sunnuntai 29. maaliskuuta 2015

Psykopaattitesti

Jon Ronson jatkaa hienoa gonzo-journalismin perinnettä Psykopaattitestillään. Sen lisäksi, että kirja pyörii ihan kivasti itse aiheen, psykopaattien tutkimisen, havaitsemisen ja näiden ongelman välillä, se on myös loistava osoitus siitä, mitä ihmismielelle käy, kun hän on tekemisissä mielenterveyshäiriöiden ja näiden määrittelyn kanssa. Ronson lukee DSM-IV:n (ainakin pintapuolisesti. Kyseessä on psykologian perustyökalu, lista hyväksytyistä mielenterveyden häiriöistä määritelmineen) ja määrittelee heti itselleen ahdistushäiriöt ja muut mielenterveyden perussairaudet. Sitten hän osallistuu Robert Haren, PCL-R testin kehittäjän, luennolle, ja sen jälkeen arvioi jokaista kohtaamaansa ja tuntemaansa ihmistä tämän psykopatian check listin mukaan. Juuri niin ihmiselle käy. Osaltaa epäilisin tämän olevan osoitus empatia-reaktiosta, eräänlainen systeemin testijärjestelmä, joka alkaa heti asettaa ihmistä itseään tällaisista vaivoista kärsivien ihmisten saappaisiin. Siitä syystä myös itse lukiessani kirjaa pohdin mahdollista psykopatiaani. Erona on tietenkin se, että havaitsen pohtivani tätä mahdollisuutta, jolloin en mitä suurimmalla todennäköisyydellä ole psykopaatti.

Olen monesti miettinyt, että kiinnostus ihmismieleen olisi voinut tehdä minusta sosiopaatin. Koen silti olevani jonkinlainen "äärimmäinen tuntija", psykopaatin (tai sosiopaatin, termejä käytetään aikalailla toistensa synonyymeinä) vastakohta. Koen olevani empaattisesti kehittynyt olento, joka kykenee samastumaan toisen ihmisen kokemuksiin ja tunteisiin, eikä vain esittämään kanssakärsijää voidakseen manipuloida huonossa tilanteessa olevan ihmisen ajatuksia. Toki silti kykenen hahmottamaan, joskus omasta mielestänikin hieman kylmän analyyttisesti, tällaisia mahdollisia tilanteita, ja näkemään miten niissä voisi käyttäytyä väärin. Siitä syystä myös tunnen suurta vihaa nähdessäni tällaisia tilanteita, joissa toiset ihmiset selkeästi käyttävät epätasapainoisessa tilassa olevia ihmisiä hyväkseen. Se on mielestäni huijaamista, eikä silloin pelata tasaisella pelikentällä. Tästä syystä pyrin myös neutralisoimaan tilanteen jotenkin hienovaraisen tehokkaasti, tekemään manipulointia tyhjäksi mikäli se on mahdollista. Tunnistan itsessäni piirteitä, jotka olisivat voineet kasvattaa minut toiseen suuntaan, kylmäksi, ihmisvihaiseksi, ylimieliseksi... ja juuri siksi olen kiitollinen siitä, ettei niin käynyt. Siksi myös uskon, että aikaisessa vaiheessa puuttuminen ja jonkinlainen empatian opettaminen kuuluisi olennaisena osana koulujen ja päiväkotien ohjelmaan, koska se on pääsääntöisesti ainoa tapa systemaattisesti ehkäistä kouluammuskeluja tai muunlaisia tragedioita tulevaisuudessa. Jos ihminen kokee samaistuvansa edes yhteen ympärillään olevaan ihmiseen, on riski antisosiaaliselle teolle jo huomattavan paljon pienempi. Jos mitään vertailukohtaa itsen ja muiden välillä ei ole, on muut helppo etäännyttää vain objekteiksi oman itsen ja mahdollisen päämäärän välissä.

Olen pohtinut ja tutkinut tätä asiaa paljon, toki lähinnä omaehtoisesti, vailla mitään syvempää koulutusta aiheeseen. Silti en ole jättänyt käyttämättä yhtään tilaisuutta puhua psykologien, psykiatrien ja muiden oikeasti koulutettujen ihmisten kanssa tästä aiheesta, ja olen ymmärtänyt olevani jotakuinkin jäljillä. Ronsonin kirjassa yksi mielenkiintoisimmista puolista oli se, että kaikkein vaikeinta kerran mielisairaalaan tuomitun ihmisen on todistaa olevansa terve. Oli kyseessä sitten täysin terve ihminen, tai ei. Eräässä kokeessa psykologi David Rosenhan otti seitsemän ystäväänsä, joilla ei ollut todettuja mielenterveysongelmia. Hän lähetti heidät sairaalaan. Heidän tuli vain sanoa, että päässä kuuluu ääni, joka sanoo "tyhjä", "ontto" ja "jysäys". Sairaalaan jouduttuaan heidän tuli vain olla omia, terveitä itsejään. Kesti keskimäärin 19 päivää, pisimmillään 2 kuukautta, ennen kuin he pääsivät pois sairaalasta. Tämän paljastamisesta seurasi tietysti kaaos. Sairaalat sanoivat, että hän voisi toistaa kokeen uudestaan, ja Rosenhan sanoi tekevänsä niin. Kahden kuukauden kuluttua eräästä sairaalasta ilmoitettiin, että 41 valepotilasta oli paljastunut. Rosenhan vastasi, ettei ollut lähettänyt sairaalaan ketään. Yksi osa kirjasta pyöri myös Tonyn tarinan ympärillä. Hän oli nuorena humalapäissään hakannut jonkun, ja kun ei ollut tahtonut vankilaan, hän oli esittänyt hullua, lainannut juttuja leffoista aivan suoraan, ja päätyi viettämään mielisairaalassa yli kymmenen vuotta. Hän oli saanut Haren testissä yli 30 pistettä, jota pidettiin ainakin jonkinlaisena rajana. Ongelmana on se, että yksikin kysymyksistä oli "vietätkö aikaasi rikollisten kanssa", ja jos on suljettuna Britannian pahamaineisimpaan vankilamielisairaalaan, ei oikeastaan vietä aikaansa kenenkään muun kuin rikollisten kanssa.

Kirjassa sekä Robert Hare, että DSM-IIIn pääasiallinen toimittaja Robert Spitzer myöntävät, että ehkä heidän työllään on saattanut olla ei-toivottuja vaikutuksia. Hare pitää systeemiään toimivana, hyvänä välineenä psykopaattien tunnistamiseen, mutta pitää sitä käyttäviä lääkäreitä ehkä yli-innokkaina, liipasinherkkinä ja kyvyttöminä soveltamaan järkeään sen käytössä. Spitzer taas totesi, ettei käytä aikaa tekemistensä seurausten miettimiseen, mutta ajateltuaan hetken toteaa kaikkien mahdollisten häiriöiden listaan hyväksymisen olleen ehkä virhe. Kuten edellä, myös näiden määritelmien kanssa psykiatrit ovat hieman turhan liipasinherkkiä, minkä lisäksi etenkin globaalisti lääkefirmojen yhteistyö lääkäreiden kanssa alkaa olla hieman turhan tiheää. Ennen Tampereelle muuttoa en ollut kuullutkaan Ketipinorista. Siellä lähes jokaisella vastaan tulevalla oli resepti kyseiseen lääkkeeseen, ja syiden kirjo oli sen verran monipuolinen, että voisi luulla kyseessä olevan jonkinlaisen ihmepillerin, joka ratkaisee kaikki maailman ongelmat. On se kuulema yleistynyt täälläkin. Ongelma on siinä, että ihmiset lääkitään ulos sairaudestaan, ulos terveydestään ja ulos ihmisyydestään. On toki ihmisiä, joita lääkkeet myös auttavat, mutta on yhtälailla niitä, joita se ei auta. Kuten ehkä voi huomata, kirja antoi ajateltavaa, ja uskon eri ihmisten löytävän siitä eri painotuksia, sellaisia jotka eivät itselleni pistä silmään ollenkaan. Kannattaa lukea.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti