torstai 26. maaliskuuta 2015

maalailua

Tässä on nämä päivät menneet maalatessa. Huomaan, etten ole linkittänyt tänne yhtäkään kuvaa noista tauluista, joten länttäillään ne nyt sitten tähän:
Perheterapia
Ristipurenta
Mielenterveys
The Devil
Nämä on nyt tullut tehtyä enemmän tai vähemmän tällä viikolla, ja parit on ainakin vielä vahvana mielessä. Eniten tietenkin ärsyttää, kun niitä ei saa ulos. Jostakin syystä tämä pari päivää on nyt tuntunut turhauttavalta, kun ei osaa keskittyä mihinkään. Migreenikin on ollut jatkuvaa. Toissailtana luin uudesta fysiikan "paperista", joka olisi kallistumassa sen suuntaan, että universumi luhistuu kasaan lämpökuoleman sijaan. Vaikka se on lohdullisin skenario, mahdollistaen sen, että tämä kaikki syntyy ja kuolee uudestaan ikuisesti (sen sijaan, että kaikki syntyy ja kuolee vain kerran), huomaan silti ahdistuvani tästäkin. Eihän universumin syke tarkoita, että me kaikki eläisimme uudestaan, tai että elämä muotoutuisi joka kerralla samalla tavalla, mutta silti joku pieni buddhisti minussa ajattelee, että ehkä niinkin voi olla. Olemme ansassa tässä kärsimyksessä, kunnes löydämme sen tien, joka vapauttaa meidät siitä.

Se mikä minua ahdisti eniten, oli ajatus siitä, että jos minä olen elänyt ennenkin, ja tulen elämään tulevaisuudessakin, en voi jättää mitään sellaista vihjettä tulevalle tietoisuudelle, joka auttaisi ulos kehästä, en mitään sellaista, mikä kestäisi läpi maailmankaikkeuden luhistumisen ja kehittymisen takaisin tähän pisteeseen, joten tämä teoreettinen mahdollisuuteni uudelleensyntymästä on kuitenkin yhtä tyhjän kanssa, koska en voi saavuttaa sitä elämää, sitä minua, joka on minulle vieras. Uskon tämän olevan hämmentävä syy ahdistukselle, ainakin niille, jotka eivät käsitä sanaakaan siitä mitä sanon. Eli suurimmalle osalle. Kuvitellaan, että maailma kuolee ja syntyy, aina samalla tavalla. Kaikki sen historiassa menee aina samalla tavalla, ja johtaa aina samoja kaavoja myöten samoihin tapahtumiin, jotka synnyttävät tämän "minä"n, joka kirjoittaa, ja "minä"n joka lukee. Onko näin tapahtunut jo äärettömiä kertoja? Ei ole mitään tapaa saada siitä selvää. Ei ole mitään tapaa päästä käsiksi tuohon maailmaan, jossa joku mennyt sinä on miettinyt tätä samaa, ja ahdistunut voimattomuudestaan sen edessä. Ymmärrän tämän olevan ennemmin filosofinen, kuin tieteellinen ongelma, tieteellinen se ei oikeastaan ole vähäisimmissäkään määrin. Silti tämä ahdistus olisi mitattavissa hyvinkin tarkasti tieteellisesti, ihon sähkönjohtavuutena, sykkeenä, kykynä ottaa happea, hikoiluna.. En tiedä miksi näin ison mittakaavan asiat vievät niin ison osan ajatuksistani. Ehkä siksi, että nekin toisaalta opettavat nöyryyttä. Ne näyttävät aina sellaisia mittakaavoja, ettet voi oikeastaan tehdä muuta, kuin nöyrtyä. Ja miksi minua surettaa maailmankaikkeuden tuho, kun elossa ei varmasti ole yhtään ihmistä muutenkaan? No, tämä on ihan kiva paikka.

Silti, lueskellessani Alan Wattsin Zeniä tajusin taas, miten olen mennyt harhaan. Olen rakastunut tähän maailmaan, vaikkei se todellisuudessa ole lainkaan todellinen. Tämä on vain se tulkinta, jonka minun aivoni ovat kaikesta tästä värähtelymössöstä kasanneet, kaikkine väreineen, äänineen, rakennuksineen ja ihmisineen, se on aistimaailma, muttei suoranaisesti todellisuus. Olen sentään koko ajan, askel askeleelta vähän valmiimpi päästämään tästä kaikesta irti, mutta silti näen, että voisin olla valmiimpikin. Olen elänyt elämäni niin, että olen tyytyväinen siihen, mitä se on ollut tähän asti. Mutta en siihen, mitä se ei ole vielä ollut. Näiden selittäminen on kyllä aivan helvetin vaikeaa. Ehkä vetäydyn mietiskelemään niitä vielä vähän lisää.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti