sunnuntai 22. maaliskuuta 2015

Sunnuntai = Dokumenttipäivä

Netflixistä tai jotakin muualta suosittelen katsomaan dokumentin I Am. En löytänyt suoraa linkkiä tuolta vakipaikasta, mistä dokumenttejä pällistelen, mutta toivon, että tämä löytyy muualtakin. Se on kuitenkin sellaista kamaa, mikä pitäisi näyttää jokaiselle ihmisrodun edustajalle. Sen lisäksi, että tuossa oli mielestäni hienosti tutkittu ihmisen biologiaa ja yhdistelty ja vertailtu sitä luontoon, sekä kumottu vallalla oleva näkemys siitä, että darwinistinen maailmankuva painottuisi pelkkään kilpailuun (Lajien Synnysstä vahvimpien selviytyminen mainitaan kahdesti, rakkaus 95 kertaa. Thomas Huxley, Aldousin isoisä, huomattavan paljon kyynisempi ihminen, hoiti pääasiallisesti Darwinin popularisoinnin), siinä tehtiin myös loistava testi jukurtilla! Elektroidit tökättiin jogurttiin ja purkki laitettiin dokumentin tekijän eteen. Edessä oli mittari, joka näytti jogurtin sähkövasteen. Hänen käskettiin tuottaa jokin spontaani tunnereaktio, ja sellaisen ilmetessä mittari hyppäsi reilusti ja havaittavasti. Me tiedämme tämän toimivan, muttemme käytännössä ymmärrä mitä se on. Se on kuitenkin kvanttimekaniikan lakien mukaista, ja havainnollistaa yksinkertaisella tavalla sitä, miten tietoisuus ja tunteet vaikuttavat ympäröivään todellisuuteen. Koko dokumentti oli mielestäni hienolla tavalla tehty, koska siinä oli mukana juuri oikeanlaista nöyryyttä, sellaista mitä ei kaikista, etenkään amerikkalaisista dokumenteistä löydy.

Etenkään tästä, mitä nyt katsotaan. The Secret. Tässä yritetään kai selittää vuorovaikutuksen lakia, sitä että kun olet kiitollinen ja ajattelet positiivisesti, vedät puoleesi hyviä asioita ja iloa ja ikuista onnellisuutta. Ongelmana on se, että ensimmäisistä sekunneista asti on selvää, että tästä puuttuu kaikki nöyryys ja kiitollisuus. Ensimmäisistä sekunneista asti on selvää, että tässä yritetään vihkiä ihmiset Suureen Salaisuuteen, jotta he voisivat tehdä enemmän rahaa, menestyä ja "saavuttaa täyden potentiaalinsa". Tämä on tyypillistä, keskittymishäiriöistä self-help-paskaa. Tällaisen suurin ongelma on siinä, että kaikki krediitti annetaan aina itse systeemille, tämä kiitollisuus ja positiivinen ajattelu toi minulle perheen ja auton ja kaikenlaista keinotekoista paskaa, joka teki minut "onnelliseksi". Epäonnistuminen taas on aina täysin yksilön omalla vastuulla; et tahtonut sitä riittävästi, et ajatellut riittävän posiitiivisia ajatuksia, et yrittänyt tarpeeksi. Kuulostaa tyypilliseltä uskonnolta, tai kokoomus-politiikalta. Amerikkalaiselta unelmalta. Jokainen on oman onnensa seppä. Toki homman nimeen kuuluu myös paljon pseudotiedettä.

En sano, etteikö kiitollisuus ja positiivisuus auttaisi elämässä. Minä olen kiitollinen kaikesta siitä, mitä tässä elämässäni nyt on, puolisostani, koirasta, bänditouhuista, ystävistä, tästä blogista, niistä ihmiskontakteista, jotka tätä kautta syntyvät, siitä tunteesta etten ole yksin. Minä en tähtää sillä kiitollisuudella tai näillä asioilla yhtään mihinkään. Ymmärrys tämän kaiken katoavaisuudesta, väliaikaisuudesta ja satunnaisuudesta on nimenomaan riittävästi. Tämän kaiken olemassaolo on jo itsessään niin pienistä sattumista kiinni, että en tarvitse sen lisäksi muuta. Keskeinen ongelma maailmassa on se, että ihmiset luulevat määrän kasvattavan laatua. Jos on enemmän jotain, mikä nyt tekee sinut onnelliseksi, onnellisuus kasvaa samassa suhteessa tämän asian määrän kanssa, ja sen laatu paranee koko ajan. Todellisuudessa mikään ei ole koskaan yhtä hyvää, kun ensimmäisellä kerralla, oli kyse mistä tahansa. Monet jahtaavat ikuisesti niitä ensimmäisiä kertoja, vaikka useammat kokemukset samasta asiasta vain laskevat sen ensimmäisen merkitystä. Näin niinkuin matemaattisesti ajateltuna.

Inhimmillisen elämän hyvä puoli on onneksi se, että kokemuksellisessa tekemisessä on aina mukana satunnaisuutta, jota muut ihmiset, heidän päivänsä, heidän tunnetilansa ja muu satunnainen vaikuttavat aina kaikkeen. Siitä syystä yhden keikan soittaminen ei ole sama asia, kuin sadan keikan soittaminen. Koska joka keikka on eri keikka. Paikalle tulee eri ihmisiä, soitat eri bändien kanssa, sää on erilainen.... Parhaat keikat ovat lähes väistämättä silloin, kun ei ole mitään fiilistä soittaa. Ei mitään odotuksia, ei mitään hajua siitä, millaista se tulee olemaan. Juuri sellaiset kokemukset pitävät nöyränä sen asian suhteen, koska ne käpäyttävät omaa itseä päin näköä. Oletit, että Seinäjoella ei ole yhtään grindcoresta pitävää ihmistä, ja ajattelet että biisien välissä saa lähinnä väistellä pulloja? Paikalle tulee 40 ihmistä, joista kaikki tykkäävät grindcoresta ja paitoja ja levyjäkin menisi kaupaksi enemmän kuin on myydä, majoitus järjestyy eikä safkastakaan tarvitse huolehtia? Miten siihen voisi muka suhtautua, muuten kuin nöyrtymällä, tunnustamalla itselleen omat ennakkoluulonsa ja odotuksensa, ja miten väärässä sitä onkaan, kun asettaa ylipäätään minkäänlaisia odotuksia yhtään minkään suhteen. Tuo haastattelukin juuri viimeksi osoitti minulle, ettei mikään kuitenkaan koskaan mene, niinkuin kuvittelet sen menevän, joten anna itsellesi rauha, ja keskity siihen mitä tapahtuu.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti