maanantai 16. maaliskuuta 2015

Huumeista ja nuorista.

Tämä on ollut jotenkin ihmeesti sosiopoliittisen pöyristymisen ja turhautumisen aamupäivä. Huomenna menen puoli yhdeltätoista radioon nauhoittamaan haastattelun huume- ja päihdekulttuurista Suomessa, saapa nähdä mitä siitä tulee. Eiköhän se mene omalla painollaan kuitenkin, niin tuollaisilla jutuilla on yleensäkin taipumuksena mennä. Eipä ole omakohtaisesti mitään hävittävää, vaikka siellä soihdut ja talikot heiluisivatkin. Voi toki olla, ettei työkuvioita tarvitse miettiä ainakaan kunnallisella tasolla ehkä sen jälkeen, koska päihdevalistustyö ainakin nuorisotoimen puolelta on vielä melko pitkälle pelottelua, huumeidenkäytön ja saatananpalvonnan yhdistämistä ja kaikkea muuta sellaista epämääräistä, joka on tehotonta ja toimimatonta. Toisaalta olen muutenkin viimeaikoina valinnut työpaikkani melko tarkkaan, että ehkä tämä sulkee ovia ja avaa toisia. Niin ainakin toivon. Muistan pari vuotta sitten Allianssin Nuorista Suomessa vihkosen julkistamistilaisuudessa kuunnelleeni erästä monta vuotta katutyötä tehnyttä erityisnuorisotyöntekijää, joka siinä kaikkien edessä puhetta pitäessään ehdotti kaikkien huumeiden laillistamista. Pystyin tuntemaan salin pöyristymisen niskassani, ja mietin tuossa olevan yhden rohkeimmista tyypeistä, joita on tullut vastaan.

Pelottelu valistuksena ei auta. Internet on olemassa. Nuoret saavat sieltä paljon tietoa, sellaista tietoa jolla voidaan kumota tai oikeuttaa oikeastaan aivan mitä tahansa. Kaikilla ei välttämättä ole mitään kykyä tämän tiedon suodattamiseen, josta syystä mielestäni aikuisilla olisi pelottelun sijaan velvollisuus saarnaamatta kertoa huumeista ja niiden vaikutuksista. Tällä hetkellä suurin osa ongelmista johtuu laittomuudesta, leimautumisen pelosta ja kiinnijäämisen pelosta. Minun lähipiirissäni ei ole montaakaan alle 50-vuotiasta ihmistä, joilla ei olisi jonkinlaista kokemusta jostakin huumeesta. Ja sitten taas monet sitä vanhemmat käyttävät päivittäin jotain opiaattipohjaisia lääkkeitä, eivätkä vain tunnista sitä samaksi huumeeksi, koska siihen on lääkäriltä resepti. Sitten on ok vetää niitä viinan kanssa, kun ne ovat kuitenkin laillisia aineita. Mutta raskainta tässä on mielestäni salailun kulttuuri. Maailma toimii kahdella tasolla, taukohuoneissa osa porukasta päivittelee, pöyristyy ja tyrmistyy, ja toinen puoli miettii, että juuri tuollaisten ihmisten takia en voi koskaan olla avoin tästä touhusta. Ja silti suurin osa huumeiden käyttäjistä on aivan tavallisia, työssäkäyviä ihmisiä, jotka ottavat sen riskin, että jäävät kiinni ja leimaantuvat nisteiksi, jotta voivat rentoutua ja jaksavat tehdä duuninsa. Ongelma on siinä, että suurin osa valistajista on ollut töissä jossain huumevieroituslaitoksessa tai mielisairaalassa. He ovat nähneet pienen prosentin kaikkein vaikeimmista huumeiden käyttäjistä, ja olettavat sen olevan koko totuus huumeiden käytöstä.

Moralisoinnin huono puoli on lähinnä se, että se ohjaa ihmisiä ajattelemaan jollakin tietyllä tapaa. Se aliarvioi ihmisen omaa kykyä muodostaa oma moraalinsa, aliarvioi ihmisen älykkyyttä ja perusihmisyyttä, jos väittää ettei jokaisella ole olemassa jonkinlaista omaatuntoa. Jokaisen pitäisi tutkia maailmaa ja itseään, verrata näitä kahta suhteessa toisiinsa ja oppia ymmärtämään se, mikä näiden kahden välinen suhde on. Mikä on minun mielestäni väärin ja oikein, missä menee raja, mihin se raja perustuu? Kun tuntee itsensä, eivät elämän kriisit tunnu niin järisyttäviltä asioilta, vaan luonnollisilta kasvun paikoilta. Ja tähän meidän mielestäni pitäisi kasvattaa nuoria ihmisiä: itsetutkiskeluun, itsetuntemukseen, itsetietoisuuteen. Huumeet eivät kuulu nuorten elämään, mutta omia rajojaan etsivälle nuorelle kaikki kielletty näyttäytyy saman arvoisena, kiellettynä. Niin kauan, kuin joku asia on tabu, sitä pitää sörkkiä. Eivätkä nuoret tässä suhteessa ole kaikkein hienovaraisinta porukkaa. Yhdet hatsit jonkun jointista, ja saman tien pyöritään jamaikanlippuun kääriytyneenä legalize-lippis päässä. Ollaan osa ryhmää, osa alakulttuuria. Kuulutaan johonkin.  Siitä nuoruudessa pääasiassa on kyse. Ja jos huumekulttuurista tehdään paheksuttu, kielletty hedelmä, voidaan olla aivan varmoja siitä, että juuri sinne nuoret menevät kapinoimaan. Nuorille pitäisi opettaa, ettei elämä ole päihtymiskilpailu. Ei ole oletusarvo, että pää pitää saada jollain sekaisin. Tämän opettaminen lähtee aikuisista, ja monesti he näyttävät kaikkein huonointa esimerkkiä.

Toinen asia, joka on ottanut päähän on kaupunkien tapa seisottaa rakennuksia, jotka voisivat olla hyödyllisessä ja yleisessä käytössä. Tähän aiheeseen minut johdatti Sanna Cortésin juttu. Squat Mummola revittiin maan tasalle nopeammin, kuin kukaan ehti opetella hashtagin oikeinkirjoituksen. Jos nuorilta viedään kaikki yhdessä olemisen, yhdessä vaikuttamisen ja itsenäisen ja oma-aloitteisen tekemisen tilat ja muodot, on aivan turha miettiä miksi ne rikkovat Stockmannin ikkunoita itsenäisyyspäivänä ja jättävät äänestämättä. Se on aivan suoraa lukijapalautetta systeemille, joka ei nauti luottamusta tai hyväksyntää. Vaikka kaupunki osaa vartioida tyhjillään pitämiään tilojaan siinä missä kaupat roskiaan, osaa se myös ennaltaehkäistä toiminnassa olevien tilojensa käyttöä varsin tehokkaasti. Kun nuorisotyöstä nipistetään rahaa, se näkyy väistämättä tilojen käyttöhinnoissa, mikä puolestaan näkyy tilojen käyttöasteessa. Lahdessa meillä on yksi maan hienoimmista keikkapaikoista ja kulttuuritiloista, Kasisali. Nuorempana järjestin siellä muutaman keikan. Tilavuokra oli kohtuullinen, muistaakseni 11 euroa tunnilta, jolloin tuollaisen päivän tapahtuman järjesti noin 100 eurolla, plus miksaajan palkka, plus valomiehen palkka. Niin, ja tietysti järjestyksenvalvojat. Tila on niin iso, että sinne tarvitaan päälle kymmenen järjestyksen valvojaa, jotka talon listoilta maksavat n. 20 euroa henkilö. Tämä tuo oman hankaluutensa tapahtumien järjestämiseen. Mutta määrärahojen laskiessa (tai käyttöasteen noustessa) hintaa nostettiin, ja paikka hiljeni kerrasta. On siellä nytkin yksityistä käyttöä ja pienempien ryhmien toimintaa, mutta silti aina ohi kävellessäni mietin, kuinka paljon enemmän siellä voisi olla tapahtumia. Se vain on niin kallista, ja riski niin iso, ettei sitä oikeasti uskalla kovinkaan vakavissaan miettiä. Ja siksi nuorille ei järjestetä mitään, tilat seisovat tyhjillään, kunnes todetaan ettei niille ole tarvetta, ja ne myydään tai puretaan. Byrokraattista puolta keventämällä ja hintoja laskemalla voitaisiin saada raavittua kasaan sellainen määrä pienempiä tapahtumia, että käytöstä tulisi taas kannattavaa. Mutta ei sekään tunnu menevän jakeluun. Ja sitten nuoret menevät vetämään huumeita ja rikkomaan bussikatoksia, kun ei missään koskaan tapahdu mitään.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti