki vituttaa. YLEllä oli joku härpätin, joka kertoi, ettei eduskunnassa ole yhtäkään kaltaistani ihmistä. En tosin ihmettele tätä, koska en usko siellä koskaan olleen yhtään kaltaistani ihmistä. Minun kaltaiseni ihmiset tajuavat tavallisesti pysyä kaukana sieltä. Oli se "minunkaltainen" sitten mitä tahansa. Tämän päivää olen soitellut bluesia ja huomenna miksailen ne loppuun. Huomaan oppineeni jotain kärsivällisyyttä, kun ei enää, ainakaan juuri nyt ole välitöntä tarvetta tehdä kaikkea heti nyt. Toisaalta uskon Cut To Fitin aktiivisuudella olevan paljon tekemistä tämän kanssa. Kun saa keskittyä olennaiseen, kaikki muu toimii vähän hiljemmallakin teholla. Ensi viikonloppuna soitellaan perjantaina Porissa, Baarikaapissa. Viime kerralla ei uskottu paikallisia. Miksaaja sanoi, että porukka tulee aina kello kahdentoista jälkeen. Naurettiin vain, että ei grindikeikoille ketään tule. Aloitettiin puoli kahdeltatoista. Lopetettiin viittä vaille, ja tasan aikaan baariin alkoi virrata porukkaa. Tällä kertaa uskotaan.

Tässä on tullut kuunneltua tasaisesti lähinnä Fuck-Ushimaa ja Howlin' Wolfia. Ensin mainittu toimii kyllä niin lujaa, ettei mitään järkeä, jos jostain löydätte, ostakaa First Come, First Served-kasetti ennen kuin ne loppuvat. On niin helvetin tyly kasetti, ettei oikeasti riitä järki käsittämään sitä. Eikä siihen järkeä tarvitakaan. Se vain futaa! Koirankusetuksen yhteydessä tapahtuva mummoille juttelu saa hieman erilaisen pohjavireen, kun Control pauhaa taustalla.

Sadepatsaat

Katsoin miten sade kimmelsi katulamppujen valossa. Yritin havaita sen valokiilan ulkopuolellakin, mutta sade oli niin vähäistä tihkua, ettei sitä oikeastaan voinut nähdä kuin valoa vasten. Oli myöhäinen ilta, kevät oli pitkällä, mutta kylmä. Musiikki peitti suurimman osan kadun äänistä, mutta epätasainen raahustaminen kuului sen ylitse. Käänsin katseeni kadun toiselle puolelle. Siellä käveli minua nuorempi mies, ehkä ennemmin poika, nahkatakkiin, farkkuihin ja tennareihin pukeutuneena. Ei, niiden täytyi olla bootsit, en kai olisi muuten kuullut niiden askelia musiikkini yli? Pojalla oli ruskeat, kiharat hiukset, ja ruskeat silmät. Vai oliko? Vilkaisiko hän minua päinkään, vai muistanko vain niin, koska päättelin silmien olevan ruskeat, jos hiuksetkin kerta olivat? Miten olisin voinut nähdä ruskeita silmiä hämärässä valossa, näillä huononevilla silmilläni? En usko, että olisin voinut. Joten oletan vain, että hänen silmänsäkin olivat ruskeat. Ruskeasilmäinen poika linkutti hieman toista jalkaansa ja hänen askeleensa näytti hyppäävän oudosti. Hän jatkoi matkaansa ohitseni ja käänsin katseeni takaisin lamppuun. Sade tuntui viileältä kasvoilla, tai oikeastaan tuuli tuntui purevammalta tihkuisen sateen kasteltua kasvot ensin. Oli vaikea sanoa, mikä johtui mistäkin, aistien kokemukset sekoittuivat ja sotkeutuivat toisiinsa niin sulavasti, niin tiheäksi keräksi, etten kyennyt edes hahmottamaan sen päätä, jotain sellaista josta vetämällä saisin ne kaikki oikenemaan ja selkiytymään erillisiksi virroiksi, selkeiksi langoiksi, joita voisin pitää kädessäni. Sen sijaan kaikki nämä kokemukset olivat yhtä suurta oksennusta tajunnassani. Olin varma, että jos jatkaisin tämän toistuvan, hitaasti kasvavan musiikin kuuntelua, se lopulta hajottaisi tämän todellisuuden sirpaleiksi ja auttaisi minua leikkaamaan kaikki nämä kokemukset riekaleiksi, jättäisi ne selkeästi irrallisina ja erillisinä syliini, jotta voisin tutkia niitä paremmin. Mutta mitään ei tapahtunut. Sade satoi. Lamput paloi. Kasvot kastuivat ja tuuli puhalsi niille yhä. Kaikki jatkui juuri sellaisena kuin oli ollutkin, eikä mikään muuttunut. Ei, vaikka kappale lopulta loppui, äänet tulivat ja menivät, levy loppui. Eikä mitään ihmettä tullut. Maailma oli oma itsensä, valui ohitse, aivan kuten ennenkin. Yritin muistella muutamia päiviä sitten kuulemaani keskustelua. Kaksi eläkeläismummoa olivat keskustelleet siitä, miten olisi kohta korkea aika muuttaa syrjäseuduilta kerrostaloon, tai olisi parasta jos pääsisi palvelukotiin, kaikkien harrasteiden keskelle ja muiden hyysättäväksi. Toisella mummolla oli ollut kirkkaanpunaiset hiukset, mutta toista en saanut millään päähäni. Yritin palauttaa nämä kasvot mieleeni, mutten mitenkään voinut. Niin se menee. Yrität koko ajan kaivaa mielestäsi menneitä kasvoja, menneitä hetkiä, menneitä tapahtumia, yrität niin kovasti, että nykyhetki valuu ohitsesi, koska olet liian kiireinen tavoittelemaan menneitä. Ja siksi sinulle ei jää nykyhetkestä mitään, mitä palautta mieleen. Koska et koskaan ollut siellä. Lopetin turhat yritykseni tarttua mihinkään turhaan ja katsoin hiljaa hymyillen katulamppujen pimeydestä esiin taikomia sadepatsaita.

Koirankoppi.

Tällä hetkellä istun autossa, näpyttelemässäbtätä lagittavalla puhelimella. Eli oikeinkirjoitus ei nyt olw mikään prioriteetti, tässä nyt vaan on pari tuntia tapettavana. Kaikki meni taas paremmin kuin odotettiin. Fuck-Ushima soitti niin kovan keikan, että Ulvila bluesit soi päässä vielä ens viikollakin. Aivan järjettömän kova bändi, onneksi saa soitella melkein koko kevään niiden kanssa. Ja Unborn Generation on myös mukavaa keikkaseuraa, kaikki nämä hienot ihmiset ympärillä saa taas vaan tajuamaan miten järjettömän onnekas ja etuoikeutettu tämän kaiken kanssa oikein on.

Oma keikka lähti peloista huolimatta tykisti, meille oli varattu tunti aikaa ja ajateltiin että soitetaan nyt niin pitkä setti ettei kukaan halua meitä pariin vuoteen takaisin.  Soitettiin ehkä 32 minuuttia, mikä oli ekan keikan jälkeen pisin keikka ikinä. Silti se oli kivaa, eikä se edes tuntunut niin overkilliltä. Se n jälkeen oli pää tyhjä. Loppukeikat ovat menneet nykyään lähinnä oksennellessa ja niellessä.

Promoottori piti merch-pöytää, muttei saanut myytyä juuri mitään. Sen jälkeen mentiin itse pitämään sitä ja myytiin sentään viisi levyä. Meillä oli diili, että jos myydään 10 levyä, ostetaan kympillä kismettejä. Kaikki ovat ihan perse auki. Saatiin syötyä ja tankattua, eli kaikki meni aivan täydellisesti, vaikka kismetit jäikin kauppaan. Huomenna sitten Pertunmaalle mutustamaan äidin synttärikakkuja. Hyvää sunnuntaipuuhastelua.

Torvi takana, Tampere tänään!

Torstain keikka meni yllättävänkin hyvin. Toki ensimmäiset tunnit sai lipunmyynnissä lähinnä pyöritellä peukaloita. On aika sama, avataanko baari kuudelta vai seitsemältä, jos ensimmäinen maksava asiakas tulee baariin puoli kahdeksan jälkeen. Mutta mikäpä siinä oli peukaloita pyörittäessä, jänskätti vaan, saako kenellekään bensoja. Miksaaja ei toki ollut kauhean innoissaan, kun sai kuulla kuudelta aukeamisesta vasta minulta, mutta nopeastipa tuo onneksi tilanteeseen sopeutui. Ei ollut ongelmia soundcheckien tai muiden kanssa. Jäi koko paskasta neljä euroa käteenkin, eli se meni juuri niinkuin piti.

Eilisen päivää sitten lähinnä makoiltiin ja nollailtiin ja katsottiin My Name Is Earlia. Sieltä jäi loistava bändin nimi, Karma Zombie. Täytyy käyttää joskus. Keikkojen jälkeiset päivät ovat helvetin kivuliaita, mutta myös omalla tavallaan äärettömän mukavia. Kaikki sujuu hitaasti, kiireettömästi, omalla painollaan, ja ennen kaikkea päässä on aivan vitun tyhjää. Mikään ei vaivaa eikä paina, ei edes se, että jokaikiseen lihakseen sattuu aivan järjettömän paljon. Millään sillä ei ole väliä, koska hetken aikaa pöytä on puhdas ja kaikki on hiljaista. Se on aivan yhtä hienoa, kuin se itse tyhjentäminen. Mielellään toki saisi tämän fiiliksen vaikka joka päivälle. Koska se toinen päivä on yleensä pahin. Kipu jää, mutta mieli alkaa täyttyä taas kaikella ylimääräisellä, jolloin kipukin tuntuu kovemmalta. Pari viime yötä olen nukkunut pelkällä lattialla. Se on tuntunut hyvältä selälle ja muutenkin. Tänään pääsee soittamaan uudestaan. Joku Lihamuki-radion jätkä lähtee kuulema mukaan tekemään siitä jotain. Ehdotettiin, että oltaisiin voitu kaapata ne laitteet vaan matkaan ja tehdä se ohjelma niille itse. Cut To Fitin piraattiradio. Siinä sitä vasta olisi ideaa.

Tänään Tampereella mesoaminen alkaa siis kymmeneltä, ensimmäisenä aivan järjettömän hyvä Fuck-Ushima, sitten Unborn Generation, jossa kannattaa ihmetellä etenkin jätkien yhteensoittoa, on nimittäin kovia poikia soittamaan. Sitten me tullaan sinne kompuroimaan omia biisejämme läpi. Ei maksa mitään sisään. Dog's Home on paikka. Levyjä on mukana, ja noita meikän kasetteja kanssa. Uskoisin, että tulee aika hyvä ilta kaikin puolin.

Keikkahommiin, hop.

Tallustelin Launeen terveysasemalle ja matkalla Asemantaustan läpi huomasin Liipolan piripäiden siirtyneen näemmä lähemmäs keskustaa. Aivan kuin olisi ollut aurinkolasinäyttelyssä, taivaalta kuitenkin tihutti vettä pilvien lomasta, jolloin se ei ihan mennyt häikäisynkään piikkiin. Itse nuppilääkärikäynti oli ihan mielekäs, vaikka saikin taas "aloittaa ihan alusta", se oli suhteellisen nopeasti ohi, ja sain tukea ajatukselleni siitä, ettei tämä näköhäiriöiden maailmani ole psykiatrinen häiriötila, vaan jotain neurologiassa olevaa, eli siis verenkiertohäiriötä aivoissa. Kiinnostaisi päästä PET-kuvaukseen, ja sinne kai on mahdollista päästäkin, kunhan jostain löytyy tilaa. Olen jonossa, ja toivon ettei meikäläistä taas vaan tyrkätä terveyskeskuslääkärin eteen, ja siitä samaan looppiin jossa käyn aina hakemassa psykan puolelta lähetettä neurologille. Sekin on mahdollista, se on nyt kuitenkin käynyt kahdesti, vaikkakin vaihdoin kaupunkia välissä, joten tämä on ihan ymmärrettävä tilanne.

Seuraavana pitääkin jo alkaa ähertää keikkahommia. Kohta alkaa juoksentelu, tyhjäntoimitus, kiroilu ja nollailu. Jos asutte Lahdessa ja satutte tätä vilkaisemaan, tulkaahan pällistelemään. Pitää kai muistaa napata levyjäkin mukaan, tai ei ole kummoiset levynjulkaisujuhlat. Sitten pitää toivoa, että niitä joku vielä ostaakin, niin saa miksaajat ja muiden matkakulut korvattua. Veikkaan, ettei lipputuloista kaikkea paikkailla kuitenkaan.

Äh, tulee taas kiire. Eilen halkaisin elämäni ensimmäisen granaattiomenan, ja ymmärrän heti, miksi niitä sanotaan granaattiomenoiksi. Ymmärrän myös paremmin, miksi Blasimin novellit ovat niitä täynnä. Se koko viritys näyttää joltain autopommihyökkäykseltä. Avatkaapa sellainen huviksenne ja tajuatte kyllä. Nyt lähden hoitamaan noita tärkeämpiä hommia! Kuudelta alkaa lipunmyynti, kasilta alkaa blasti.

Lisää turhautumaa.

Tänään on ollut taas sellainen päivä, etten ole saanut tehtyä mitään sellaista, mitä piti saada tehtyä. Ajattelin soitella vähän bluespohjia, jos sitä vaikka tekisi vaihteeksi levyllisen sellaista. Otin treeneistä yhden basaripedaalin matkaan, että saan matkalaukun basariksi. Nyt on sitten periaatteessa täysi setti rumpuja himassa, yksi crash ja maalipönttö virvelinä. Aivan hyvä. Lisäksi ajattelin vähän sähkökitaraa ja tuota 20 euron huumeurkua, vaikka tonnin wurlitzer seisoo vieressä. Tässä homman nimi on halpa. Kitara oli ilmainen, nuppi ja kaappi yhteensä 250 euroa. Hyvä tulee. Kun vain saisi aloitettua! Sain ääniraidat yhteen elokuvaan, pitäisi katsella niitä, mutta synkkauksen kanssa oli jo heti lähdössä vähän ongelmia, eli pitää vaan tehdä ehkä masteri koko hommasta, ja sitten pilkkoa ja leikellä ja synkata niitä kohdalleen. Kunhan nyt ensin tutustuu koko materiaaliin ja pääsee hajulle siitä, mitä kaikkea siellä on tehtävänä. Silti väänsin jo ensimmäiset kymmenen minuuttia edes teknisesti johonkin kuosiin. Mutta bluesit jäivät nauhoittamatta.

Treenitkin oli, meni vähän niin ja näin, kaikkia ehkä turhautti vähän omat kiireet, itseä ehkä eniten huomisen ajattelu. Tulee taas jossain vaiheessa hätä, kello 12 psykiatri toisella puolella kaupunkia (mikä nyt ei Lahden tapauksessa onneksi tarkoita yli kahden kilometrin kävelyä) ja neljän jälkeen pitäisi kai alkaa jo roudailla ja hikoilla sitä puolta taas. Kuudelta alkaa lippujenmyynti hommat ja kahdeksalta soittohommat, omien soittohommien jälkeen pitää ehkä vielä ähertää kamatkin treenikselle, ellei tehdä sitä perjantaina. Edessä se on joka tapauksessa. Jos tulee edes 30 ihmistä, olen ihan tyytyväinen. Torstai ja aikaiset aikataulut ja muut ei ole ihan hirveän kova yhdistelmä. Ainakaan vielä, kun käytäntö ei ole vakiintunut.

Olen myös miettinyt asiaa ja pohtinut, että käyn äänestämässä, mikäli kerkeän. Sunnuntaina on kuitenkin taas keikan jälkeinen päivä ja pitäisi käydä maalla äidin syntymäpäiväkakut syömässä. Se menee demokratian edelle, mikäli en herää ajoissa. Kuulunpa ainakin oikeasti nukkuvien puolueeseen edes hetken aikaa. Pitäisi alkaa kai ähertää noiden äänihommien kanssa taas kohta. Mieluummin sitä nauhoittelisi kyllä omia juttuja. Voi olla, että kun joskus maanantaina on aikaa hengähtää ja istua perseelleen, mistään ei enää tulekaan mitään. Sitten tekee taas mieli kiskoa soittoromuja ympäri seiniä. Tai sitten ei, kun tässä on kuitenkin kaksi keikkaa välissä. Fiilis muuttuu kummasti, jos ne menevät hyvin. Lauantain keikalle tulee kuulema jotain Limu radion tyyppejä mukaan. Saapa nähdä, mitä siitäkin tulee.

Turhautuma.

Yleinen rauhattomuus meinaa olla vähän liiallista pään sisällä. Tekisi mieli maalata, pohja on valmiina, yksi ajatuskin on mielessä, mutta prosessi on tällä hetkellä liian pitkä ja odotusta on liikaa. Tekisi mieli piirtää, muttei ole yhtään sellaista tussia, joka futaisi kunnolla. Kävisin ostamassa uusia, mutta ne ovat helvetin kalliita. Tekisi mieli tehdä puolen tunnin biisi, mutta se tarkoittaisi sitä, että pitäisi soittaa juuri nyt, näillä tärisevillä käsillä puolen tunnin pohja kusematta sitä. Eli ei taida ihan puolituntista tulla. Lisäksi pitää koittaa nyt vähän kerätä ajatusta, että saa kohdennettua tämän energiansa johonkin yhteen asiaan. Mutta se ei onnistu. Juuri nyt katson tässä pienpuolueiden puheenjohtajatenttiä, ja vaikka nämä ei nyt aivan kauhean paljon onneksi huuda toistensa päälle, niin etenkin ihmetyttää tuo Muutos2011 lapionaama ja miten helvetin kahvilla se voi olla. Koko puolue on muutenkin nimeä myöten jotenkin hukassa. En oikein ymmärrä, miksi se vuosi piti sinne perään änkeä, eikös se käynyt mielessä, että joskus vuonna 2020 se näyttää jo huomattavan paljon vanhentuneelta. Mutta jos se nyt on tuollaista porukkaa muutenkin, niin ei juuri ihmetytä. Hämmentää ihmisten tyhmyys vaan.

Mikäli äänestäisin, äänestäisin luultavimmin Piraattia, vaikken ole heidänkään kanssaan suuresta osasta asioita samaa mieltä. Monesti tuntuu, että siinä on internetin kanssa kasvanut sukupolvi, joka on tottunut siihen, että kaiken voi warettaa, eikä mistään joudu koskaan maksamaan, ja kitinä alkaa heti kun tulee eteen jotain sellaista. Ja juuri siitä syystä myös äänestäisin heitä. Koska se on nuoren sukupolven puolue, jolla on noita koulutettuja pitkätukkia, joilla on kykyä laittaa kaikenmaailman dinosauruksille ja muille fossiileille luuta kurkkuun. Ehkä äänestänkin. Vaikken usko sen toimivuuteen, enkä allekirjoita tämän valtion linjaa yhtään millään tavalla (olen ollut riittävän lähellä tuota sosiaalihuoltoa nähdäkseni, että täällä tehdään lähestulkoon aivan kaikki päin vittua), eikä mahdollinen lopputulos vaikuttaisi elämääni juuri millään tavalla (ellei perustuloa runnota läpi seuraavan neljän vuoden sisään, mitä epäilen suuresti), ja vaikken usko muidenkaan ihmisten äänestävän yhteiskunnan, vaan oman itsensä parhaaksi. Uskon, että parasta mitä tälle yhteiskunnalle voi tapahtua on se, että saadaan nämä "kokeneet", eli suomeksi siis MENNEEN MAAILMAN poliitikot pois tuolta, ja voidaan keskittyä kohtaamaan tämän päivän ongelmat tämän päivän välineillä.

Ehkä menen purkamaan tämän turhautumiseni johonkin muuhun tekemiseen. Kaikkein eniten vaaleissa vituttaa se, että olen viimeiset kolmet vaalit kuunnella sitä sössötystä siitä, miten minun pitäisi olla politiikassa ja minun pitäisi lähteä mukaan ja nostaa ääneni kuuluviin. Miten niin se ei kuulu? Luet näitä sanoja, näet kaiken tämän, aivan hyvin se kuuluu, se riittää minulle. Olisi aivan sama, vaikka sitä samaa kuulisi miljoona ihmistä, ei siitä olisi kuitenkaan samoilla linjoilla olevia ihmisiä kuin marginaalinen ryhmä. Eikä sillä ole itselleni mitään väliä, kuinka moni minua kuuntelee. Kun soittelee riittävän paljon viidelle ihmiselle, oppii ymmärtämään laadun merkityksen määrän yli. Olkoonkin downshiftaamista jonkun saatanan kykymenestyjän mielestä. Ne on tuolla muutenkin vain siksi, että Kokoomuksen vastaiset äänet hajaantuu kaikille muille puolueille, kun taas Kokoomus on ainut oman linjansa puolue.

Sössötisössöti.

Kokoomuslaiset paistattelivat päivää keväisellä kalliolla lipoen suomuisia huuliaan. Niiden vaihtolämpöiset ruumiit kävivät niin kuumina, että osan oli pitänyt löysätä kravattiaankin. Niiden kielet lipoivat ilmaa, laiskoina ne kuuntelivat puolueensa puheopettajan toistamia fraaseja, selkeitä opinkappaleita talouskasvusta ja ahkeruudesta, uskalluksesta ja rohkeudesta. Jossain kauempana kristillisdemokraatit mittasivat vatupassin kanssa moraalisen polkunsa suoruutta, pyrkien tasoittamaan maata sen ympärillä, mikäli pieni kupla vihreässä nesteessä sattui jossain kohtaa polkua heittämään suuntaan tai toiseen. Hakattuaan metsät sileiksi ja tasaisiksi heidän polkunsa oli yhä mutkalla, ja vihaisina ja pettyneinä he syyttivät muita yrityksen ja uskon puutteesta. Kaukaisuudessa kaikui Marxin haamun vihainen, mutta väsynyt ja turhautunut huuto, jota työstä muuten kuin retorisella tasolla vieraantuneet sosiaalidemokraatit koittivat olla kuulematta. Vasemmistolaisemmat kuulivat sen kyllä, mutteivät ymmärtäneet sanaakaan siitä mitä se sanoi. Vihreät, Oraat, Pihlajat, Kosket, Niityt, Rannat, Järvet, Nietokset ja muut pyrkivät pyydystämään uskottavuuden rippeitään, vaikka se valui kuin rannan hiekka heidän sormiensa välistä. Keskusta pyöri kädet kusessa näiden välillä yrittäen tajuta, mitä oli tapahtumassa. Perussuomalaiset juoksivat heidän perässään syyttämässä kaikkia muita muka aggressiivisesti, mutta vaimentaen ääntään aina kun näytti siltä, että saattoi olla edessä mahdollisuus vastata teoistaan jollekin jotenkin päin. Toisella kädellään he pyrkivät pitämään kaikki sotaa ja jalkamiinoja karanneet, suurilla ruskeilla silmillään itkua tihrustavat lapset omissa maissaan sotien ja jalkamiinojen keskellä. Kyllähän jokaiselle kansalle nyt perkele yksi maa riittäisi. Eilisen Muutos koitti auttaa parhaansa mukaan, onnistuen lähinnä olemaan jaloissa. Aatteet ja ideologiat olivat ajaneet kaikki erilleen ja hajalleen, eksyksiin ihmisyydestään, eri puoliin ja puolueisiin. Kaikki paitsi Kokoomuksen, joka oli vain kasa liskoja rantakalliolla.

Level up, kai.

Kävin tuossa iltalenkillä ja luukutin Zen Filthin taas läpi. On hauskaa, että Cut To Fitin levyistä juuri ne epäolennaisimmat, Fire Works ja tuo, on pyörineet omassa kuuntelussa ehkä eniten. Fire Worksiakaan ei taida olla enää itsellä hyllyssä, niinkuin ei mitään muitakaan levyjä. Eetulla on yksi jokaista tallessa, se on meidän perheen kirjasto ja jonkunlainen tietokanta. Black Mouthin voisin kyllä itselleni säästää. Ehkä. Helppohan se nyt on sanoa, kun se on vielä uusi juttu. Kunhan vähän vanhenee, niin katse kääntyy kyllä taas kohti uusia hommia. Saatana Saa Aina Omansa-kassujakin on tuossa vielä 16 kappaletta hyllyssä, vaikka ajattelin, että saan kanniskella niitä mukanani seuraavat viisi-kuusi vuotta. Yllättävän nopeasti mennyt. Ja todella yllättävät tyypit ovat tulleet sanomaan pitäneensä siitä. Se on ollut minulle mieleen. Pahoinvointiräppäreitä ja muita vastaavia tyyppejä.  Viimeinen viikko tuntuu tosi hämmentävältä ajalta. Tuntuu, että olen saavuttanut jonkunlaisen level upin tässä touhussa. Ja mitä sen eteen on tarvinnut tehdä? Ei yhtään mitään. Tätä, mitä olen tehnyt aina, juuri kuten olen sitä tehnyt. Suuren mestarin (Suomen ja Euroopan) Ohtosen sanoin: "levelit kasvaa huomaamatta."

Ylihuomenna saa soittaa. Odotan sitä suuresti. Olen ensinnäkin koittanut järkätä Büfoa Lahteen viimeiset kuusi vuotta. Ja nyt se onnistui. Tai toivottavasti onnistuu. Eiväthän ne vielä täällä ole. Mutta toivottavasti kaikki menee hyvin. Eniten aina jännittää, tuleeko ihmisiä. Tapahtumien järjestäminen on kuitenkin melko paljon ihmismääristä kiinni. Jos tulee jengiä, saan järjestää tapahtumia. Jos ei tule, baari sanoo, että "joo, sun iltoihin tulee 30 tyyppiä, ja tähän bilejumputusmusailtaan tulee 200, eli ei oo taloudellisesti kannattavaa antaa sulle iltaa." Ja sitten baarit on täynnä jumputusmusailtoja. Baarit pysyy pystyssä, mutta kulttuurinen tarjonta yksipuolistuu ja lopulta yleisökin kyllästyy yksipuoliseen ohjelmaan ja into hiipuu. Tämä nyt ei onneksi ole ainakaan toistaiseksi tämän kyseisen baarin ongelma, mutta noin niinkuin yleensä. Mitä vähemmän ihmiset käyvät katsomassa erilaisia keikkoja, sitä vähemmän tapahtumien järjestäjät saavat järjestää niitä erilaisia keikkoja, ja lopulta kaikki on yhtä ja samaa. Se on kulttuurinen lämpökuolema, jähmettynyt ja laimennettu tila. Yritän pyristellä sitä vastaan tarjoamalla mahdollisimman paljon kaikkea erilaista. Nyt se on grindiä, mutta toukokuulle on suunnitteilla fiilistelymusiikin ilta. Kunnon jumijamia ja progea. Kesäkuussa on taas sitten grindin ja sludgen sekaisen sekoilun vuoro.

Tänään ajattelin tehdä musiikkia. Treenejä lukuunottamatta en kuitenkaan saanut yhtään mitään aikaan. Ei vain lähtenyt. Huomenna voisi ehkä lähteäkin. Tekisi mieli rakennella taas joku puolen tunnin trippi. Sen näkee sitten. Nyt olisi jo pikkuhiljaa korkea aika mennä suihkuun ja nukkumaan. Hyvää syntymäpäivää minä.

Lähteepä taas viikko hyvin käyntiin.

Kävin postittamassa ennakkotilaukset. Huomaa soittohommia olevan vähemmän, kun tekee mieli saman tien potkia paskaks kaikkien sellaisten uuvattien keulat, jotka ei oikein ole käsittäneet suojatien konseptia, tai eivät välitä siitä hevon vittua vaikka olisivatkin. Miten se voi olla autoilijalle niin vaikea tajuta, että jos siinä kävelee ihminen, se tarkoittaa käytännössä stop-kylttiä, eikä sitä, että kiihdytetään, kun vielä keretään raosta? Sitten kun ei oikein keretäkään, niin karistellaan vaan tupakkaa siellä kasvot kivettyneinä, aivan kuin se olisi jalankulkijan vika, että olet ääliö? Oma henki tässä ei taas tänä aamuna edes vituttaisi, mutta nuo tuollaiset tappaa niitä muksuja, joilla vielä olisi joku tulevaisuuskin edessä. En välitä autoista tai merkeistä paskan vertaa, mutta olen viimeaikoina huomannut katsoa, että audien ratissa on tätä väestönosaa selkeästi muita enemmän.

Tuli tässä taas sellainen fiilis, että tänään voisi nauhoitella musiikkiakin. Ei ole tullut soiteltua akustista kitaraa vähään aikaan, tai siltä ainakin tuntuu. Todellisuudessa sen ei tarvitse kai olla viikkoa tai kahta pitempi aika, ja heti tuntuu siltä että se vain kerää pölyä tuossa telineessään. Nyt sille sentään on teline. Pitäisi saada niitä lisää, jotta saisi soittimensa vähän parempaan järjestykseen. Nyt alkaa onneksi sentään olla jo vähän siistimpää. Myyminen ei ole isoimmalle osalle romuja vaihtoehto. Ja lisää tekisi mieli. Nyt on taas kaivannut enemmän Jaguaria (tai jazzmasteria, en muista kumpi se oikeasti oli, mutta helvetin hyvä kitara se joka tapauksessa oli), etenkin kun on sellainen bändi, jossa se vielä pääsisi oikeuksiinsa.

Tekisi mieli tehdä uusia biisejä. Kaikkien mahdollisten bändien kanssa. Cut To Fitin treenit ovat mitä luultavimmin tänään, pääsee testaamaan onko sitä tulossa kipeäksi taas, ja vaikuttaako se huutamiseen, jos ei, niin aivan sama. Silloin ei ole mitään väliä koko sairaudella. Jos taas vaikuttaa, pitää keksiä kiertoteitä samojen hommien tekemiseen ja se on aina vähän ärsyttävää. Tänään toisaalta tuntuu ärsyttävän taas vähän turhan helposti turhan monet asiat. Ehkä on hyvä vaan ottaa hetki, hengittää ja juoda kahvit rauhassa. Sitten keskittyä vaikka musiikkiin, omaan eristyneeseen maailmaansa, eikä tarvitse välittää mistään ulkopuolisesta. Eiköhän tämä taas tästä.

Vaalimainokset keittää taas.

Eilen koiranleikkausreissulla silmään pisti Nastolan tien varsia koristavat vaalimainokset, jotka olivat täynnä täysin mitäänsanomattomia, tyhjiä lauseita ja merkityksettömiä sanoja. Se näytti vähän siltä, kuin ehdokkaita olisi pyydetty luettelemaan ominaisuuksia, joita leijona, peltimies ja variksenpelätti etsivät Ihmemaa Ozissa, ja kaikki muistetut (yleensä 1 kpl) olisi printattu sitten helvetin isolla siihen naaman viereen. Sitten löytyi tämä random Deepak Chopra wisdom-simulaattori, ja mieleeni juolahti, että nämä kaksihan kuulostavat aivan samalta. Tyhjiä lauseita, jotka eivät tarkoita juuri mitään, mutta kuulostaa tietysti aivan vitun hienolta, jos ei sitä ihan kauheasti ajattele. Huomaan, että Kokoomuksen linja näissä mainoksissa on selkeästi "rohkeus-uskallus"-henkinen, mutta mitä se käytännössä tarkoittaa? Mielestäni rohkeus olisi uskallusta toimia vastoin ryhmäkuria ja puolueen ääliömäistä linjaa silloin, kun järki ja/tai omatunto niin sanoo, mutta mitä luultavimmin tässä yhteydessä kyse on siitä, että uskalletaan rohkein mielin heittää järki ja omatunto romukoppaan, kun toistellaan taas niitä samoja mantroja, joita ei itsekään ymmärretä.

Kaikki mahdolliset tehdyt tutkimukset, joita ainakaan minun silmilleni on heitetty, kehottaisivat lujittamaan sosiaaliturvaa, hyvinvointivaltiota, ja jopa maksamaan palkkaa näille pahamaineisille "yhdeksän euron miehille", joita itsekin olen ohjannut. Toki kaikki median perusteella kuvittelevat, että kaikki näistä ihmisistä ovat täysin työkykyisiä, mutta kyllä kuntouttava työtoiminta monelle on juuri sitä: kuntoutumista. Tarkoitus on rakentaa rutiinia, ei teettää työtä, josta ihminen saa kerätä lisää stressiä muutenkin heikkoon itsetuntoon tai itseinhoon jo pitkään rakentuneen elämänsä päälle. Tarkoitus on auttaa ihmistä kartoittamaan omaa jaksamistaan, katsoa minkälaiseen työhön voimat ja motivaatio tällä hetkellä riittävät, ja lähteä etsimään jotain oikeaa työtä siltä suunnalta. Antaa tukea työn etsimiseen, hakemiseen ja oman työkunnon ylläpitoon. Silti olen täysin sen puolella, että kuntouttavasta työtoiminnasta pitäisi maksaa TESin mukaista tuntiliksaa. Se tuo ensinnäkin helvetisti lisää verotuloja kunnalle, antaa työntekijälle motivaation suhtautua tekemäänsä työhön vakavasti, ja rakentaa kunnioitusta eri osapuolten välille. Se on yllättävän tärkeä tekijä, jota ei varmasti tajuta tuolla kyky- ja menestyspuolueen riveissä ajatella yhtään. Jos kohtelet ihmisiä kuin paskaa, he luultavasti vastaavat aivan samalla tavalla.

Se, että vain hoetaan jotain soopaa talouskasvusta ja viennin lisäämisestä ei käytännössä tarkoita, eikä toteuta yhtään mitään, jos täällä ei ole yhtään työkykyistä tai -haluista ihmistä. Tiedän myös, etteivät kuntouttavan työtoiminnan tavoitteet toteudu jokapaikassa lähellekään yhtä hyvin, kuin paikassa, jossa olin. Monessa paikassa kyse on tasan ilmaisesta työvoimasta. Vaikka sillä työllä ei saisikaan korvata mitään olemassaolevaa duunia, nämä määräykset kierretään niin täpärästi, ettei se kestä minkäänlaista päivänvaloa. Tästä syystäkin olisi siis myös reilua maksaa tästä tehdystä työstä palkkaa. Meillä olisi siihen kyllä varaa. Joku ääliö oli taas sanonut, ettei köyhille pidä antaa rahaa, kun he eivät tiedä miten sitä pitää käyttää. Köyhien ongelma on siinä, että kaikki rahat menevät kaikkien vanhojen laskujen, velkojen ja kerääntyneen paskavyyhden aukomiseen ja selvittämiseen, eikä mitään rahaa JÄÄ käytettäväksi "fiksusti" johonkin sijoitukseen, kuten asuntoon tai osakkeisiin. Olen lähtenyt itse lamaperheestä, yrittänyt taistella itseäni fiksummaksi, myötätuntoisemmaksi ja älykkäämmäksi olennoksi, mutta olen jo varhaisessa vaiheessa sisäistänyt sen, että rikasta minusta ei tule.

Ja se on myös omaehtoinen valinta ja päätös. Olen nähnyt miten helposti ihmiset rakastuvat kaikkeen materiaansa, rahoihinsa ja statuksiinsa, enkä tahdo mitään sellaista. Koska se lopettaa taistelun, se lopettaa halun kehittyä ja sopeutua, kun tottuu johonkin tiettyyn tasoon. Ja sen verran minussa on sukuni verta, että tällaisena elämäntapaintiaanina (tai aasina) tulen elämäni myös viettämään. Toisaalta se voi tarkoittaa, etten koskaan saa hypoteettisia lapsenlapsiani, koska olen riittävän älykäs ymmärtämään, etten aio toistaa tätä sukupolvien lamakierrettä tällaisenaan ja hommata lapsia, ennen kuin pystyisin elättämään heidät paremmin. Ja jos en tahdo korkeampaa elintasoa, on lasten ehkä totuttava asumaan asuntoautossa ja liikkumaan paikasta toiseen. Enkä tiedä olisiko sekään hyvä. Ihmiset tietysti monesti sotkevat onnellisuuden ja taloudellisen vaurauden toisiinsa. Todellisuudessa näillä kahdella asialla ei ole mitään muuta yhteyttä, kuin turvallisuus. Jotkut ihmiset tulevat onnelliseksi, kun kokevat tulevaisuuden olevan turvattu. Minut se saa tekemään ahdistumaan. Aina välillä saan väläyksiä siitä, miten helvetin paljon kaoottista, alkukantaista tuhovoimaa sisälläni on yhä, vaikka koenkin jo "aikuistuneeni". Mitä tasaisempaa elämä on, sitä lyhyempi pinnani on. Kun saa keskittyä sopeutumaan koko ajan vähän, sopivalla stressitasolla ja sopivan pienellä tulotasolla, mieleni lepää kaikkein rauhallisimmin.

Silti ymmärrän, etteivät kaikki toimi minun tavallani. Ja se on aivan helvetin hyvä. Siitä syystä myös ymmärrän politiikan suurimman ongelman: muut ihmiset eivät ajattele tällä tavalla. He eivät ole sopeutumassa ajatukseen yhteisestä hyvästä, utilitaristisesta yhteiskunnasta, vaan he valitsevat ehdokkaan, joka ajaa juuri heidän etuaan. Siitähän äänestämisessä toitotetaan olevan kyse. Niin kauan kuin näin on, en äänestä. Sitten, kun ihmiset kaivavat päänsä omasta perseestään ja sanovat äänestävänsä sitä ehdokasta, jonka uskovat olevan yhteiskunnan kannalta paras, juoksen ilomielin uurnille miettimään tätä samaa. En pidä odotuksiani kovinkaan korkealla tämän toteutumisen suhteen.

Ennakkokuunteluhommia!

Nyt saatiin myös Kaaoszinen ennakkokuuntelu linjoille, levyn voi kuunnella siis täältä. Sen jälkeen voi laittaa mulle sähköpostia, niin laitan paketin matkaan jo maanantaina. Keikkojakin alkaa tulla ihan hyvin, pikkuhiljaa ropisten. Lisäksi saattaa olla, että saan järkätä myös lisää keikkoja ulkomaalaisille bändeille Suomeen, mikä on myös omalla tavallaan kivaa puuhastelua, vaikka tietääkin lähinnä rahan menoa ja nuudelin syöntiä. Onneksi nämä kesäkuun vieraat saivat lentolippunsa halvalla ja tyytyvät vähään, joten kulut on katettu, jos grindibileisiinkin ilmestyy porukkaa edes vähän paremmin, kuin viime vuonna. Edellisvuosien sadasta tultiin kolmeenkymmeneen, mikä vähän otti päähän, ja lupasin, että ne olivat sitten viimeiset, mutta eipäs nyt kuitenkaan hätäillä. Lisäksi se menee melkein suoraan sen piikkiin, ettei julisteita ollut missään. Onhan se myös sen verran kivaa, ettei siinä vähän haittaa, jos tulee turpaan. Torven keikkoja meinaa olla nyt vähän liikaa, mutta koitetaan keksiä niille kaikkea sekoilua, ettei ne olisi ihan niin samanlaisia. Ensi viikollakin soitetaan jo ainakin yksi uusi biisi, ellei tehdä niitä lisää vielä tässä ennen keikkaa.

Illasta menen Torveen myymään Profane Omenin keikalle lippuja. Kiinnostaa kuulla, miten ne jätkät on kahden basson hommansa ratkaisseet. Pitäisi sitä ennen käydä vielä Nastolassa leikkaamassa koiralta pallit. Kuten näette, se ei ole kauhean innoissaan ajatuksesta.

Osta levy tai koira räjäyttää sun sielun atomeiks.

Levyt tuli!

Saatiin levytkin eilen, ja kerettiin aloittaa jo hieno mainoskampanja niiden myymiseksi. Koska tämä ei ole alastomuudella, seksillä ja haureudella itseään myyvä blogi, en aio linkittää kyseistä kuvaa tänne. Sen voi tahtoessaan nähdä Facebookista. Kerettiin kuitenkin fiilistellä sitä läpi, kannetkin onnistuivat ja kaikki on melkolailla juuri niinkuin pitää. Jos tahtoo tilata levyn, voi laittaa sähköpostia vaikka tuohon meikän osoitteeseen. Ennakkotilaukset laitan postiin jo maanantaina, eli ne saa ihan hyvissä ajoin ennen julkaisupäivääkin toivottavasti, ellei posti keksi jotain ihmeempää ninjatemppua asian viivyttämiseen. Meidän kautta maksaa kymmenen euroa, ja euron postimerkin verran. Levykauppa äksältä maksaa vajaa 15 euroa. Mutta sekin on ihan jees, jos sitä voi meidän vähilläkään myynneillä auttaa pitämään levykauppa kaupungissa, so be it.

Tänään posti toi myös Swansin Filthin ja Body to Body, Job to Jobin, ja nyt kuuntelen näitä aika innoissani. Ei ne vaan ole kuulostaneet näin isoilta aiemmin. Vaikka CD-soitin on kirpparilta ostettu kannettava halparutku, se tuntuu tuuppaavan silti kaikkea enemmän. Ja se on hyvä se. Tekee mieli lähteä treenikselle ruhjomaan bassolla juttuja. Tuossa yhtenä päivänä soitinkirpputorilla sattui silmiin kuusikielinen basso, joka oli kuitenkin tehty niin, ettei sen kaula ollut kauheasti kitarankaulaa paksumpi. Eli siis toisin sanoen JÄRJEN KANSSA. Mietin, että tuossa olisi Eetulle hyvä soitin, mutta sitten taas voi tulla vireongelmat vastaan. Veikkaan, että tuo pitää juuri jonkun E:n, mutta Bb tarvii jo sen verran raskaita kieliä, että varmaan on kaula aika äkkiä mutkalla. Kun meinaa kerta olla kitaroistakin. Tuossa vireessä on kuitenkin jotain sellaista, että se murjoo juuri oikealla tavalla jostain syvältä sielusta noita ääniä. Toki joka vireellä on omat juttunsa. En jotenkin ymmärrä sellaista yhteen vireeseen jumittumista soittajan näkökulmasta. Toki bändillä on eri homma, mutta mielestäni vireissä on aivan sama asia kuin soittimissa, työkalut kamppeen mukaan. Kaikkea ei vain voi ilmaista samoilla vireillä. Ei tuosta Bbstäkään kauhean hyväksi bluesvireeksi ole. Tai, no, sekin on tietysti bluesista kiinni.

Nyt kun levyt tulivat, pääsen keskittymään taas postittamiseen, paketoimiseen, levykaupan välillä juoksemiseen, kaikkeen tähän hauskaan pieneen näperrykseen, joka on mukavaa puuhastelua etenkin keväisin. Howlin' Wolf soimaan ja hommiin. Eilen tehtiin myös uusi biisi. Ja tein lyriikkavideon yhdelle Black Mouthin biisille, joka mielestäni kiteytti hyvin tämän kahden päivän paskamyrskyn internetin puolella. Onneksi se alkaa jo kai vähitellen laantua. Se hyvä puoli tässä ajassa on. Kaikki on ohi päivissä. Ikävä vaan, että se taitaa koskea sotiakin jo pikkuhiljaa. Ei siis sellaisia sotia, joissa haetaan raaka-aineita, vaan sellaisia sotia, joissa olisi tarkoitus tuhota juttuja. Siihen on välineet jo niin hyvällä mallilla, ettei paljoa tarvitse hikoilla.

Jaha, yllättäen asiat taas räjähtelee mittasuhteistaan.

Noniin. Eilen sain siis sähköpostia, jossa kerrottiin, että omistaja on perunut keikan Hervannassa olevassa ravintolassa. Vaikka bookkaaja oli koittanut parhaansa mukaan vääntää ja kääntää, kompromissia ei tullut. Liitteenä oli tämä sitaatti, jonka moni muukin bändi, ja nyttemmin myös bändin ulkopuolinen on varmasti nähnyt. Se, mihin itse keskitin heti kaiken energiani oli tämän keikan mahdollinen siirto Varjobaariin, joka on samana iltana tyhjä. Aamulla sain varmistuksen siihen, ettei tämäkään onnistu, mutta elokuulle saadaan järkättyä keikka kyllä. Aamulla sain myös huomata, että tätä asiaa oli kerennyt kommentoida jo mm. Inferno ja sitä on myllytelty aika vitusti joka puolella. Mielestäni hieman kaikista mittasuhteista ulos räjähtänyttä toimintaa, kun nyt ajatellaan, että kyseessä on kuitenkin vain kissankusenhajuisten punkkareitten keikan peruminen. Ei tämä todellakaan ole ensimmäinen, eikä varmasti myöskään viimeinen kerta, kun keikka perutaan parin päivän varoitusajalla. Ei todellakaan mitenkään päin uutisen arvoinen asia. Ja sanon tämän nyt siis ko. keikan järjestäjänä. Enemmän harmittaa, että jo aiemmin TVOnkin keikka siirtyi, ja tässä joutuu nyt sitten pyörittelemään peukaloita himassa, eikä saa soittaa.

Toivon vain, että bookkaaja, joka on ollut mukava, ammattitaitoinen ja asiallinen, pääsee duuniin sellaiseen paikkaan, jossa noita asioita arvostetaan sen verran, että saa vapaammat kädet iltojen kanssa. Satuin myös lueskelemaan Infernon kommentteja, ja siellä on kyllä sellainen meno, että melkein luulisi lukevansa muusipäiden.nettiä. En ole koskaan soittanut yhtä ainutta keikkaa "bändin promoamismielessä", en ole koskaan tehnyt erikseen sopimusta lippuriskikeikasta, en ole vaatinut rahaa siitä, että pääsen toteuttamaan itseäni, pitämään huolen omasta täyspäisyydestäni ja yhteiskuntakelpoisuudestani myös jatkossa. Miksi? Siksi, että sille on vähän vaikea laittaa hintaa. Se on jotain sellaista, mitä on yksinkertaisesti pakko tehdä, ja se on vähän sama kuin pyytäisi rahaa siitä, että tulee sinne lavalle hengittämään vartiksi. Toki, jos joku on niin hyväsydäminen, että tahtoo tätä minun sekoiluani tukea, otan almut hyvillä mielin vastaan, mutta en todellakaan ala rajoittamaan mahdollisuuttani päästä soittamaan laittamalla sille jonkun järjettömän tuntitaksan. Jotkut voivat promoilla bändejään, koittaa menestyä, saada julkisuutta (samat jätkät olisivat varmasti myös onnessaan siitä, että heidän bändinsä nimi on mainittu jonkun uutisen alaviitteessä), itseäni sellainen ei kiinnosta. Toki on mukavaa, jos paikalla on ihmisiä, mutta tässä nyt kuitenkin soitellaan grindcorea. Sellaiset viiden maksaneen asiakkaan illat ovat ihan tuttua touhua. Ja myös omalla tavallaan ihan hauskoja keikkoja. Itsellä ei ole mitään valheellisia kuvitelmia siitä, että voisin joskus olla jossain seuraavassa Slayerissä, eikä mitään mielenkiintoakaan olla missään seuraavassa Slayerissa. Mieluummin teen tätä, ja ne jotka tajuaa, tajuaa. Ne jotka ei, voivat minun puolestani suksia helvettiin.

Toki tuolla on ihan asiavirheitäkin. Monet ilmeisesti sekoittavat paikan Varjobaariin, mutta tämä paikka on ollut auki vasta kuukauden päivät, joten siellä ei ole "vuosia" esiintyneet yhtään mitkään bändit. Toki voisi mennä syvemmälle peliin ja kritisoida sitä, miten ihmiset mieluummin menevät katsomaan jotain paskaa iron maiden-coverbändiä, kuin sellaista joka soittaa omia biisejään, mutta en jaksa, koska se saisi minut luultavasti näyttämään katkeralta runkulta, jollainen en todellisuudessa ole. Nyt mennään eteenpäin, levyjulkkarikeikka on siis Torvessa 16.4. Koska Torvi muuttaa aikataulujaan, baari aukeaa jo klo 18, ja ensimmäinen bändi aloittaa jo 20.

Kiirettä pitelee.

Tämäpä on ollutkin kiireinen päivä. Herwoodin keikka on peruttu. Baarin omistaja oli päättänyt keikkabookkaajan ohi, että nyt loppuu kaikenmaailman krustien päänsyöntihevi, ja paikkaan pitää bookata bile-, cover-, ja irkkubändejä, jotta jengillä olisi hauskaa. Näin ollen keikka on sitten peruttu kahden päivän varoitusajalla. Myös sen perjantain Turun keikka peruttiin, koska TVOlla ei joku LVI-äijjä ollut tehnyt lopputarkastusta ja keikat siirretään toukokuuhun. Naureskeltiin jo Spawn From Deceitin jätkien kanssa, että siitä tuli sellainen minirundi, kaksi keikkaa ja kummatkin peruttiin. Eipä ole kuitenkaan tällaista koskaan käynyt tässä lintukodossa, että sillä tavalla vähän naurattaa. Ja vituttaa. Koska heti, kun nämä hommat selvisivät, alkoi tuhopolttaminen vaikuttaa oikeasti täyspäiseltä ja hienolta harrastustoiminnalta. Sitten kun vielä bandcamp alkoi vittuilla, huomasin, ettei tähän mun elämään jää ihan kauheasti muuta tekemistä. Onneksi se kuitenkin lopulta toimi, ja sain tämän fiiliksiin sopivan, eilen nauhoittamani levyn laitettua myös internetiin.



Olen miettinyt nyt jo aika pitkään, miten tuon virpan miksaaminen on niin hankalaa, ja tänään sitten otin joskus stoner-muhju-päissäni siihen laittamani dempin pois, soundi kirkastui huomattavasti, ja tästä eteenpäin sitä on jotain järkeä nauhoittaakin. Nyt se soi vielä aivan samalla taajuudella tuon riden kanssa, ja sen miksaaminen esiin sieltä on suhteettoman hankalaa. Onneksi se yleissyke on tällaisissa hommissa kuitenkin se olennaisempi asia. Tekstit kirjoittelin tuossa eilen, paitsi Suun, jonka jätin pois tulevalta kasetilta. Looppeja olisi voinut tehdä ehkä enemmänkin, mutta sitten olisi tarvittu enemmän biisejä. Eikä sitä nyt parissa tunnissa kuitenkaan aivan kaikkea voi tehdä.

Torstain keikka ei ole vielä aivan täysin tuhoon tuomittu. Koitetaan säätää Varjobaaria siihen tilalle, mutta ei oikein meinaa saada vastausta siihen hommaan vielä. Eiköhän se kuitenkin jotenkin järjesty. Tai sitten ei, ja pyöritellään peukaloita himassa. Kai sekin on vaihtoehto, vaikkakin olisi jo korkea aika päästä soittelemaan keikkojakin välistä. Jos kerta tuhopoltot alkaa vaikuttaa hyvältä harrastukselta.

Huomenna tulee taas musiikkia.

Kävin tuossa taas omaksi ilokseni vähän tekemässä musiikkia, mutta miksailen ja piirtelen kansia siihen vasta huomenna. Selkeästi Norman Bates Blues Bandille tuli nämä hommat kyllä, rumpuja, kitaraa ja huutamista lähinnä. Se oli vapauttavaa ja hauskaa, etenkin, kun sai tehdä vähän erilaisia looppejakin. Harmittaa vaan oma rajallisuus rumpalina, livenä jonkun kanssa soittaessa se nyt vielä pysyy läjässä, kun näkee mitä toinen tekee, mutta kun pitää nauhoittaa ja koittaa koko ajan skarpata ja kuulla kitararaidan säröisestä suhinasta ja kohinasta jotain rytmiä, niin hapuileehan se vähän välistä. Toisaalta tietysti metronomi auttaisi aika paljon ehkä, mutta se ei tule minulla koskaan edes mieleen. Miettii vaan, että pitäisi olla muita soittamassa kanssa. Ennemmin ihmisiä, kuin koneita. Mutta kylläpä sitä nyt yksinkin jotain sai tehtyä.

Pää siinä tuli kipeäksi, kaikki voimat meni soheltamiseen ja kitaran ja kaikkien romujen kanssa takaisin kävelyyn, mutta kyllä se silti oli sen verran vapautunutta koheltamista, että tuli hyvä fiilis. Huomenna alkaa arki taas, kaupastakin saa ruokaa, eikä tarvitse vain koittaa keksiä, miten kolme eri majoneesia ja yhden barbeque-kastikkeen saa muutettua ateriaksi. Elämä on toisinaan vähän tällaista. Levytkin tulevat toivottavasti matkahuoltoon huomenissa, jolloinka niitä voisi saada mukaan jo tuolle torstain Hervannan keikalle, muttei sitä koskaan tiedä. Varmaan on ihan riittävän ruuhkaisia pyhiä nämä ihan ilman jotain ääliöitten levytilauksiakin. Mietin myös, kuinka isossa lootassa tulee 500 levyä, vai tuleeko ne viidessä pienemmässä. Se olisi kaikkein loogisin vaihtoehto. Autolla ne pitää hakea joka tapauksessa.

Taidan mennä nukkumaan. Viimeyönä näin unta, että asuttiin Galapagos-saarilla. Ne tosin näytti aivan yhtä tylsiltä, kuin suomalaisetkin saaret. Joku aika sitten katsoin dokumentin eurooppalaisista hienohelmoista, jotka muuttivat sinne perustaakseen paratiisin, ja homma päätyi ainakin parin ihmisen epäiltyyn murhaan ja kaikkeen muuhun epämääräiseen sekoamiseen. Silti itselleni tuli yllätyksenä, että siellä on porukkaa vieläkin, eikä tässä dokumentissa siis oikeasti ollut oikeastaan minkäänlaista jännitettä jonkun tuhoon tuomitun retkikunnan viimeisistä huuruisista sekoamisista, vaan parin rikkaan ihmissuhdesotkut, jotka päättyivät ikävästi muutamien yksilöiden kannalta. Oli melkoinen pettymys, kaksituntiselta dokumentilta. Höh.

Kesä tulee (taas.)

Vähänkin kesäisempi keli tekee heti ihmeitä fiilikselle. Tässä juon vieläkin aamukahvia, vaikka heräsinkin jo kolme tuntia sitten, ihan vain siksi, että on mukavaa juoda aamukahvia. Olen nyt kuunnellut koiraa ulkoiluttaessa tuota kasetin masteria läpi edestakaisin, ja alan olla siihen melko tyytyväinen. Nyt kun saa tuon Cut To Fitin levyn ensin pois päiväjärjestyksestä... Levyt ovat olleet koko pääsiäisen jumissa matkahuollossa, ja siitä syystä on saanut olla jännityksessä koko ajan. On kaksi asiaa, jotka aiheuttavat sellaista helvetillistä kutkutusta ja innostunutta jänskätystä. Toinen on levyjen tarkistaminen (koska toki on aina olemassa mahdollisuus, että olet ryssinyt jotain täysillä ja kaikki on päin vittua, ja siinä menee tonni rahaa kankkulan kaivoon) ja toinen on ensimmäisten arvostelujen kyttääminen, mieluiten vielä lehdistä. Internet länttää uudet arvostelut monesti etusivuille, mutta musiikkilehtien selaaminen jossain kaupan hyllyjen välissä on hauskaa, koska sinun pitää kärsimättömästi ensin kelata koko lehti läpi, ja sitten hidastaa arvostelusivuilla, ja katsella josko sinun levysi olisi sattunut tämän kuun arvostelujen joukkoon. Siinä syke nousee melko paljon, kun ei ole mitään ymmärrystä tai ajatusta siitä, mitä on vastassa. Muiden mielipiteet levystä ovat kuitenkin aina paljon mielenkiintoisempia kuin omasi, koska sinä tunnet sen levyn, he eivät. Huonot arvostelut eivät haittaa. Vaikka edellisen levyn kohdalla tuli sellainen kymmenen sekunnin lapsellinen "vittu ite oot paska soundi!", se sykli jolla tällainen informaatio assimiloidaan osaksi omaa maailmankuvaa on onneksi lyhentynyt viiteentoista sekuntiin. Sekin on hauskaa. Ja olisi turha sanoa, ettei arvostelut vaikuttaisi jotenkin yleiseen fiilikseen tekemisestä.

Monet bändit tekevät jokatoisena levynä hyvän levyn, ja jokatoisena vähän jotain sinnepäin menevää. Meillä se ainakin johtuu siitä, että yleensä keskitytään yhteen levyyn kunnolla, ja sitten innostuksissamme hutiloidaan seuraava. Meillä ei onneksi oteta tätä paskaa niin kauhean vakavasti, että jaksettaisiin katkeroitua asiasta kenellekään. Sekin on aina opettavainen kokemus. Se opettaa keskittymään. Ja lopultakin levyt on tässä kuitenkin yksi tapa laittaa biisejä muistiin, että niitä voi sitten myöhemmin opetella keikkoja varten, jos siltä tuntuu. Mutta silti hyvän levyn tekeminen tuntuu aina helvetin hyvältä. Ja tästä levystä tiedän, että se on hyvä. Koska se on soitettu livenä ja sen kuulee. Kohta pääsee myös soittamaan lisää livenä. Ja kohta pääsee taas soittelemaan ulkomaalaistenkin kanssa. Godhole tulee, ja sain bookattua grindibileisiin myös virolaisen Sociasylumin, jossa on aika kova powerviolence-meno. Ei malttaisi odottaa kaikkea tätä. Vaikka on tässä ensinkin siistejä hommia. Nyt torstaina soitellaan Hervannassa. Joten jos asut Tampereella, tule ihmettelemään monttu auki miten meillä ei ole bassoa. Sen jälkeen voit tulla tarjoutumaan basistiksi, niinkuin vieläkin aina silloin tällöin joku tulee.

Voisin mennä kohta pihalle kiertelemään ja katsomaan, kun kaikki Torven keikan julisteet on luultavasti taas revitty alas. Pääsisiköhän tänään treenikselle asti tekemään jotain. Toivottavasti. Olisi kiva soitella pitkästä aikaa muidenkin ihmisten kanssa jotain. Himassa ei kuitenkaan voi soittaa mitenkään järjettömän lujalla, kun ei koiralla korvat kestä jos liikaa luukuttaa. Naapurit nyt ei kauheasti haittaa, täällä on kuitenkin suhteellisen hyvä äänieristys. Ainakin Hervannan kämppään verrattuna. Siellä seinät oli vaneria ja lattia muovimattoa. Täällä on seinät kiveä ja lattiat puuta. Tämä on oikein hyvä. Tässä etsiessäni jotain arvosteluita, jotka olisi menneet ohi, löysin läjän keikkakuvia viime kevään Das Bachin keikalta..

Rajaus.

Viimeyönä Terhi löysi levyn, joka naulasi minutkin paikalleen koko kestonsa ajaksi, vaikka piti mennä nukkumaan ajat sitten. Nicole Dollanganger on ainakin huoneensa kuvien perusteella ihan yhtä kuumottava, kuin levyn kantensakin. Hyllyjä täynnä pieniä nukkeja ja haulikko seinällä. Nauroin, että se on varmaan rakentanut tuon huoneen noita kuvia varten, eikä uskalla itsekään nukkua siellä. Tuo levy kuitenkin teki täysin saman, kuin mitä toivon oman musiikkini ihmisille tekevän. Toimii helvetin hyvin siinä kolmen-neljän välissä aamuyöllä, pitää ihmisen hartaassa ja rauhallisessa tajunnantilassa, jossa koko maailma tuntuu vain aivan vitun täydelliseltä, eikä edes kuolema haittaa ollenkaan. Siitä puheen ollen, eilen katsottiin myös dokumentti Hayao Miyazakista, ja suosittelen sitä kyllä kaikille, joita piirrustelu tai animaatiot vähänkään kiinnostaa.

Tuo dokumentti sai minut miettimään sitä, että Japani voisi olla sellainen maa, jossa osaisin kuolla. Koska zen ja muukin kulttuuri on ikään kuin rakennettu kuoleman ympärille, siksi rinkulaksi, jonka sisään jää tyhjyys itsessään. Koko ajatusmaailma on yksi liike, kaartava viiva, jonka tehtävä on vain pyöriä tyhjyyden ympärillä ja lopulta, viimeisellä piirrolla, tehdä se täydelliseksi. Uskon, että se on alunperinkin ollut se, mikä minua on japanilaisen kulttuurin luo ajanut. Vahva itsemurhaamisen perinne, niin epämääräiseltä ja oudolta kuin se saattaakin kuulostaa. Kyse on kuitenkin rajauksesta. Kun ihminen kuolee, oman käden kautta tai muuten täällä Suomessa, se harvemmin on kunniamurha. Kyse on yleensä vain oman häpeän välttämisestä tai minimoinnista. Ja toimiiko se? Ainakin minun kylälläni kaikki itsensä murhaajat (tai edes tapaturmaisesti tai traagisesti nuorella iällä kuolleet) "lähtivät kesken kaiken", "jättivät työn kesken", "jättivät perheensä oman onnensa nojaan". Häpeä ei häviä tai vähene, eipä vain tarvitse olla itse sitä kuulemassa. Miyazakin puheista taas mielessäni alkoi palaa vahvana ajatus rajauksen tärkeydestä. Tulet tänne, teet mitä tulit tekemään, ja kun se on tehty, lähdet pois. Toki tahdon, että sitä tekemistä riittää mahdollisimman pitkään, mutta siitä huolimatta, jos mietin, että eläisin vaikkapa tekemättä musiikkia tai tätä kaikkea, mikä tämä nyt sitten onkaan, niin kyllähän siinä tulisi vähän sellainen olo, ettei siinä kauheasti järkeä olisi.

Tämä on ainoa asia, joka minulle on antanut mielenrauhan kuolemiselta edes hetkellisesti. Ja silti ajattelen sitä koko ajan. Joka ilta käydessäni nukkumaan, joka aamu pestessäni hampaita, joka kerta kun otan kitaran käteeni. Silti sen sävy on muuttunut. Lapsena minua ahdisti katsoa, miten hiekka valuu käsistä ja miten kaikki menee merkityksettömänä samaan harmaaseen, miten kaikki vain liukuu ulottumattomiin ja muistot lipsuvat pois vähän kerrallaan. Kaiken tämän tekemisen kautta, olen tehnyt elämääni merkityksen, jonkin sellaisen asian, jolla on väliä minulle itselleni, ja jonka merkitys ei vähene, vaikka tekisin kuinka paljon. Päin vastoin, se kasvaa aina kun ymmärrän jotain uutta, aina kun jokin asia valaisee itsensä minulle kiitän itseäni siitä kärsivällisyydestä ja itsekurista, joka tähänkin pisteeseen asti toi.

Elämä on helvetin hieno asia. Mutta niin on kuolemakin. Se on minun ikuinen ristiriitani. Se on pieksänyt minua tekemään kaiken tämän, se valvoo vieressä sitä, etten horjahda yhdentekeviin, harhauttaviin asioihin, se pitää mielen terävänä ja leikkaa läpi kaikesta. Silti se on myös minun helvetinkoirani, jota juoksen pakoon. Mutta aina välillä osaan kääntyä katsomaan taakseni, katsomaan sitä silmiin ja sanomaan kiitos. Se tekee tästä kaikesta jotenkin merkittävää.

Uutta musiikkia ja fiilistelyä.

Tässä on yksi biisi siitä 52 minuutin kasetista, jota tässä nyt on tullut duunailtua. Laitan sen pihalle, kunhan saadaan Cut To Fitin levyt maksettua ja saa vanhoja kasetteja myytyä sen verran, että pystyy painamaan näitäkin. Ja niillä rahoilla olisi sitten tarkoitus korjata tuo papan kitara. Pitää vähän kysellä, josko sitä saisi modailtuakin hieman, koska tuo kuulostaa matalilla vireillä niin hienolta. Mutta se nyt ei ole ihan vielä ajankohtainen asia. Tuo kasetti on, kohta. On vähän keskittymishäiriöinen olo sen suhteen, ettei malta koskaan jäädä makaamaan jonkun edellisen levyn päälle, Cut To Fitin levytkin pyörii vasta jossain matkahuollossa ja silti suunnittelen uusia hommia. Mutta niiden konkreettinen tekeminen on kivaa. Kohta pääsee taas postittelemaan levyjä ympäriinsä. Kirjoittelemaan saatekirjeitä ja jännittämään arvosteluja. Niiden lukeminen on aina vähän kaksijakoista hommaa. En koe koskaan saaneeni paskaa kritiikkiä oikein mistään, ja olen siitä kiitollinen. Jos on ollut jotain sanomista, niin se on ollut jotain sellaista, mitä on itsekin miettinyt, mutta ei ole osannut pukea sitä sanoiksi, jolloin se on ollut hyvä nähdä jonkun ulkopuolisen näkökulmasta. Koen myös, että kaikkia niitä räpellyksiä, joissa olen ollut mukana, on kohdeltu jotenkin hyvin. Siksi toivoin myös, että saisi palautetta noista omista hommista, koska niissä ei ole tarvinnut tehdä kompromissejä tai odotella muiden aikatauluja.

Eilen oltiin Torvessa pällistelemässä bändejä. Holy Lifestä ei keretty veljeni hitaan lähtövalmiuden takia nähdä kuin viimeisen oman biisin viimeinen riffi ja viimeisenä vedetty coveri, mutta kyllähän tuo rokkaili lupaavasti. Katakombilta tunnistin uuden videobiisin, mutta muuten se meni ehkä hieman ohitse. Usko taas oli kova, vaikka Tirrassa se soi kyllä niin lujaa, että muistokin siitä lämmittää vielä sydäntä kivasti. Caskets Open oli vähän ristiriitaisempi juttu itselle. Ekat biisit tuntui siltä, että tämä on nyt niin peruskampetta, kuin vaan voi olla, mutta viimeiset biisit tuntuivat olevan ihan eri pakasta vedettyjä. Ja se pakka toimi kyllä itselleni huomattavasti paremmin.

Sitten tulikin King Dude. Olen aina ajatellut, että hype on ehkä hieman yliarvostettua, ja että tuo on tuollaista melkein toimivaa kamaa, muttei ihan lähde. No, eilen lähti. Täysillä. Siinä oli sellaista avoimuutta, nöyryyttä ja rehellisyyttä, että siitä tuli hyvä mieli. Sitä mietti, että noin tämän yksinsoittelun tahtoisi ehkä itsekin joskus hoitaa. Mutta sellainen olo tulee oikeastaan aina, kun katsoo jotain jolla pysyy kitara räpylässä niin hyvin, että pystyy vielä laulamaankin. Kai sitä itsekin voisi, kun kasaa setin noita biisejä, mitkä menee ja mitkä toimii yhdellä kitaralla. Ja korjaa kitarasta sähköt, ettei tarvitse aina kuunnella sitä rutinaa ja hajoilua. Se on kuitenkin aika iso tekijä siinä epävarmuudessa, ensimmäisellä kerralla Vilin kanssa käydessä ei ollut juuri minkäänlaista ongelmaa, kun kitara oli mikitetty, mutta yksin mennessä se ei ainakaan vähentänyt jännitystä, että kamat leviää käsiin. Kunkku äijjälläkin kitara vähän rutisi, mutta mikäs siinä. Eipä sitä välttämättä soittaessa itse tarvinnut kuunnella, miellään sitä vaan keskittyy soittaessaan itse asiaan, kuin sen  miettimiseen, missä asennossa pitää pönöttää, ettei kaikki hajoa. Pitää varmaan järkätä oma keikka jonnekin, että pääsee harjoittelemaan sitä kunnolla. No, katsellaanpa.

Kotimatkalla puhuttiin Jussin kanssa siitä, miten siistiä on se, että pitää livemusiikista yhä. Tiedän monia muusikoita, joilla se muusikkous menee niin päähän, ettei niitä enää kiinnosta katella kenenkään muun keikkoja. Itsestä se tuntuu vähän hölmöltä lähestymistavalta. Olen aina tykännyt musiikista, ja minulle on aivan sama kuka sitä soittaa. Jos huonommallakin bändillä on yksi niin vitun hyvä riffi tai kohta, että homma lähtee lentoon ja vie mukanaan, se on aivan täysin sen pienen sisäänpääsymaksun arvoista. Ongelma on siinä, että yleensä saan kuulla keikoista vasta jälkijunassa, kun ei kukaan ilmoittele millään muulla, kuin facebook tapahtumilla. Käytännössä minulla ei ole kovinkaan tarkkaa hajua päivien kuluista, joten joku päivämäärä kalenterissa ei kerro itselle mitään muuta, kuin joko sen, onko minulla silloin keikkaa vai ei. Nyt juuri tajusin, että kun 10. päivän keikka siirtyi, pääsen katselemaan Profane Omeninkin Torveen pitkästä aikaa. Kiva.

Pelko myy, vaikkei kukaan pelkäisikään.

Tämän päivää olen lähinnä miksaillut, kaikessa rauhassa. Pari biisiä maltoin jättää huomisellekin. Ei minulla kuitenkaan ihan hetkeen ole rahaa tehdä noita kasettejakaan, pitää Cut To Fitin levyt maksaa ensin kuljeksimasta. Painofirmasta tuli viestiä, että tänään lähtevät matkahuollon mukana kulkemaan. Toivon, ettei se ole aprillipila. Aprillipäivät ovat huumorintajuttomalle keppiperseelle ankeita päiviä. Tarkoittaako se sitä, että jokaisen on pakko yrittää olla helvetin hauska, vaikkei mitään luontaisia taipumuksia siihen oikeastaan ole? Joka paikasta tulee uutisia, jotka ovat niin arkisia, ettei ne oikeastaan mene hauskasta aprillipilastakaan. Kenestä ei muka ole uskottavaa, että poliisit käyttäisivät oikeastikin rahaa johonkin niin ääliömäiseen, kuin poliisilokkeihin? Paaterokin kuitenkin vastaa Päivi Räsäselle, joten mielestäni tuollainen skenario on vähän turhankin mahdollinen. Poliisisikojen lanseeraus olisi ollut vitsinä mielestäni terävämpi ja hauskempi, mutta minäpä en olekaan siellä duunissa.

Katsoin tänään Areenasta myös dokumentin vartiointifirmoista. Kun poliisien määrärahoja leikataan, tulee markkinoille tilaa kaikennäköisille yksityissioille. Ongelma ei niinkään ole vartiointifirmoissa, jotka toki kuvittelevat täyttävänsä jonkinlaista turvallisuustyhjiötä ja hillitsevänsä kansalaisten villiä pelkoa. Todellisuudessa vartijat joutuvat alimiehitettyinä pönöttämään rauhallisissa paikoissa ääliömagneetteina. He provosoivat kaikki humalaiset ja muut omasta toiminnastaan tai kunnostaan piston sydämessään tuntevat ihmiset mölyämään ja haastamaan riitaa heidän kanssaan, vaikka muuten he saattaisivat vain haista pahalle jossain syrjässä. Vartijan läsnäolo luo heti jännittyneemmän ilmapiirin. Tulee tunne siitä, että kauppias/kauppakeskus/mikälie ei luota asikkaisiinsa, vaan näkee heidät mahdollisena uhkana, varkaana tai rettelöitsijänä, jolta systeemiä pitää suojata. Se mitä todennäköisemmin aiheuttaa sellaista käytöstä. Ihmiset vaan toimivat niin. Vartiointia myydään pelolla, joka nyt onneksi ei ole vielä ihan samassa luokassa, kuin Yhdysvalloissa, mutta sinne ollaan matkalla.

Isompi ongelma sen sijaan ovat yksityistetyt rikosten selvittelijät, joilla ei ole velvollisuutta tehdä tutkimistaan rikoksista julkisia juttuja. Ei edes törkeistä kavalluksista, petoksista, talousrikouksista, niistä mitä tässä maassa pidetään vakavimpana mahdollisena asiana. He vain tekevät duuninsa toimeksiantajalle, jolla on päätösvalta jutussa. ELI systeemiin on luotu tällainen pienen pieni perseenreikä, jota kautta ne, joilla on rahaa, voivat raiskata lakia niin paljon kuin jaksavat, kun taas sitten ne, joilla ei ole varaa maksaa näistä palveluista, eivät voi. Kuulostaa yhteiskunnan polarisaatiolta, siis. Mutta niin kai tämä homma tulee tästä lähtien menemään. Yksityistetään kaikki, tehdään tästä Amerikka, vaikka kaikki tutkimukset ja tilastot sanoisivat, että hyvinvointivaltion ja tukijärjestelmän ylläpitäminen ja lujittaminen tällaisena aikana tekisikin ihmisistä ahkerampia ja jättäisi jotain varaa kuluttaa ja rakentaisi koko taloutta. Mutta eihän tätä voida nähdä. Leikataan vaan kaikesta. Lähinnä kirjastoista, kouluista ja sosiaaliturvasta. Jep jep.