sunnuntai 15. maaliskuuta 2015

Uudelleensovittaminen

Tänään alettiin sovittaa yhtä meikän uutta biisiä koko bändille. Siitä tuli erilainen, kuin mitä ajattelin siitä tulevan, mutta se onkin juuri bändin kanssa vetämisen parhaita puolia. Koska siinä on viisi ihmistä, joilla kaikilla on oma vaikutuksensa siihen mitä tapahtuu. En usko, että biisit ovat koskaan varsinaisesti valmiita. Tom Waitsilta opin sen jollain tavalla, kuuntelemalla lukuisia kiertuebootlegeja. Aluksi ihmettelin, että eihän noita biisejä edes tunnista levyversioiden biiseiksi, mitä helvettiä oikein tapahtuu. Sitten ymmärsin sen nerokkuuden. Ei laulu ole mitään muuta, kuin sanoja ja sointuja. Tietty järjestys, juuri sille laululle ominainen DNA, tekee siitä juuri sen laulun. Siitä eteenpäin kaikkea, rytmiä, painotusta, genreä, sävyä, väriä, kaikkea voi varioida loputtomiin. Ja se on silti sama laulu, koska se on sama laulu. Sen tajuaminen oli itsellekin tajuntaa laajentava elämys. Siihen hetkeen loppui oikeastaan omalla kohdalla "demojen" tekeminen, koska eihän sellaista asiaa ole oikeasti olemassa, kuin demo. On laulu, ja on eri versio samasta laulusta. Silti nyt juuri viime viikolla, ollessani erossa raiturista, jouduin takaisin demojen maailmaan. Tein niitä puhelimeen, jotten unohtaisi niitä, kun saan nauhoitusvälineet takaisin.

Erilaisia sovituksia on mukava tehdä. On siistiä tajuta, että yhdellä kitaralla voi soinnut ja sanat handlatessaan tehdä jonkinlaisen sovituksen mistä tahansa maailman biisistä. Ja sovittaminen on lisäksi hauskaa. Se on musiikillista ongelmanratkaisua, tarvitset timpanin, tai jonkun vastaavan äänen, mutta sinulla ei ole varaa kymppitonnien soittimen nauhoittamiseen tonnien studiossa? Menet äitisi parturikampaamon varastoon, hakkaat kaappien peltiovia kunnes löytyy sopiva soundi. Vähän kaikua, ja miksaukseen sopivasti utua, ja aivan täydestä menee. Vielä ei ole tullut muuta ongelmaa jota ei voisi kiertää, kuin kirkonkello. Sellaista olisi aina välillä tarvinnut sopivan länkkärifiiliksen saamiseen. Pitänee mennä joku sunnuntai tuonne ristinkirkon juurelle nauhoittelemaan.

Bändin kanssa sovittaessa pitää osata laskea irti siitä omasta jutustaan. Pitää ymmärtää, että siitä tulee bändin näköinen, ei sinun itsekeskeisen visiosi mukainen. Uskon, että se on monelle säveltäjätaiteilijaihmiselle se hankalin puoli bändissä toimimisessa. Omat visiot ovat muka niin helvetin täydellisiä, ettei kukaan pysty niitä parantamaan. Ja sitten yleensä päässä kuuluu jotain turboahdettua sinfoniaorkesterikamaa, jota duunataan jostain midikirjastosta ja päädytään kompromisseihin, kun tietokone ei yllättäen jaksakaan pyörittää kaikkea sitä ja sun koneelta mallinnettua suhinasäröä samaan aikaan. Bändin kanssa parasta on juuri se, että saa tehdä vahinkoja, saa kulkea, etsiä, rämpiä ja löytää sen luonnollisimman muodon. Nyt on soiteltu neljää-viittä biisiä, joista kaksi alkaa olla aika valmiina, vain siksi, että ne ovat hanganneet sen oman soittouomansa kaikkien käsiin. Pari biisiä on ollut joka ikisellä kerralla täysin erilaisia, eikä se ole herättänyt mitään stressiä. Se on vielä elävää, vapaata musiikkia, joka riuhtoo väkivaltaisesti ympäriinsä, kunnes löytää oman paikkansa ja täyttää sen. Ja siihen asti sillä saa tehdä ihan mitä vaan. Teen toki tästä biisistä myös oman sovitukseni, rauhallisen akustisen version, koska pidän siitä paljon. Mielestäni sen sanat tiivistivät paljon sellaista, mitä olen ajatellut tähtien alla pyöriessäni, ja hätäisessä demossakin on jo lähes kaikki olennainen valmiina.

Nyt kuuntelen Michael Giran Angels of Lightin How I Loved You -levyä, joka on niin hieno, että piti laittaa amazonista tilaukseen. Postimaksut ovat tosin nousseet niin paljon, että 25 euron satsi levyjä olisi posteineen ollut satasen. Vähän korpesi. Mutta tuon sentään raaskin laittaa tilaukseen, vaikka se tyhjensikin tilin, koska tässä on aivan järjettömän hienoja biisejä. Esimerkiksi tämä New York Girls. Ja menen näköjään juttelemaan radioon huumeista, kun ei kukaan muukaan sinne tahtonut mennä. No, minäpä tahdon.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti