lauantai 14. maaliskuuta 2015

Toivo



Toivo

Toivo on ämpärillinen vettä palavassa talossa. Toivo on kaksipiippuinen haulikko, joka on jatkuvasti ladattuna, mutta asekaapissa. Toivo on toteutumattomia mahdollisuuksia, jotka voi vielä tehdä todellisiksi.  Toivo on toisaalta paradoksi, kun sen asettaa elämänmittaiseen skaalaan. Toivon kanssa täytyy olla realistinen. On epärealistista toivoa, että voi elää ikuisesti. Mutta on täysin realistista toivoa, että voi oppia tulemaan sinuiksi kuolevaisuutensa kanssa. 

Toivo voi tehdä ihmiset hulluksi. Toivottomuus on monesti helpompi, tutumpi tila vaikkapa masentuneelle. Toivo tarkoittaa mahdollisuutta vaikuttaa omaan tilanteeseensa. Ilman toivoa ihminen tulee nielaistuksi suureen, henkiseen mustaan aukkoon, josta pois pääsy voi vaikuttaa mahdottomalta. Mutta siltikin, siitäkin huolimatta, ihmisen elämä sisältää jonkun pienen liekin, toivon, joka kytee kaiken pahankin alla. Niin kauan kuin ihminen on elossa, hän on elämän armoilla, ja niin kauan voi tapahtua aivan mitä tahansa. Täysin toivoton tilanne voi muuttua yhdessä päivässä täysin päälaelleen, ja toisaalta kaiken voi menettää silmän räpäyksessä. 

Silti elämä on opettanut minulle, että toivoa on aina. Kun vain on olemassa joku, jolla toivoa voi olla. Tästä syystä myös kuolema on niin vahva kokemus omaisille. Se riistää toiveen siitä, että tilanne paranee, sulkee mahdollisuudet omaan ikuisesti varmaan ja vakaaseen nyrkkiinsä. Se päättää kaiken arvuuttelun, ja vie toivon kuolleelta. Siitä huolimatta omaiset nousevat uudelleen pystyyn, tästä iskusta huolimatta, pohtivat sitä ja ehkä ymmärtävät sen kasvattaneen heitä ihmisenä. Ja juuri tämä kasvattava voima on toivo.

Ihminen oppii näkemään, ettei valoa ole ilman pimeyttä. Ei vuorta ilman laaksoa, ei varjoa ilman valonlähdettä. Kaikki asiat ovat limittyneet toisiinsa niin olennaisesti, että meidän on mahdoton tehdä niille eroa, vaikka kuinka yritämme. Voimme sanoa joidenkin asioiden olevan pahoja, ja joidenkin olevan hyviä, voimme tehdä asioista yksipuolisia ja mustavalkoisia, mutta todellisuus ei kuitenkaan ole yhtään sellainen. Ei ole olemassa absoluuttista hyvää, eikä absoluuttista pahaa. Ei äärimmäistä pyhyyttä, ei äärimmäistä kadotusta. Kaikki ovat kykeneviä toimimaan ja tekemään mitä tahansa. Raamatussakin Jumala lyö monesti vihoissaan itseään vihastuttaneita maahan. On tehty tutkimuksia, jotka osoittavat hyvien, tavallisten ihmisten antavan tuntemattomille sähköiskuja, jopa kuolettavaan asti, mikäli auktoriteetin omaava henkilö vain kehottaa heitä jatkamaan. 

Kyse on perspektiivistä. Omasta näkökulmasta suhteessa muiden ihmisten näkökulmaan. Pahankin teon takana saattaa olla inhimmillinen yritys elättää perhe, pyrkimys selviytyä nurkkaan ajettuna. Olemme helposti tuomitsemassa muita ihmisiä, tahtomatta kuulla heidän näkökulmaansa, koska se voisi pakottaa meidät ajattelemaan ja pohtimaan omaa näkökulmaamme. Meidän pitäisi rohkeammin kyseenalaistaa oma näkökulmamme, tutustua muiden ihmisten maailmankatsomukseen ja saada laajempaa kokonaiskuvaa kaikesta ylipäätään. Koska se antaa myös toivoa.

Se antaa bensaa toivon liekkiin, antaa voimaa katsoa tulevaisuuteen: kun tiedät maailman olevan täynnä erilaisia, älykkäitä ihmisiä, on vaikea uskoa sitä, mitä jotkut tuomiopäivän torvet julistavat ainoana totuutena: loppu on lähellä, emmekä voi tehdä sille mitään. Väärin. Me voimme aina tehdä sille jotain. Me voimme nousta sikiöasennosta vessanlattialta, surkuttelemasta kohtaloamme, me voimme muuttaa itseämme, ymmärtää vaikutuksemme kaikkiin ympärillämme oleviin ja eläviin ihmisiin, ja näin ollen, valtavan aallon omaisesti, muuttaa koko maailmaa, muuttamalla vain ja ainoastaan omaa käytöstämme. Siihen ei tarvita käytännössä yhtään mitään muuta, kuin oma tahto, ja muutamia yksinkertaisia tekoja. Yksinkertaisimmillaan, siis: Älä ole ääliö, ja kohtele muita kuten tahtoisit itseäsi kohdeltavan.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti