torstai 12. maaliskuuta 2015

Ikävä luontoon. Onneksi se ei ole liian kaukana.

Lueskelin tuossa Steve Von Tillin haastattelun. Mieheltä on tulossa uusi levy keväällä, ja olen sitä oikeastaan edellisestä levystä asti jo odottanutkin. Tässä on uusi biisi, joka toimi myös soundtrackina koko tälle tekstille. Oli myös mukava lukea, että Neurosis on tekemässä uutta levyä. Juuri tänään, pitkälti Nirvanan ja Melvinsin eteenpäin ajamana, laitoin myös Neurosiksen A Sun That Never Setsin soimaan tuossa iltahämärissä pihalla käydessä. Tippaahan se puski linssiin ja palaa kurkkuun. Hieno levy, jonka arvoa itselle vähättelee aina siihen asti, että oikeasti kuuntelee sitä. Silloin se iskee aina täysillä. Soittelin myös kitaraa tuossa aiemmin ja oli äärimmäisen hienoa ensimmäistä kertaa tajuta, miten paljon omissa riffeissä on nimenomaan Neurosista. En ole koskaan aiemmin kuunnellut koko yhtyettä sillä korvalla, että siinä edes olisi kitarariffejä. Ne ovat aina olleet itselle vain ja ainoastaan täydellistä äänten väliin soitettua tyhjyyttä, sielunmaisemia ja oman psyykkeen jotakuinkin täydellisiä kuvauksia, joissa voima ja hiljaisuus ovat tasapainossa ja harmoniassa. Toisinaan tietysti joku tietty riffi puskee pintaan, mutta en ole opiskellut soittamaan yhtään biisiä, en ole keskittynyt siihen puoleen koko yhtyeessä, koska niillä yksittäisillä asioilla ei tehdä siinä kokonaiskuvassa juuri mitään. Siinä koko bändi soittaa yhtä ääntä, muodostaa yksittäisillä soittimilla kokonaisen soinnun, rytmin, täysin oman maailmankaikkeutensa musiikin konseptissa. Raskasta kamaa "yhdestä bändistä"? Jep, juuri siksi se on minun elämäni tärkein yhtye.

Steve Von Tillin haastatteluja lukiessa tulee aina ikävä maalle. Luonnon lähelle. Metsiin. Olen kasvanut siellä, enkä koskaan ole kokenut itseäni kaupunkilaiseksi, vaikka olen nyt kymmenen vuotta kaupungeissa asunut. Toki mieli oppii hahmottamaan ja ymmärtämään konsepteja ja analogioita ja käsittämään, että ne ovat joka puolella samanlaisia. Olen joskus kirjoittanut siitä esimerkiksi Hermann Hessen tekstien yhteydessä, miten luonto ja mieli ovat omalla tavallaan erottamattomia. Ei ole olemassa mitään tapahtumaa, mikä ei olisi jollakin tavalla symbolinen ja merkityksellinen, koska sinun mielesi on havainnoimassa ja tulkitsemassa jokaista tapahtumaa. Maailmaa ei minulle ole olemassa ilman minun asitejani, jolloin minä teen siitä omat johtopäätökseni ja ristivetoni omien aistieni perusteella. Ne kategorisoivat todellisuutta jatkuvasti. Näet täältä kuudennesta kerroksesta, miten ihmiset kiirehtivät aamulla töihin, omissa pienissä autoissaan omaa pientä polkuaan, etkä voi välttyä ajattelemasta kaikkia niitä polkuja metsässä, joita pitkin muurahaiset vaelsivat omiin pesiinsä ja ruokaa ja rakennustarpeita hakemaan. Se mikä oli hienointa on se, että silmä harjaantuu näkemään muurahaisten polut täysin läpitunkemattomassa metsässäkin. Miljardit pienet jalat ovat painaneet sen metsän pohjaan, ja kun olet katsellut niitä riittävästi, ymmärrät sen olevan valtatie, aivan täsmälleen samanlainen kuin meidänkin. Kaikki pienet tapahtumat ja asiat ovat juuri tällaisia, kääntäen verrannollisia kokemuksia, koska niiden hahmottaminen ja luokittelu tällä tavalla auttaa paitsi myös muistamisessa, näiden asioiden ymmärtämisessä.

Eilen käytiin Terhin ja koiran kanssa metsässä salpausselällä. Tänään käytiin radiomäellä. Vaikka ne ovatkin pieniä, polkujen ja ihmisten läpitunkemia metsiä, siellä saa olla paremmassa rauhassa, kuin Hervannan perukoillakaan sai. Ja minusta on mukavaa, etteivät ne ole kaukana. Tässä on metsää ja mäkiä joka puolella. Ja sinne pääsee myös niin syvälle, ettei vastaan enää tule ihmisiä. Sekin on virkistävä tieto. Joihinkin paikkoihin mieltyy. Ja kai se on vähitellen myönnettävä itselleen, että on mieltynyt Lahteen aika paljonkin. Kun kävelee öisiä tai aamuöisiä katuja yksin arkena, kun kiipeää harjulle ja ihmettelee ihmisiä aivan samoin, kuin lapsena Pertunmaalla ihmetteli mehiläisiä, on siinä jotain sellaista, joka tekee yhteyden johonkin sellaiseen, mikä on aina ollut jossakin syvällä itsessä; kunnioitus luontoa, tätä elämää ja aistihavaintoja kohtaan, vaikka ne olisivat kuinka vajavaisia tai harhaanjohtavia todellisuutta itseään ajatellen. Tulen kaipaamaan tätä kaikkea sitten joskus, kun en enää kaipaa mitään.

Ja kyllä minulla elää päässä jokin ajatus siitä, että jaksan kaupunkia, kun tiedän, että jossain vaiheessa saan elää rauhassa jossain syrjässä. Lapin tyhjenemistä odotellessa.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti