tiistai 3. maaliskuuta 2015

Lyhyitä juttuja ja mykkäfilmejä.

Autojen virta vaikutti loputtomalta. Aina kun liikenne vaikutti rauhoittuvan yhdeltä suunnalta, se jatkui toiselta niin, ettei siitä voinut päästä läpi. Tuntui siltä, kuin maailma ei pysähtyisi koskaan. Koira tuijotti tarkkaavaisena liikenteen virtaa. Se oli ollut pitkämielinen, mutta alkoi käydä kärsimättömäksi. Lopulta se kyllästyi odottamaan, ampaisi matkaan ja jäi punaisen Hyundain alle.

--------

Hän painoi kaasun pohjaan ja kuunteli mielissään moottorin murinaa. Hänestä oli täysin käsittämätöntä, että jotkut eivät tajunneet huutavan moottorin kauneutta. Hänelle se oli soidinhuuto, vakuutus siitä, että hän oli suurin alfa-uros täällä. Eikä täällä ketään muuta ollutkaan, tällä öisellä kadulla, tähän aikaan arkena. Hän painoi kaasun pohjaan ja kuunteli mielissään moottorin murinaa.

----

Joka puolella ympärilläni näin vain ihmisiä. Vain tylsiä harmaita ihmisiä. Ne tappoivat pössiksen, tylsiä ihmisiä tekemässä tylsiä juttuja, vaikka näiden piti olla vuosituhannen bileet. Kaikki siinä ympärillä, niin vitun säälittäviä, ärsyttäviä pörisijöitä, rasittavia, viheliäisiä olentoja. Tunsin olevani maailmankaikkeuden lämmin keskus, suuri galaktisen tähtipölyn muodostuma, jonka ympärillä nämä tähdet parveilivat. Kumartuessani peilin ylle vetääkseni loputkin kokaiinit sieraimiini satuin vilkaisemaan itseäni silmiin. Ne todellakin olivat kaksi suurta, tyhjää, mustaa aukkoa.

-----

Raipe poltteli tupakkia ja nojaili lapion varteen. Työnjohtaja oli käskenyt laittaa vauhtia ojan kaivuuseen. Raipe vihasi sitä paskapäätä. Jos se olisi katsonut yhtään tarkemmin, se olisi huomannut Raipen ojan olevan melko pieni ja tavattoman syvä. Kun työnjohtaja tuli taas mussuttamaan tupakkia tupruttavan Raipen luo, tämä löi häntä lapiolla päähän. Johtaja putosi kuoppaan ja Raipe peitti sen.
-----

Pakko vielä lopuksi jakaa tämä, koska tämä oli aika siisti juttu. On sitä itsekin tullut miettineeksi monia pätkiä katsoessa, että olisi siisti tehdä musiikit niihin. Yksi sellainen ultimate-levelin unelma olisi Nosferatu, mutta se vaatii hieman välineistöä ja ajatustyötä, kun on sen verran pitempi. Sen sijaan olen jonkun aikaa (ensimulkaisusta asti) pyöritellyt mielessäni Beckettin Filmiä, koska sen keskeinen teema on havainto ja olemassaolo, yritys päästä pois havaitsevan silmän alta, paeta havaituksi tulemista. Siinä on niin mielenkiintoinen lähtökohta elokuvalle, että se inspiroisi musiikillisesti johonkin sellaiseen kokonaisuuteen, jossa asioiden määrä riippuu hahmoa havaitsevien olentojen määrästä. Pidän musiikin tekemisessä vähentämisestä, sellaisesta luontaisesta "fade outista" tai kuolemasta, jossa musiikissa jää vain muutamia elementtejä soimaan, ja kaikki hiipuu luonnostaan. Toinen mieleinen tapa on kasvattaa kaikki huippuunsa, äärimmäiseen kliimaksiin, ja jättää sinne killumaan, seuraavan biisin ollessa sitten jotain aivan muuta. Kumpikin toimii minun päässäni samalla tavalla, elämän loppuna. Joko äkillisenä ja yllättävänä, tai hitaana ja luonnollisena.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti