keskiviikko 18. maaliskuuta 2015

Revontulet

Kävimme pihalla kävelemässä ja ihmettelemässä revontulia. Ne olivat harmaita ja vähän utuisia, mutta melko valtavia, ulottuivat koko taivaankannen poikki. Pakko oli kuunnella biisin verran Neurosista ja pohtia vähän asioita. Lähinnä omaa mittakaavaansa tämän maailman asioissa. Se oli niin järjettömän hieno hetki, etten oikein voi ymmärtää, miten jotkut voivat painaa eteenpäin ilman vastaavia nöyryyden kokemuksia. Miten varmoja monet ihmiset ovatkaan omasta itsestään, omasta olemisestaan, kaikesta siitä, mitä muka ajattelevat olevansa vain sen perusteella, mitä luulevat tietävänsä itsestään. Jokainen ihminen tarvitsee jotakin suurempaa, kuin oma itsensä. Monille se on yhä uskonto. Mutta ei sen tarvitse olla sitä. Ihmiset yhdistävät kovin helposti henkisen tai spirituaalisen ja uskonnon, ja uskonto on melko kova omimaan spirituaaliset asiat itselleen, oli kyseessä mikä uskonto tahansa.

Katseltiin eilen taas Joseph Campbellin Power of Mythiä, jaksoa jossa mies painottaa sitä, että jokaisen ihmisen on löydettävä oma pyhä paikkansa. Sitä olen pyöritellyt mielessäni nyt sitten eilisen ja tämän päivän. Ja uskon sen valaisseen näkemyksiäni taas ihan pienen pilkahduksen verran. Monille se pyhä paikka tässä maailmanajassa ovat huumeet. Ennen uskonto oli kansan oopiumia, nyt oopium on kansan uskonto. Itselleni tämä pyhä paikka on löytynyt aina toisaalta ihmisyyden jakamisesta musiikin ja kirjojen kautta, toisaalta taas ihmisyyden täydellisestä pois työntämisestä luonnon keskellä. Musiikki ja kirjat antavat suoran, ensimmäisen käden yhteyden toisen ihmisen tajuntaan, toiseen elämään, toiseen mieleen, luonto taas näyttää sinulle, miten erottamaton ja pieni osa sitä itseään sinä olet. Ja juuri siitä syystä se on niin hienoa. Ja juuri siitä syystä Neurosis on mielestäni maailman tärkein yhtye, minun pyhä paikkani; se ei toteudu ja etene ihmisten musiikin ehdoilla, vaan se ilmaisee jotain syvää ja alkukantaista, luonnollista. Se virtaa rauhakseltaan paikasta toiseen, se ei välitä perinteisen musiikin kahleista. Ja se on jotain sellaista, minkä pyrin pitämään myös osana omaa musiikkiani. Sen tietyn transsendentaalisuuden siinä muodossa, että se todella kuljettaa sinut jostakin jonnekin muualle.

Ihmisen ei tarvitse välttämättä tiedostaa omaa pyhäänsä, vaikka se toki on suotavaa. Kaikki omien toimintojensa itselle läpinäkyväksi tekeminen on aina suotavaa. Silti tärkeämpää on se, että jokin tällainen turvapaikka sielulle on. Koska sen puolen totaalisesta kieltämisestä seuraa aivan samanlaista kärsimystä, kuin vaikka oman seksuaalisuutensa kieltämisestä. Ihminen on moniulotteinen, psykofyysissosiaalinen kokonaisuus, jonka tarvitsee päästä toteuttamaan kaikkia puoliaan tarpeellisissa suhteissa. Ja yksi näistä puolista on tarve jonkinlaiseen henkiseen harjoitukseen. En itse uskonut sitä nuorena, mutta se johtuu siitä, etten ymmärtänyt mitä sillä edes tarkoitettiin. Tavallisimmin se oli ilmaistu muodossa "tarve rituaaleille", ja mietin, että no en helvetissä käy kirkossa ja se on heikkojen hommaa. Mutta se on huono termi. Henkinen harjoitus on parempi. Se voi olla hiljaa istumista, se voi olla lukemista, musiikin kuuntelua, aivan sama, kunhan se vain on sinulle itsellesi niin merkityksellistä, että voit sen kautta kohdata oman itsesi, ja unohtaa sen sitten hetkeksi, keskittyä vain puhtaasti olemiseen, ilman mitään sen ihmeellisempiä asioita siihen liittämättä.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti