keskiviikko 4. maaliskuuta 2015

Taas hieman avointa puhetta psykedeeleistä.

Tuossa keskustelin yhden kaverin kanssa juuri psykedeelisistä kokemuksista. Hän sanoi yhden jännimmistä asioista olevan ajantaju, kun ei oikein ole mitään käsitystä siitä, mitä helvettiä se oikein duunaa. Uskon, että tämäkin on sellainen asia, mikä on koettavissa selvinpäin, jos vain keskittyy siihen. Todellisuus on luonteeltaan aivan tajunnanräjäyttävän psykedeelinen, mutta ihmiset eivät tahdo vain keskittyä siihen arkikokemuksessaan, koska he ottavat sen kaiken itsestäänselvyytenä. Kun istut alas, etkä tee mitään, alat väistämättä kyseenalaistaa kaikkea sitä, mitä tässä ympärillä ja ennen kaikkea sisälläsi tapahtuu. Minulla ei ole kokemusta psykedeelisen huumeen vaikutuksesta, mutta olen saanut migreenin kautta vilauksia tästä maailmasta. Satunnainen, viimeaikoina hieman systemaattisempi meditaatio puolestaan on ehkä vahvistanut joitakin aavistuksiani ja käsityksiäni aiheesta, koska aina silloin tällöin tylsistyneet aivot alkavat kehittää kaikenlaista mukavaa puuhaa itselleen.

Ajantaju on merkillinen asia. Monet ihmiset sanovat ajan menevän nopeasti, toiset sanovat sen kuluvan hitaasti, kun on tylsää. Mielestäni aika ei mene yhtään nopeasti, jos ei sitä tuhlaa. Jos tekee elämällään jotain mielekästä, se ei tunnu menevän hukkaan, eikä myöskään tunnu, että se loppuisi kesken. Olen kaksikymmentäviisi vuotta ollut tällä pallolla, ja aina välillä ajattelen sen tuntuneen jo nyt ikuisuudelta. Ja tietysti se osaltaan onkin, koska minulla ei koskaan tule olemaan olemassakaan mitään muuta aistihavaintoa todellisuudesta, jolloin se on ainut "ikuisuus", jonka minä tulen koskaan kokemaankaan. Meditoidessa tajuaa keskittyä aikaan. Jossain vaiheessa ajattelee sitä, kuinka pitkä aika on mennyt, tajuaa istuneensa ehkä kymmenen minuuttia. Sitten ajattelee, että kaksi kolmasosaa jälellä. Äkkiä tajuaa että pitkä aika on vain "mulahtanu" siinä sivussa ohi, eikä tuntunut miltään. Sitten taas tuntuu, että hidastuu heti kun siihen keskittää huomiota liikaa. Tähän ajan kulumisen erikoisuuteen ihmiset eivät vain kiinnitä arjessa huomiota. Se on kuin limaa, joka valuu epätasaisesti ja tahmeasti, välillä nopeasti, välillä hitaasti ja raskaasti. Luulisin sen olevan ajan jollakin tavalla "perimmäinen" ominaisuus. 

Toinen asia, mihin ihmiset eivät tavallisesti keskity, ovat värit. Kun katson seinän pintaa, näen missä kohtaa valo polttaa sen puhki. Siinä on paitsi valkoista, myös seinän vastaväriä. Epäilisin, että tietyt aineet saavat aivot korostamaan tätä eroa merkittävästi, vaikka se arkikokemuksessa jäisikin havaitsematta. Kesäisin pidän väreistä erityisen paljon, koska ne kaikki hohtavat. Ei sen tajutakseen tarvitse vetää mitään, riittää vain, että keskittyy siihen mitä näkee. Ymmärtää värin muodostuvan todellakin siitä, että näkemäsi asia heijastaa valoa takaisin tietyllä aallonpituudella, se hohtaa valo silmillesi aivan samoin, kuin aurinko taivaalla tai lamppu katossa. Talvella täällä kaikki on niin harmaata, että tähän on vaikea kiinnittää mitään huomiota, kun keskittyminen menee märkien kenkien välttelyyn. En kannusta ketään vetämään mitään huumeita ihan vain niiden vetämisen vuoksi. Vaikka niiden ei mielestäni pitäisikään olla kriminalisoituja, ne ovat huumeita siksi, että väärinkäytettynä niillä voi tehdä itselleen peruuttamatonta ja totaalista tuhoa. Ja vaikka minä elän kuplassa, jossa ihmiset ovat älykkäitä, vastuuntuntoisia olentoja, tiedän, että valtaosa (eli ns. "massat") eivät kuitenkaan koskaan tule sitä olemaan. Etenkään yhdessä. Mutta osa näistä huumeiksi luokitelluista aineista voi auttaa ihmistä todella keskittymään siihen hetkeen jossa he elävät nyt, ilman, että he ovat koko ajan joko menneissä tai tulevissa jutuissa huolehtimassa ja kieriskelemässä. Jos ei osaa keskittyä olemaan tässä ja nyt, voi tarve tuollaiselle kokemukselle olla oikeasti olemassa. Toki pitää sitten varautua siihen, että yhteiskunta tulee tuomitsemaan sinut rikolliseksi ja huumeidenkäyttäjäksi. Itse en koe suoranaisesti tarvitsevani psykedeelista kokemusta tuon takia, mutta on minullakin riittävästi syitä sen läpikäymiseen. Ensinnäkin tahdon nähdä, miten se vaikuttaa piirtämiseen, musiikin tekemiseen, kirjoittamiseen, kaikkiin niihin itselleni olennaisiin itseilmaisun välineisiin. Toisekseen tahdon saada välineitä tähän eksistentiaaliseen ahdistukseen ja sen käsittelyyn, kolmanneksi tahdon nähdä, onko olotila samanlainen, kun migreenini ja tämä todellisuus, jonka näen joka päivä muutenkin. Eniten pelottaa se, että psykedeelinen kokemus jotenkin kääntäisi kaikenpäälaelleen, ja tekisi arjesta "normaalia", ei-psykedeelistä.

Olen aivan varma siitä, että jos käytän psykedeelejä, tämä kuusi-seitsemän vuotta kirjoittamista ilman huumeita ei paina kupissa enää mitään kenellekään. Se on pääasiallinen syy siihen, miksi olen lykännyt tuota kokemusta pitemmälle. Koska tiedän, että sen jälkeen tulen olemaan keskusteluissa vain "psykedeelisen huumeen käyttäjä", vaikka kokemus olisikin täysin kertaluontoinen. Osaltaan myös siksi olen kirjoittanut tätä kaikkea varastoonkin, että voin sitten printtailla tätä täältä sellaisen tuhat sivua, ja läiskiä kaikkia ympäri korvia. Olen silti päättänyt olla avoin mahdollisimman monissa asioissa, eikä minua oikeastaan kiinnosta, jos tällaista tekstiä joku asiaan perehtymätön kauhistelee. Keskustelen aiheesta toki mielelläni aivan kaikenlaisten ihmisten kanssa. Se ei nähdäkseni satuta ketään, eikä ole keneltäkään pois avartaa näkökulmaansa puolin ja toisin.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti