perjantai 13. maaliskuuta 2015

Huomenet.

Kuudelta käytiin saattamassa Terhi bussiin, ja sitten käytiin koiran kanssa vähän käveleksimässä metsäpolkuja aamuhämärissä ja kuuntelemassa Steve Von Tillin As The Crow Fliesia. Olihan siinä ihan hyvät vibat. Kyllä tuo koira on jo oman kalliin hintansa lunastanut sillä, että se on tarjonnut lenkeillään pari vahvaa tuntemisen hetkeä, kunnon sielun puhdistumisia. Hieno eläin kaikin tavoin, mitä nyt saisi jo tottua oven konseptiin, siihen, että toisinaan sieltä tulee ja toisinaan sinne menee ihmisiä, eikä se ole maailman loppu. Muuten ajattelin sitten tässä ehkä hieman kirjoitella juttuja ja juoda kahvia aamupäivän. On hienoa, kun aurinko nousee jo aikaisin. Kevät on hieno asia. Niin monin tavoin.

Pitäisi kirjoitella aamunavauksia. Äitini sai joutuu tekemään jotain seurakunnan lomitusjuttuja, joihin kuuluu myös aamunavausten pitäminen. Se, mitä kaikki eivät ehkä tiedä, on että vaikka en olekaan uskonnollinen ihminen, kirjoitin silti uskonnosta lukiossa heittämällä E:n, omistamatta yhtään kirjaa koko lukion aikana. Tai varmaan tietävät, jos ovat pitempään lukeneet, mutta satunnaisselailijoille se saattoi olla uutta ja ehkä osin epätoivottua informaatiota. Eli siis minulla on kaikki peruspalikat suht pätevästi hanskassa, nyt pitäisi vain sitten miettiä mitä tahtoo sanoa, ja miten sen oikein rajaa aiheiden sisälle. Sen ainakin tiedän, että niistä tulee parempia, kuin mitä 99% seurakunnan aamunavauksista on. Ne olivat koko kouluajan ahdistavimpia kokemuksia, julistuksellisia muinaisjäänteitä jostain kahdentuhannen vuoden takaa. Kerran jouduttiin kuseen, kun vaihdettiin Vesku-Loiri heviin salaa. Toisaalta punanaamaiset naurun pidättelijät oli melko helppo spotata syyllisiksi.

Väkertelisin kasettejakin lisää, mutten löydä maalitusseja mistään, mikä tekee hommasta hieman hankalaa. Tiedän tietenkin niiden olevan jossain tässä huoneessa. Mutta en vain tiedä missä täällä. Tavallinen ongelma, siis. Voisi toki soitella vähän kitaraakin. Huomaan, että tämä viikko ilman nauhuria on syventänyt otsaryppyjäni merkittävästi, kun ei ole saanut tehdä, vaan on joutunut ajattelemaan enemmän. Musiikin tekeminen näyttää olevan välttämätöntä. En tajua, miten ihmiset selviävät, kun eivät saa nauhottaa biisiä joka helvetin välissä. Miten se on mahdollista? Ei mitenkään, sanon minä.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti