sunnuntai 22. maaliskuuta 2015

Sunnuntai, hikinen sunnuntai.

Kirjoitin pitkät pätkät Fidel Castrosta, mutta tyydynkin vain sanomaan, että hän ja Charles Manson ovat ainoat ihmiset, joiden kanssa voisin ottaa selfien. Tämä sunnuntai on ollut kuten mikä tahansa sunnuntai, paitsi ettei nyt jo tavaksi muodostuneita sunnuntaitreenejä Helsingissä ole. Kuume on jo laskenut, mutta olo on silti vielä vähän hutera. Kurkku on kipeä, luulin sen jo olevan angiinaa, mutta ei kai ne valkoiset hommat siinä häviä kurkusta ilman antibiootteja? Nämä taas hävisivät, vihreää teetä, hunajaa ja inkivääriä, ja koko tauti on melko pitkälti loppuun käsitelty. Vuorokaudessa oli kyllä sellainen vuoristorata noiden olojen kanssa, ettei ihmeemmästä väliä. Aika tuntui todella pitkältä, mikä oli ainut mainittava muutos tajunnan tilassa. Vaikka kuume oli korkeimmillaan jossain 39 asteen tienoilla, en silti nähnyt mitään psykedeelistä tai ihmeellistä, enkä edes houraillut, mitä on joskus tapahtunut jo 38 asteen kohdalla. Munuaisten kohdalla ja suolistossa tuntui suurta painetta, päässä heitti.

Nyt pitäisi sitten ottaa taas kiinni kehon ja tajunnan välisestä suhteesta ja asettaa ne jonkinlaiseen tasapainoon ja yhteisymmärrykseen keskenään. Maalaaminen on ihan hyvä keino. Neurosista soimaan ja saatanat lastulevylle. Ärsyttävintä on tietysti odotella maalin kuivumista, mutta kerkeääpä siinä sitten kuunnella musiikkia ja miettiä vaikka kuolleita ihmisiä. Katsellessani eilen dokumentteja Fidel Castrosta enemmänkin, hän selitti yhdessä miten näkee yhä unia, joissa keskustelee Chen kanssa. Ymmärsin sen olevan täsmälleen samanlainen suhde, joka minulla on isovanhempiini, jotka yhä tulevat välillä unissa antamaan neuvoja, luultavasti koko elämäni. Kuolema tekee joistakin tärkeistä ihmisistä jopa elävämpiä, läsnäolevampia, kuin mitä he ehkä konkreettisestikaan ovat. Kun ihminen lopettaa oman olemisensa, vastuu hänen olemisestaan jakautuu kaikkien lähimmäisten ihmisten harteille. Tästä syystä ihminen myös ottaa aktiivisemman roolin kuolleen muiston kantamisessa, tajunnan manifestoinnissa. En tiedä onko tässä mitään järkeä, mutta sitä voi ajatella vaikka pyramidinä viinilaseja, joista ylin on täytetty täyteen, ja loput täyttyvät sitä mukaa, kun viini täyttää ylimmän lasin. Jossain vaiheessa ylin lasi rikkoutuu, ja kaikki sen viini (ja toki myös sirpaleet) valuvat äkkiä alempiin laseihin. Jossain vaiheessa nämäkin lasit menevät rikki, ja alemmat täyttyvät taas. Ja lopuksi meillä on kunnon käsienheilutteluanalogia, ja kallis matto yltäpäältä viinissä.

Pitäisi ehkä käydä kaupassa, katsomassa, josko rahat riittäisivät syömiseen. Kyllä niillä nyt ainakin tämän päivän pärjää. Vaikka tässä ei juuri rikastumaan pääse elämänsä kanssa, niin kaipa tässä nyt toimeen tulee. Helpostikin, jotenkin alitajuisesti odotan elintason laskua koko ajan, mutta silti saa aina jostain raavittua kasaan jotain hiluja sen verran, ettei tili ole tainnut näyttää nollaa kertaakaan Lahteen muuttamisen jälkeen. Ja se on jo paljon. Kun monet ihmiset puhuvat köyhyydestä tai muusta, he puhuvat tilanteesta, jossa tilillä on vain 200 euroa ja säästötilillä on vaan joku muutama satanen. Kun minä puhun köyhyydestä, puhun todellakin tilanteesta, jossa tilillä on 8 senttiä ja kädessä korkeintaan vitonen, harvemmin sitäkään. Nyt sitä on sitten lähinnä karsinut levyjen ostamisesta ja muusta, myynyt rompetta, kun on kuitenkin hieman enemmän henkiä vastuulla. Kyllä tämä tästä. Mutta silti se Pahoinvoinnin Spiraalissa biisin sanoma kummittelee takaraivossa melko usein.

Ei kiinnosta
teidän hyvän kehät
kun rahat ei riitä 
yhtään mihinkään.
Antakaa mulle lapio
mä kaivan oman hautani
elävältä hautaan itseni
lopetan oman kurjuuteni.
Tiedän jo
kuinka tää loppuu,
kuolen köyhänä
ja lapset perii
kurjuuden.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti