maanantai 2. maaliskuuta 2015

Höyryjä.

Olen tässä nyt koittanut kuulostella jotain suomalaisia, uusia demotason metelibändejä, löytääkseni jotain uutta ja siistiä. Koko kierrokselta ei tarttunut mukaan yhtään mitään kuuntelemisen arvoista. Mikä saa jonkun ajattelemaan, että hei, mä tahdon tehdä genremusaa! Tahdon tehdä niin väritöntä, hajutonta ja mautonta tapettia, ettei se jää kenenkään mieleen. Mikä? Se on minulle aivan täysi mysteeri. Toki kaikki noista osaa soittaa paremmin, kuin minä varmaan koskaan, sehän tulee selväksi jo kolmen ensimmäisen tahdin aikana. Osataan enemmän arpeggioita ja kaikenlaisia hienoja pikkujuttuja, jotka vaativat jotain teknistä osaamista, ja niitä pitää sitten tunkea joka väliin. On vaan vähän heikompi juttu, kun ne ovat koko biisin ainoa sisältö. Lisäksi en oikein ymmärrä kosketinsoittajien intoa soittaa kokoajan jotain helvetin jousimattoa jokaikisen riffin alle. Eikö se olisi paljon tehokkaampi väline, kun suurimman osan aikaa oltaisiin ihan hiljaa, ja sitten vaan iskettäisiin jonnekin melodian tueksi vaikka kaikki urut auki? Ilmeisesti ei. Biisit pitää soittaa tukkoon kaikkea koko ajan vain siksi, että kaikkien bändissä olevien jätkien pitää saada soittaa saman verran. Sitten miksaaja koittaa miksauksessa kiusaantuneena kaivella niitä jousimattoja sieltä Ö-vire-kitaroiden alta, ja mutisee vaan näytölleen, että "on ne siellä.Kyl mä kuulen ainakin.."

Enemmän häiritsee silti se yleinen mielikuvituksettomuus. Ei sun tarvitse osata soittaa saatanan paljon asioita helvetin pienessä ajassa voidaksesi tehdä musiikista mielenkiintoista. Sen voi tehdä vaikka yhtä ääntä kolme minuuttia jauhamalla, kun vaihtaa aksentointia, rytmiä ja painoa. Jostain Meshuggahilta on kai tullut tämä, että rytmeillä leikkiminenkin tarkoittaa sitten lähinnä epilepsiaa. Siinä nyt ei sinänsä ole mitään väärää, jos sen tekee hyvin. Suurin osa vaan koittaa matkia Meshuggahia, ja silloin se ei kuitenkaan mene ihan yhtä hyvin. Toinen bändi, minkä suuren vaikutuksen kuulee kaikissa uudemmissa bändeissä on Stam1na. Vaikka sen temput toimiikin niillä, niin ne temput, tai etenkään sanoitukset, eivät toimi oikeastaan missään muussa kontekstissa. Ja viimeaikoina se alku ja juurikin on mennyt enemmän ja enemmän itsensä karikatyyriksi. Joku päivä youtube soitteli automaattitoistolla puoli levyä jotain niiden lättyä, ennen kuin tuli mitta niin täyteen kaikenmaailman säksätyksiä, duuri-iloitteluja, hassutteluja ja muuta, että piti tulla ihan itse se vaihtamaan pois.

Toki nyt on paljon helvetin hyvääkin musiikkia. Ja vaikka sludgea ei voi sanoa maailman omaperäisemmäksi musiikinhaaraksi, oikeastaan sekin on kerennyt jo kuolla aika pystyyn kaikkien opportunistien hyökkiessä apajille, niin sieltä jää etenkin tällaisia herkkuja, jotka tekee aivan mitä sattuvat tykkäämään. Musiikki tarvitsee nyt vitusti enemmän soittamisen iloa, sekoilua, riehumista, eikä mitään teknistä osaamista. Koska miljoona teknisesti oikein soitettua levyä on siltikin huonompi, kuin yksi hyvin soitettu levy. Puolassa yksi opettajajätkä tuli ihan innoissaan keikan jälkeen meuhkaamaan siitä, että meidän biisit on niin helppoja, että lapsikin voisi soittaa ne. Oltiin ainakin yhtä innoissamme, koska se jätkä oli todellakin tajunnut, mistä on kyse. Kuka tahansa voi soittaa nuo biisit. Kasa apinoita voisi tehdä ihan saman homman, kuin mekin. Niin tekee nytkin. Sitä tehdään siksi, että se on niin helvetin hauskaa.

Kun soittelee näinkin monta keikkaa vuodessa, näkee ihan kaikenlaisia bändejä. Näkee kaikenlaisia syitä soittamiseen ja erilaisia motiiveja. Valitettavan monella on joku unelma rokkitähteydestä. Tavallisimmin nämä ovat niitä tyyppejä, jotka ovat paossa omaa elämäänsä, ja sen huomaa sitten aika tehokkaasti. Toki on sitten aina niitä menneiden aikojen larppaajia. Etenkin punkkareissa. Tuntuu, että ne ovat lääkekännisekiksissä ihan vain sopiakseen soittamansa musiikin genreen. Sitten on muka niin saatanan paha olla. Ei voi nähdä mitään hyvää missään, koska on niin perkeleen nihilisti. Toki monet osaavat päästää siitä vaiheesta irti täyttäessään 18. Osa ei. Ajatellaan, että kun ollaan vaan riittävän vitun sekaisin, niin maine skenessä kasvaa ja äkkiä musiikki alkaa muka kiinnostaa jotakuta. Ja sitten asema skenessä taas kasvaa.

Surullista on se, että niin se monesti onkin, vaikka musiikki olisikin aivan turhanpäiväistä. Koska skenet on skenejä, laumat on laumoja. On hassua katsoa, millaisiin kulttistatuksiin ihmiset voivat yltää pelkällä saamattomuudella. Kerran minulle esiteltiin joku jätkä sanomalla, että "tää oli vitun kova jätkä 80-luvun Lahen punkkiskenessä". Tuosta turpeasta pulsusta näki, ettei sen kasarin jälkeen ainakaan, jos silloinkaan, ole tullut koskettua soittimeen, mutta keskikalja on kyllä maistunut. Tällaisia ihmisiä kohtaan minulla ei ole mitään kunnioitusta. Ei mitään halveksintaakaan, mutta ei myöskään kunnioitusta. On kuitenkin tyyppejä, kuten vaikka Kauko Röyhkä, tai Riistettyjen jätkät, tai ihan kuka tahansa, joka on vieläkin jollain tavalla relevantti otus tässä päivässä, kykenevä tuottamaan jotain uutta, eikä vain paistattelemaan jossain menneisyyden hämärtyvässä loisteessa. Sellaisia ihmisiä minä kunnioitan ihan muutenkin, kuin jonkun default-"ihminen on yksilö"-asetuksen kautta. Jos on tehnyt vuosikymmeniä sitä mistä nauttii ja mihin uskoo, niin siinä on joku pointti. Ongelma on osaltaan toki myös siinä, että ihmiset eivät tahdo nähdä mitään uutta ja tajuntaa räjäyttävää, vaan ne vanhat, tutut ja turvalliset Iron Maidenit ja Metallicat. Mutta minkäs sille sitten voi.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti