tämän verran antoi kahdentuhannen merkin raja periksi. Job.

Viimeaikoina julkisuuden laitamilla viihtyneen Kauko Röyhkän Job on tekijänsä näköinen. Paitsi että yhtymäkohdat kirjailijan omaan elämään ja hahmoon ovat ilmeisiä, tämä keski-ikäistyvästä, heikosti menestyneestä kirjailijasta kertova teos on täynnä hänelle ominaista kuivakkaa, mutta terävää, itseironistakin huumoria.

Vaikka teoksen nimi voisi johtaa vertailukohdat helposti Raamatun kertomukseen, on se kuitenkin todennäköisemmin kirjailijan itseensä ja hahmonsa kärsimykseen osoitettu vitsi. Tällainen metakritiikki ja itselle kuittailu onkin teoksen parasta antia, kuten tässä tuotoksia käsittelevässä keskustelussa, jonka kirjailija käy baarissa ystävänsä Majavan kanssa:

”Ei ne ole heikompia ollenkaan, niissä ois paljon mahdollisuuksia, Majava väistää ovelasti. Niiden asenne on tuore mutta....

Aina on joku mutta, sanon.

Ei. Mutta....

Eli sittenkin on joku mutta.

...Mutta ne ei kosketa, Majava sanoo.

Siemaisen tuopistani.”

Raamatun Jobia parempi vertailukohta on Charles Bukowski. Häneen verrattuna Röyhkän kalja vain tuntuu tuoppiin väljähtyneeltä. Päähenkilö tuntuu astuneen kaikkiin niihin sovinnaisuuden ansoihin, joita Bukowski kirosi yön tunteina kirjoittamissaan runoissa. Päähenkilö on ”paha”, mutta tuntuu säikähtävän heti, kun mentäisiin syvään päähän.

                      Hän on staattinen antisankari. Vaikka kaikki ympärillä kasvavat, menevät naimisiin, menestyvät, häntä ei edes Amerikkaan muutto onnistu kasvattamaan mitenkään merkitsevästi. Röyhkän tekstit pääsevät suurimpaan oikeuteensa viiden-kymmenen minuutin lauluissa, joissa on selkeä rajaus. Kun näitä samoja hahmoja venytetään kahteensataan sivuun, alkaa spektri laajentua liiaksi, jolloin kokonaisuus rakoilee hieman. Toisaalta Röyhkän hahmot ovat epäjohdonmukaisuudessaan myös äärimmäisen inhimmillisiä, osaltaan juuri samasta syystä.

Kieli on elävää ja murteiden värittämää. Toisaalta välillä tuntuu, että kirja on kirjoitettu lähinnä helsinkiläisille nuorille. Jos namedroppailun kestää, on edessä viihdyttävä lukukokemus.

-------------------- 

Se mikä taas mm. vammaisen kieliasun lisäksi jäi ärsyttämään, oli se ettei saanut mahtumaan muutamaa muuta pointtia. Piti tiivistää kaikki tuo ihmisyyden koukeroisuus sanaan "paha". Tarkoitin, että tuossa selkeästi bukowskimaisia sfäärejä tavoitelleessa saastaisuudessa otettiin takapakkia aina, kun olisi pitänyt uskaltaa tehdä jotain, joka olisi vaatinut sitoutumista siihen saastaisuuteen. Oli perhettä, on ihan mukavat baarit, pari kaveria, kivat kuviot näin. Pohja ei houkuttanut kuitenkaan, kun taas Bukowskin henkilöille se ei ollut mikään ongelma. Toisaalta taas se oli ehkä tervekin ero, koska se on suomalaisessa hyvinvointivaltion mittakaavassa monille samastuttavampi hahmo, kuin ilman sosiaaliturvaa vitosen kanssa pyörivä ukko, joka jostain sattuman oikusta kelpaa naisille. Lisäksi kukaan ei kai kuitenkaan ole niin hölmö, että lähtisi vain tekemään karikatyyriä jonkun toisen karikatyyristä.

Röyhkä on viimeaikaisissa haastatteluissa, ja monesti muutenkin sanonut, ettei ole niin syvällinen tyyppi kuin mitä annetaan ymmärtää. Toki se voi olla myös todellisuus, mutta tiedän kokemuksestakin, että oman ajattelukapasiteettinsa vähättely on tehokas defenssi tyhmyyttä vastaan. Kun yksinkertaistaa itsensä, ei tarvitse väitellä tuntitolkulla sellaisten ihmisten kanssa, jotka eivät senkään jälkeen tajuaisi sinun juttuasi, oli se juttu mikä hyvänsä.Vaikka hänessä ja kirjan päähenkilössä onkin yhteneväisyyksiä, ei kirjailija itse ole kuitenkaan ihan noin menneisyyteen jämähtänyt hahmo. Onneksi.

Välillä kirjasta jäi sellainen fiilis, että tässä nyt vain haahuillaan ja paneskellaan ympäriinsä, maisemat vaihtuu, mutta mitään varsinaista teemaa ei ole. Sitten tajusin itse kirjoittavani tälläkin hetkellä melkolailla samanlaista kirjaa, joten eipä ole paljoa varaa sanoa siitäkään. Tosin vähemmillä seksihommilla. Ihan hyvä kirja tuokin oli, ärsyttää vain lievästi tuollaiset tehtävät, joissa joutuu jo karsimaan kieliopista ja sisällöstä, että saa edes jotain mahtumaan.

Pääsykoehommia.

Jaksan näköjään yllättää itseni. Päädyin hakemaan Muotoiluinstituuttiin mediasuunnittelun linjalle ja ammattikorkeaan sosionomiksi. Ei muuten välttämättä ehkä edes tuo mediasuunnittelu nappaa, kun nykyään vaan tehdään pelejä ja kaikenmaailman hevonvitun tablettisovelluksia, mutta sitten tajusin, että jonkun pitää duunata musiikitkin niihin peleihin ja kaikenmaailman hevonvitun tablettisovelluksiin. Joten päädyin jopa vaihtamaan sen ykköseksi, sosionomin ohi. Koska jos pitää valita, kehitänkö osaamista ja taitojani näiden asioiden parissa, vai rupeanko bulkkisossutädiksi, vastaus on aika selkeä. Toki saisin tehdä omia duunejani helpommin sossupaperilla, mutta eipä se toisaalta ole tähänkään mennessä estänyt yli koulutuksensa työllistymistä, mikäli vain on ollut oikeanlainen työnantaja. Joten nyt sitten hikoilen ennakkotehtävien kanssa. Muut on jo tehty, nyt pitäisi lukea suomalainen kaunokirjallinen teos (tajusin, etten ole lukenut mitään muita, kuin Manillaköyden, Pitkät piikit, Punaisen viivan ja Seitsemän Veljestä.) ja tehdä siitä esitelmä. Eli hain Kauko Röyhkää ja kohta tykittelen kirjan läpi ja kirjoitan siitä.

Muuten sitten olen eilen ja tänään tehnyt vielä pari biisiä tuota tulevaa kasettia varten. Nyt taitaa olla noin tunnin verran musiikkia, hyvä, että on vähän varaa mistä valita. Toisaalta myös hyvä, vaikkei valitsisikaan, koska kasetilta pitää kuitenkin täyttää molemmat puolet aika samanmittaisilla puoliskoilla, tai muuten on edessä ärsyttävä kelailu-urakka kuulijalle. Eli mieluummin kummatkin puolet täyteen, tai sitten kuten viimeksi, molemmille puolille sama. Yllättävän nopeasti olen saanut noita kasettejakin menemään. Loput on tuossa kirjahyllyssä pönöttämässä. Seuraavasta tulee silti jotain ihan muuta. Se sisältää enemmän spoken word-hommia ja yhden tai kahden soinnun jumituksia, kunnon lahkojen sekoamis-musiikkia. Tuon vahvistimen myötä löytyi aikalailla heittämällä se oma soundi. Siitä skeittileffan soundtrackista saa jo vähän hajua, pitääkin kysellä että millä mallilla se oikein on.

Kun nämä pääsykoehommat on saatu pois alta, alkaa miksaus ja masterointivaihe, mutta en pidä nyt turhaa kiirettä. Riittävän monta juttua on tullut ryssittyä hosumalla. Eli ei mitään stressiä. Nyt kirja käteen ja joku Swansin keikka pyörimään taustalle.

Psykopaattitesti

Jon Ronson jatkaa hienoa gonzo-journalismin perinnettä Psykopaattitestillään. Sen lisäksi, että kirja pyörii ihan kivasti itse aiheen, psykopaattien tutkimisen, havaitsemisen ja näiden ongelman välillä, se on myös loistava osoitus siitä, mitä ihmismielelle käy, kun hän on tekemisissä mielenterveyshäiriöiden ja näiden määrittelyn kanssa. Ronson lukee DSM-IV:n (ainakin pintapuolisesti. Kyseessä on psykologian perustyökalu, lista hyväksytyistä mielenterveyden häiriöistä määritelmineen) ja määrittelee heti itselleen ahdistushäiriöt ja muut mielenterveyden perussairaudet. Sitten hän osallistuu Robert Haren, PCL-R testin kehittäjän, luennolle, ja sen jälkeen arvioi jokaista kohtaamaansa ja tuntemaansa ihmistä tämän psykopatian check listin mukaan. Juuri niin ihmiselle käy. Osaltaa epäilisin tämän olevan osoitus empatia-reaktiosta, eräänlainen systeemin testijärjestelmä, joka alkaa heti asettaa ihmistä itseään tällaisista vaivoista kärsivien ihmisten saappaisiin. Siitä syystä myös itse lukiessani kirjaa pohdin mahdollista psykopatiaani. Erona on tietenkin se, että havaitsen pohtivani tätä mahdollisuutta, jolloin en mitä suurimmalla todennäköisyydellä ole psykopaatti.

Olen monesti miettinyt, että kiinnostus ihmismieleen olisi voinut tehdä minusta sosiopaatin. Koen silti olevani jonkinlainen "äärimmäinen tuntija", psykopaatin (tai sosiopaatin, termejä käytetään aikalailla toistensa synonyymeinä) vastakohta. Koen olevani empaattisesti kehittynyt olento, joka kykenee samastumaan toisen ihmisen kokemuksiin ja tunteisiin, eikä vain esittämään kanssakärsijää voidakseen manipuloida huonossa tilanteessa olevan ihmisen ajatuksia. Toki silti kykenen hahmottamaan, joskus omasta mielestänikin hieman kylmän analyyttisesti, tällaisia mahdollisia tilanteita, ja näkemään miten niissä voisi käyttäytyä väärin. Siitä syystä myös tunnen suurta vihaa nähdessäni tällaisia tilanteita, joissa toiset ihmiset selkeästi käyttävät epätasapainoisessa tilassa olevia ihmisiä hyväkseen. Se on mielestäni huijaamista, eikä silloin pelata tasaisella pelikentällä. Tästä syystä pyrin myös neutralisoimaan tilanteen jotenkin hienovaraisen tehokkaasti, tekemään manipulointia tyhjäksi mikäli se on mahdollista. Tunnistan itsessäni piirteitä, jotka olisivat voineet kasvattaa minut toiseen suuntaan, kylmäksi, ihmisvihaiseksi, ylimieliseksi... ja juuri siksi olen kiitollinen siitä, ettei niin käynyt. Siksi myös uskon, että aikaisessa vaiheessa puuttuminen ja jonkinlainen empatian opettaminen kuuluisi olennaisena osana koulujen ja päiväkotien ohjelmaan, koska se on pääsääntöisesti ainoa tapa systemaattisesti ehkäistä kouluammuskeluja tai muunlaisia tragedioita tulevaisuudessa. Jos ihminen kokee samaistuvansa edes yhteen ympärillään olevaan ihmiseen, on riski antisosiaaliselle teolle jo huomattavan paljon pienempi. Jos mitään vertailukohtaa itsen ja muiden välillä ei ole, on muut helppo etäännyttää vain objekteiksi oman itsen ja mahdollisen päämäärän välissä.

Olen pohtinut ja tutkinut tätä asiaa paljon, toki lähinnä omaehtoisesti, vailla mitään syvempää koulutusta aiheeseen. Silti en ole jättänyt käyttämättä yhtään tilaisuutta puhua psykologien, psykiatrien ja muiden oikeasti koulutettujen ihmisten kanssa tästä aiheesta, ja olen ymmärtänyt olevani jotakuinkin jäljillä. Ronsonin kirjassa yksi mielenkiintoisimmista puolista oli se, että kaikkein vaikeinta kerran mielisairaalaan tuomitun ihmisen on todistaa olevansa terve. Oli kyseessä sitten täysin terve ihminen, tai ei. Eräässä kokeessa psykologi David Rosenhan otti seitsemän ystäväänsä, joilla ei ollut todettuja mielenterveysongelmia. Hän lähetti heidät sairaalaan. Heidän tuli vain sanoa, että päässä kuuluu ääni, joka sanoo "tyhjä", "ontto" ja "jysäys". Sairaalaan jouduttuaan heidän tuli vain olla omia, terveitä itsejään. Kesti keskimäärin 19 päivää, pisimmillään 2 kuukautta, ennen kuin he pääsivät pois sairaalasta. Tämän paljastamisesta seurasi tietysti kaaos. Sairaalat sanoivat, että hän voisi toistaa kokeen uudestaan, ja Rosenhan sanoi tekevänsä niin. Kahden kuukauden kuluttua eräästä sairaalasta ilmoitettiin, että 41 valepotilasta oli paljastunut. Rosenhan vastasi, ettei ollut lähettänyt sairaalaan ketään. Yksi osa kirjasta pyöri myös Tonyn tarinan ympärillä. Hän oli nuorena humalapäissään hakannut jonkun, ja kun ei ollut tahtonut vankilaan, hän oli esittänyt hullua, lainannut juttuja leffoista aivan suoraan, ja päätyi viettämään mielisairaalassa yli kymmenen vuotta. Hän oli saanut Haren testissä yli 30 pistettä, jota pidettiin ainakin jonkinlaisena rajana. Ongelmana on se, että yksikin kysymyksistä oli "vietätkö aikaasi rikollisten kanssa", ja jos on suljettuna Britannian pahamaineisimpaan vankilamielisairaalaan, ei oikeastaan vietä aikaansa kenenkään muun kuin rikollisten kanssa.

Kirjassa sekä Robert Hare, että DSM-IIIn pääasiallinen toimittaja Robert Spitzer myöntävät, että ehkä heidän työllään on saattanut olla ei-toivottuja vaikutuksia. Hare pitää systeemiään toimivana, hyvänä välineenä psykopaattien tunnistamiseen, mutta pitää sitä käyttäviä lääkäreitä ehkä yli-innokkaina, liipasinherkkinä ja kyvyttöminä soveltamaan järkeään sen käytössä. Spitzer taas totesi, ettei käytä aikaa tekemistensä seurausten miettimiseen, mutta ajateltuaan hetken toteaa kaikkien mahdollisten häiriöiden listaan hyväksymisen olleen ehkä virhe. Kuten edellä, myös näiden määritelmien kanssa psykiatrit ovat hieman turhan liipasinherkkiä, minkä lisäksi etenkin globaalisti lääkefirmojen yhteistyö lääkäreiden kanssa alkaa olla hieman turhan tiheää. Ennen Tampereelle muuttoa en ollut kuullutkaan Ketipinorista. Siellä lähes jokaisella vastaan tulevalla oli resepti kyseiseen lääkkeeseen, ja syiden kirjo oli sen verran monipuolinen, että voisi luulla kyseessä olevan jonkinlaisen ihmepillerin, joka ratkaisee kaikki maailman ongelmat. On se kuulema yleistynyt täälläkin. Ongelma on siinä, että ihmiset lääkitään ulos sairaudestaan, ulos terveydestään ja ulos ihmisyydestään. On toki ihmisiä, joita lääkkeet myös auttavat, mutta on yhtälailla niitä, joita se ei auta. Kuten ehkä voi huomata, kirja antoi ajateltavaa, ja uskon eri ihmisten löytävän siitä eri painotuksia, sellaisia jotka eivät itselleni pistä silmään ollenkaan. Kannattaa lukea.

Levyn julkaisu on 17.4

Nyt on hommat niin hyvin, että Cut To Fitin Black Mouthin julkaisupäivä on 17.4. Se on myös äitini syntymäpäivä, joten tiedän mitä hän saa lahjaksi. Ei varmaan tule olemaan kauhean kuunneltu, mutta onpahan poikien itse tekemä. Ei se meidän vika ole, jos ei kiinnosta. Vähän jänskättää, niinkuin aina, että meneekö painohommat niinkuin pitää, mutta sen jälkeen kun on itse oppinut olemaan ryssimättä, niin hienoa jälkeä sieltä on tullut. Jännittääkin aina se, onko itse tajunnut katsella kaikki oikein ja tapella kaiken sentti kerrallaan oikein. Vaikka nytkin olen miljoonaan kertaan ne tarkistanut, niin silti se jännittää. Aina. Onneksi se helposti lähestyttävyys ei ole tämän bändin ykkösjuttu muutenkaan, niin aika monet asiat voi kuitata sillä, ettei kaiken pidä olla helppoa. Oikeastaan minkään ei pidä olla helppoa. Aina parempi, mitä vaikeampaa se on. Yksi kaveri sanoi ensimmäistä kertaa kuunnellessaan, että ihan ei saa nuotista kiinni. Kaiken särön ja muhjun seasta siis. Se oli mielestäni hyvä. Koska tässä bändissä ei operoida peruspaletilla muutenkaan. Ei tässä yritetäkään tehdä musiikkia, jossa voi seurata nuottien kulkua ja analysoida siitä, onko sävelkulku jotenkin hyvä vai ei (perustuen tietysti jokaisen subjektiiviselle käsitykselle aihiosta). Tässä välitetään pelkkää voimaa. Ajatuksia. Resonanssia. Rytmiä.

Voima onkin sellainen asia, jonka kanssa saa tasapainoilla paljon. Cut To Fit on ollut se paikka päässä, jossa ollaan koko ajan täysillä. Se on sen tehtävä, ja sen se todellakin täyttää. Muiden bändien kanssa olen aina tasapainoillut, ja usein lähtenytkin siitä syystä, ettei tälle ajatukselle meinaa löytyä tasapainoa. Monesti ristiriidat ovat tulleet siitä, ettei ole uskallettu sukeltaa täysillä toiseen päähän. Sanon, että kaikkein tehokkaimpia väkivaltaiset ja voimakkaat purkaukset ovat silloin, kun ne tulevat rauhalliselta bändiltä. Mitä enemmän hiljaisuutta, sitä voimakkaammalta meteli kuulostaa. Ja juuri siitä syystä Neurosis esimerkiksi toimii niin täydellisesti. Cut To Fitin kanssa taas teemme asian täysin toisin päin, melua voi seurata hetki täydellistä hiljaisuutta, jolloin molempien teho kasvaa huomattavasti. Uusimman bändin kanssa huomasin yksissä treeneissä, millainen potentiaali tuota touhua on kasvattaa melun tasolla. Se oli aivan järjettömän hienoa, huumaavaa jylinää. Toisaalta sen kohdan jälkeen biisin jatkaminen ei tuntunut oikein miltään. Eli täytyi kuitenkin höylätä se pois. Mutta siitä jäi silti ajatus, ymmärrys siitä, että sekin toimii kyllä, kun sitä tarvitaan.  Omassa musiikissani taas olen vähän rajoitettu kuitenkin siihen, että joudun tekemään kaiken yksin ja tavallisimmin kerrostaloasunnossa, jolloin melulla on luonnollisesti hieman rajoituksia. Silti, kirskuttaessani tänään kanteletta jousella ja kitaraa slidella, en voinut olla tuntematta mielihyvää jo ihan siitä konkreettisesta äänimassasta, joka laittaa vähän kiemurtelemaan epämukavasti. Se on aivan helvetin nautinnollista.

Nyt olen tästä hommasta innoissani. Kaaoszinen kautta järjestyy ennakkokuuntelu ja levykauppa äksästä ennakkotilaus, kunhan saadaa fyysiset kopiot lapaseen ja voin kiikutella niitä kaupalle. Eilen kuuntelin levyn ensimmäistä kertaa kuulokkeiden kanssa, kävellessäni sateisen Lahden läpi kirjastoon, enkä voinut olla hymyilemättä koko matkaa. Fiilis on aivan sama, kuin silloin ensimmäisen demon käteen saadessa. Tätä ja sitä yhdistää se, että ne on vedetty livenä. Ja näin ne levyt tullaan jatkossakin tekemään. Doorsillakin oli tarkoitus, mutta lopultakaan kukaan meistä ei nauhoittanut yhtään mitään toisten läsnäollessa, ja se siinä oikeastaan kusikin. Koska iso osa siitä tulee juuri siitä, että saan olla Eetun ja Vilin kanssa samassa huoneessa ja mesota juuri näiden jätkien kanssa, juuri niinkuin olen saanut jo kai aikalailla sadan keikan verran mesota.

Suu

Onnistuin eilen hävittämään yhden tekstin jonnekin avaruuteen, ja se vitutti sitten sen verran paljon, että tein loppupäivän jotain muuta. Ainoa asia, mitä siitä nyt on mainittavaa on se, että tykkään postitella kasetteja, joten ostakaas niitä, että pääsen postitteleemaan. 6 euroa kattaa postitkin jo hyvin. Nyt katselen Swansin keikkaa youtubesta, ja mietin harmistuneena niitä kahdta keikkaa, jotka olen jo onnistunut missaamaan. Etenkin viimeksi, kun olin Suomessakin, mutta muutto oli juuri pahimmillaan kesken, avainten luovutus oli seuraavana aamuna ja oli vielä siivottavaakin. Tässä on nyt yksi tunti mennyt, ja neljäs biisi setistä menossa. Se on erityisen hauskaa siksi, että Cut To Fitin setti kestää aika tarkkaan 23 minuuttia, nykyisin ehkä 24, kun on parit vähän pitemmät biisit siellä seassa. Toisaalta taas ne menee joka soitolla vähän nopeammin, että voi olla että on kirittykin taas se minuutti jo takaisin päin, kun on kerta käytty treenaamassakin aina silloin tällöin. Meidän setin loppuessa nämä saa ensimmäisen biisinsä käyntiin.Toisaalta nuo ääripäät kiehtovat itseäkin. Ehkä meidänkin setti kasvaa vuosien aikana minuutti kerrallaan tuonne kahteen ja puoleen tuntiin.

Olen miettinyt tässä yhden silmämaalauksen tekoa. Terhi maalailee nyt paljonkin silmiä. Itse huomaan piirteleväni ja maalailevani suita. Yksi tekijä siinä on varmasti se, että viime keväästä lähtien suusta on ollut minulle enemmän päänvaivaa, kuin aiemmin, mutta on näillä myös alitajuisia merkitysyhteyksiä. Uskon, että havainnon välineet ja silmät ja aistien mukaista todellisuutta saavuttavat asiat tulivat yhteen kulminaatiopisteeseensä The Doors Of Deceptionin kansissa ja sanoissa. Toki nytkin saan selvitellä sitä, miten yhden ihmisen aistikokemus voi poiketa toisen ihmisen kokemuksesta niin paljon, että hän saa lähetteen nuppilääkärille mielenterveystutkimukseen, kun sanoo seinien aaltoilevan, värien palavan puhki ja todellisuuden olevan muutenkin psykedeelinen. Vaikka tiedänkin sen kaiken olevan kiinni nimenomaan siitä viestistä, jota tajuntani käsittelee, eikä todellisuudesta itsestään. Lisäksi se ei sinällään ole mielenterveyden kysymys, vaan neurologinen kysymys, koska tämä ei vaikuta mitenkään arkiseen elämääni tai suhteeseeni muihin ihmisiin. Tiedän sen olevan lähinnä jonkinlainen aivoverenkierron häiriö, eikä mitään muuta. Sellainen migreenikin on, ja sitä kautta minulla on myös näköhäiriöistä kokemus. Tämän kaiken selittäminen terveyskeskuslääkärille on tietysti sitten eri juttu, oletus on, että olet hullu, käyppä psykiatrilla. Mutta eihän siinä ole mitään uutta. Olen saanut juosta siellä koko ikäni, ja aina siellä ollaan ihan helvetin vakuuttuneita siitä, että olen harvinaisen terve jätkä. Olen toki myös miettinyt mahdollisuutta siihen, että olisin täysi psykopaatti, mutta silloin en luultavasti katselisi elokuvia pala kurkussa ja tippalinssissä. Aihetta sivuten muuten luen Jon Ronsonin Psykopaattitestiä, joka valottaa psykiatriankin ihmeellisiä sivujuonteita ja käänteitä aika mielenkiintoisella tavalla. Siitä lisää ehkä jossain muussa välissä.

Tästä avautumisesta huolimatta varsinainen syy suiden piirtelyyn on kuitenkin ennen kaikkea se, että se on kaksisuuntainen reikä ruumiin ja sielun välillä. Sieltä voi tunkea alas ruokaa, paskaa, huumeita, vettä, mitä tahansa, ja sen vaikutus henkiseen puoleen on lähestulkoon välitön. Sieltä tulee ulos tunteita, ajatuksia, huutoa, henkisen puolen palautetta ja turhautumista. Sieltä valuu oksennusta, sylkeä saastaa. Siinä missä silmä on havainnon, aistimisen, maailman tutkimisen väline, suu on se joka sanoo, koska riittää. Kun on havainnoitu maailman huonoja puolia, on aika ottaa aktiivinen rooli siihen osallistumisessa, tuottaa aistihavaintoja, ääntä, mölyä, mitä tahansa. Suu on myös omanlaisensa psyykkinen musta aukko, sellainen joka nielee kaiken. Se on saastaa, se on voimaa, se on kaikkea sitä. Minulle se on myös pääasiallinen työväline tässä "ilmaisussani", jolloin sitä tulee mietittyä väkisinkin vähän eri tavalla. Keikalla en ole mitään muuta, kuin se yksi suu, jota kautta se kaikki tulee ulos. Ei minää, joka miettisi mitä pitää tehdä, ei minää joka miettii menneitä tai tulevia, ei minää, joka miettii miten biisit menee. Pelkkä suu, pelkkä tarkoitus, pelkkä ääni. Se on voimakas kokemus. Ja se kertoo myös siitä, että se on voimakas väline. Niin voimakas, että leukani on jossain vaiheessa loksahtanut vähän sijoiltaan, ja minulla on nykyään ristipurentaa.

maalailua

Tässä on nämä päivät menneet maalatessa. Huomaan, etten ole linkittänyt tänne yhtäkään kuvaa noista tauluista, joten länttäillään ne nyt sitten tähän:

Perheterapia

Ristipurenta

Mielenterveys

The Devil

Nämä on nyt tullut tehtyä enemmän tai vähemmän tällä viikolla, ja parit on ainakin vielä vahvana mielessä. Eniten tietenkin ärsyttää, kun niitä ei saa ulos. Jostakin syystä tämä pari päivää on nyt tuntunut turhauttavalta, kun ei osaa keskittyä mihinkään. Migreenikin on ollut jatkuvaa. Toissailtana luin uudesta fysiikan "paperista", joka olisi kallistumassa sen suuntaan, että universumi luhistuu kasaan lämpökuoleman sijaan. Vaikka se on lohdullisin skenario, mahdollistaen sen, että tämä kaikki syntyy ja kuolee uudestaan ikuisesti (sen sijaan, että kaikki syntyy ja kuolee vain kerran), huomaan silti ahdistuvani tästäkin. Eihän universumin syke tarkoita, että me kaikki eläisimme uudestaan, tai että elämä muotoutuisi joka kerralla samalla tavalla, mutta silti joku pieni buddhisti minussa ajattelee, että ehkä niinkin voi olla. Olemme ansassa tässä kärsimyksessä, kunnes löydämme sen tien, joka vapauttaa meidät siitä.

Se mikä minua ahdisti eniten, oli ajatus siitä, että jos minä olen elänyt ennenkin, ja tulen elämään tulevaisuudessakin, en voi jättää mitään sellaista vihjettä tulevalle tietoisuudelle, joka auttaisi ulos kehästä, en mitään sellaista, mikä kestäisi läpi maailmankaikkeuden luhistumisen ja kehittymisen takaisin tähän pisteeseen, joten tämä teoreettinen mahdollisuuteni uudelleensyntymästä on kuitenkin yhtä tyhjän kanssa, koska en voi saavuttaa sitä elämää, sitä minua, joka on minulle vieras. Uskon tämän olevan hämmentävä syy ahdistukselle, ainakin niille, jotka eivät käsitä sanaakaan siitä mitä sanon. Eli suurimmalle osalle. Kuvitellaan, että maailma kuolee ja syntyy, aina samalla tavalla. Kaikki sen historiassa menee aina samalla tavalla, ja johtaa aina samoja kaavoja myöten samoihin tapahtumiin, jotka synnyttävät tämän "minä"n, joka kirjoittaa, ja "minä"n joka lukee. Onko näin tapahtunut jo äärettömiä kertoja? Ei ole mitään tapaa saada siitä selvää. Ei ole mitään tapaa päästä käsiksi tuohon maailmaan, jossa joku mennyt sinä on miettinyt tätä samaa, ja ahdistunut voimattomuudestaan sen edessä. Ymmärrän tämän olevan ennemmin filosofinen, kuin tieteellinen ongelma, tieteellinen se ei oikeastaan ole vähäisimmissäkään määrin. Silti tämä ahdistus olisi mitattavissa hyvinkin tarkasti tieteellisesti, ihon sähkönjohtavuutena, sykkeenä, kykynä ottaa happea, hikoiluna.. En tiedä miksi näin ison mittakaavan asiat vievät niin ison osan ajatuksistani. Ehkä siksi, että nekin toisaalta opettavat nöyryyttä. Ne näyttävät aina sellaisia mittakaavoja, ettet voi oikeastaan tehdä muuta, kuin nöyrtyä. Ja miksi minua surettaa maailmankaikkeuden tuho, kun elossa ei varmasti ole yhtään ihmistä muutenkaan? No, tämä on ihan kiva paikka.

Silti, lueskellessani Alan Wattsin Zeniä tajusin taas, miten olen mennyt harhaan. Olen rakastunut tähän maailmaan, vaikkei se todellisuudessa ole lainkaan todellinen. Tämä on vain se tulkinta, jonka minun aivoni ovat kaikesta tästä värähtelymössöstä kasanneet, kaikkine väreineen, äänineen, rakennuksineen ja ihmisineen, se on aistimaailma, muttei suoranaisesti todellisuus. Olen sentään koko ajan, askel askeleelta vähän valmiimpi päästämään tästä kaikesta irti, mutta silti näen, että voisin olla valmiimpikin. Olen elänyt elämäni niin, että olen tyytyväinen siihen, mitä se on ollut tähän asti. Mutta en siihen, mitä se ei ole vielä ollut. Näiden selittäminen on kyllä aivan helvetin vaikeaa. Ehkä vetäydyn mietiskelemään niitä vielä vähän lisää.

Ei tule tekemisen puute, ei.

Tänään duunailin skeittileffasoundtrackin loppuun, tein pari omaa biisiä ja maalasin yhden taulun. Maalaaminenkin tuntuu tällä hetkellä taas sen verran inspiroivalta puuhalta, että voisin ehkä jatkaa sitä. Visiot ainakin ovat selkeitä. Kävin ostamassa parit kankaat tulevaa varten, onnekseni ja ihmeekseni saa nyt suunnilleen samankokoisia, kuin mitä nuo käyttämäni pöytälevyt ovat olleet. Niiden ainut ongelma raskauden lisäksi on se, että maali irtoaa naarmuista erittäin herkästi. Se on todella rasittavaa. Siitä syystä myös toimitan ne mieluiten itse perille, enkä postita, koska tiedän varmaksi ettei postiväellä ole mitään mielenkiintoa sen miettiä varovaista käsittelyä, vaikka se paketissa lukisikin. Nyt pitäisi kuitenkin saada jossain vaiheessa taas rahaa kerättyä kasaan, jotta saa julkaistua sellaisia levyjä, jotka katsoo tärkeäksi saada julkaistua. Joten maalailen muutamat ja laitan niitä sitten tänne näkyville. Ja Tumblriin.

Kevät tekee asioista jotenkin hankalia. Tai tuntuu siltä, että kädet ei oikein meinaa toimia, koska pää ei jaksa keskittyä. Soitto on tarvinnut useita ottoja, maalatessa sohii valkoisella mustaan joka tahraa koko pensselin ja sitten saa taas kiroilla kärsimättömyyttään... Tosin olen huomannut tekeväni asiat jopa paremmin siinä vitutuksen aallossa, joka pyyhkäisee ylitseni tuollaisen VIRHEEN jälkeen. Olen aina ajatellut, ettei virheitä ole olemassa. On vain ratkaisuja, joita et miettinyt loppuun asti, ja jotka täytyy nyt sulattaa osaksi tätä uutta juttua. Eli siis availet uusia polkuja, joita on kuljettava. Sama koskee musiikkia ja kuvataidetta. Kirjoittamisen kanssa en ole niin varma. Tekstiä muokkaa enemmän ja herkemmin, en minä nyt kirjoitusvirheitäkään tänne jätä. Se onkin eri maailma. Sen tarkoitus on leikkiä sanoilla ja tehdä ihmisten välisellä koodistolla erinäisiä asioita ymmärrettäväksi. Musiikilla ja kuvataiteella ei ole tätä tehtävää, vaan ne ilmaisevat jotain perustavanlaatuista ja inhimmillistä. Siksi niiden kanssa ei ole virheitä.

Kirja on ollut nyt kai ainakin pari viikkoa jäissä. Tavallisesti se jämähtääkin aina keikkojen jälkeen. Senlaatuinen tarve, jota puretaan tekstiin, tyhjenee huutamalla. Nyt on taas tehnyt mieli kirjoittaa, mutta olen suunnitellut liikaa. Sitten aina pihalla, kun kuljeskelee kuuntelemassa vaikka tuota Angels of Lightin How I Loved Youta (joka muuten tuli tänään postissa. Ameriikan levykauppias oli laittanut kirjeenkin, ja tuli niin hyvä fiilis, että lähetän takaisin kasetin.) niin pitäisi olla kynät ja paperit mukana. Puhelimeen kirjoittaminen on lääppimisnäytöllä lähinnä vitsi. Tai oli etenkin pakkasella tai sateella. Nyt sillä ehkä saattaa jopa tehdä jotain. Eiköhän sitä tekstiäkin ala sieltä irrota, kun on sen aika. Tajusin miettiä tänään hetkellisesti, että nämä minun syklini ja "pitkät" aikani eivät lopultakaan ole mitenkään älyttömän pitkiä. Nyt on toisaalta ollut mukava tehdä tuota levyä rauhakseltaan, ilman mitään kiirettä. Omaa siis, skeittisoundtrackinhan väänsin eilen ja tänään, sekin oli oma hauska juttunsa ja varmaan laitan sen kuultavaksi jossain välissä. Kunhan saavat leffansa pihalle.

Kiirettä meinaa pitää.

Tämän päivää olen duunaillut musiikkia tulevaan skeittileffaan 50-50 Shades of Gray, joka lähti Pohjasen Jusan vitsistä, ja kasvoikin siitä vissiin ihan oikeaksi jutuksi. On ollut hauska tehdä sitä sellaisella epämääräisellä 50's fiiliksellä, joka ei kuitenkaan käytännössä tarkoita muuta, kuin että tremoloa ja jousikaikua, eikä näin ollen poikkea nykyisestä kamasta oikeastaan mitenkään. Olen myös tässä väkerrellyt jo epämääräisen läjän biisejä. Näitä en välttämättä laita nettiin ollenkaan. Niistä tulee seuraava kasetti, Lopun Ajan Kansan Lauluja. Se on pääasiassa instrumentaalia, muutama laulettu biisi. Jos Saatana Saa Aina Omansa oli enemmän sellainen pre-apocalyptinen helvetti, niin tämä menee vielä lähemmäs loppua. Uskon, että joskus nyrjähdän riittävästi voidakseni tehdä sen totaalisen tuhonkin, mutta vielä en ole ihan siellä. Nyt olen kuitenkin saanut kasattua sellaiset soittoromut itselleni, ettei tarvitse tehdä soundipuolella kompromisseja, ei tarvitse työnnellä väliin pedaaleja, hyvä että tarvitsee kauheasti miksatakaan. Ja olen myös kiitollinen tästä skeittileffa-hommasta, koska tänään ikään kuin vahingossa loksahti kasaan tapa korvata rumpusetti himasta löytyvällä romulla. Taululla, ridellä ja maalipöntöllä ei vielä tehdä kummoisiakaan fillejä, mutta aika häiriintyneen kuuloisen rumpusetin niistä saa. Esittelinkin tätä hirvitystä jo facebookissa, mutta kai se on syytä laittaa tännekin. Rumpuständistä, maalipöntöstä, henkarista ja jesarista saa aikaan vaikka mitä.

Suomalaista insinöörityötä parhaimmillaan. Papan kitarakin roikkuu seinällä taulukoukussa kännykän kuulokkeista.

Silmiini sattui myös Punk In Finlandilta uutinen, jossa H & M on maksanut joillekin separeille bändien ja levy-yhtiöiden ja logojen ja muiden perustamisesta, jotta voisivat tehdä vaatemallistoja, joissa on tosi UG-skene-bändien juttuja. Eihän se nyt ensimmäinen kerta ole, kun kapitalisoidaan jollakin sellaisella, mistä ei ole mitään syvempää ymmärrystä, mutta jonka kannattajien tai seuraajien tiedetään suhtautuvan fanaattisesti touhuunsa. Silti tuo on jo ihan hyvä syy sille, että joku muksu käy heittelemässä kiviä henkkamaukkojen ikkunoihin. On myös mielenkiintoista miten paljon noiden bändien kuvastoissa oli kaikenmaailman natsi- ja pillulimahommia, aivan kuin joku tollasen päiväpirtsakan teinitytön synkkä id olisi vuotanut yhtiökokouksessa johonkin luonnoslehtiöön, ja joku media-assari olisi sitten luullut sitä ensi kevään malliston suunnitelmaksi, ja painanut vaan executea omppuläppäriltä. Olihan niillä kai kumminkin jo joku Slayer-paitamallistokin?

Tekisi mieli duunailla loputkin biisit nyt, mutta kaipa jotain on jätettävä huomisellekin. Toisaalta ajattelin huomenna maalata. Mutta helpostihan sitä nyt kaksi biisiä ja taulun raapii kasaan. Tässä on vielä myös mielenkiintoinen artikkeli, joka käsittelee meditaation ja psykedeelien mahdollista yhteensoveltuvuutta, sellainen, aihe jota olen täälläkin koittanut pohtia.

Sunnuntai = Dokumenttipäivä

Netflixistä tai jotakin muualta suosittelen katsomaan dokumentin I Am. En löytänyt suoraa linkkiä tuolta vakipaikasta, mistä dokumenttejä pällistelen, mutta toivon, että tämä löytyy muualtakin. Se on kuitenkin sellaista kamaa, mikä pitäisi näyttää jokaiselle ihmisrodun edustajalle. Sen lisäksi, että tuossa oli mielestäni hienosti tutkittu ihmisen biologiaa ja yhdistelty ja vertailtu sitä luontoon, sekä kumottu vallalla oleva näkemys siitä, että darwinistinen maailmankuva painottuisi pelkkään kilpailuun (Lajien Synnysstä vahvimpien selviytyminen mainitaan kahdesti, rakkaus 95 kertaa. Thomas Huxley, Aldousin isoisä, huomattavan paljon kyynisempi ihminen, hoiti pääasiallisesti Darwinin popularisoinnin), siinä tehtiin myös loistava testi jukurtilla! Elektroidit tökättiin jogurttiin ja purkki laitettiin dokumentin tekijän eteen. Edessä oli mittari, joka näytti jogurtin sähkövasteen. Hänen käskettiin tuottaa jokin spontaani tunnereaktio, ja sellaisen ilmetessä mittari hyppäsi reilusti ja havaittavasti. Me tiedämme tämän toimivan, muttemme käytännössä ymmärrä mitä se on. Se on kuitenkin kvanttimekaniikan lakien mukaista, ja havainnollistaa yksinkertaisella tavalla sitä, miten tietoisuus ja tunteet vaikuttavat ympäröivään todellisuuteen. Koko dokumentti oli mielestäni hienolla tavalla tehty, koska siinä oli mukana juuri oikeanlaista nöyryyttä, sellaista mitä ei kaikista, etenkään amerikkalaisista dokumenteistä löydy.

Etenkään tästä, mitä nyt katsotaan. The Secret. Tässä yritetään kai selittää vuorovaikutuksen lakia, sitä että kun olet kiitollinen ja ajattelet positiivisesti, vedät puoleesi hyviä asioita ja iloa ja ikuista onnellisuutta. Ongelmana on se, että ensimmäisistä sekunneista asti on selvää, että tästä puuttuu kaikki nöyryys ja kiitollisuus. Ensimmäisistä sekunneista asti on selvää, että tässä yritetään vihkiä ihmiset Suureen Salaisuuteen, jotta he voisivat tehdä enemmän rahaa, menestyä ja "saavuttaa täyden potentiaalinsa". Tämä on tyypillistä, keskittymishäiriöistä self-help-paskaa. Tällaisen suurin ongelma on siinä, että kaikki krediitti annetaan aina itse systeemille, tämä kiitollisuus ja positiivinen ajattelu toi minulle perheen ja auton ja kaikenlaista keinotekoista paskaa, joka teki minut "onnelliseksi". Epäonnistuminen taas on aina täysin yksilön omalla vastuulla; et tahtonut sitä riittävästi, et ajatellut riittävän posiitiivisia ajatuksia, et yrittänyt tarpeeksi. Kuulostaa tyypilliseltä uskonnolta, tai kokoomus-politiikalta. Amerikkalaiselta unelmalta. Jokainen on oman onnensa seppä. Toki homman nimeen kuuluu myös paljon pseudotiedettä.

En sano, etteikö kiitollisuus ja positiivisuus auttaisi elämässä. Minä olen kiitollinen kaikesta siitä, mitä tässä elämässäni nyt on, puolisostani, koirasta, bänditouhuista, ystävistä, tästä blogista, niistä ihmiskontakteista, jotka tätä kautta syntyvät, siitä tunteesta etten ole yksin. Minä en tähtää sillä kiitollisuudella tai näillä asioilla yhtään mihinkään. Ymmärrys tämän kaiken katoavaisuudesta, väliaikaisuudesta ja satunnaisuudesta on nimenomaan riittävästi. Tämän kaiken olemassaolo on jo itsessään niin pienistä sattumista kiinni, että en tarvitse sen lisäksi muuta. Keskeinen ongelma maailmassa on se, että ihmiset luulevat määrän kasvattavan laatua. Jos on enemmän jotain, mikä nyt tekee sinut onnelliseksi, onnellisuus kasvaa samassa suhteessa tämän asian määrän kanssa, ja sen laatu paranee koko ajan. Todellisuudessa mikään ei ole koskaan yhtä hyvää, kun ensimmäisellä kerralla, oli kyse mistä tahansa. Monet jahtaavat ikuisesti niitä ensimmäisiä kertoja, vaikka useammat kokemukset samasta asiasta vain laskevat sen ensimmäisen merkitystä. Näin niinkuin matemaattisesti ajateltuna.

Inhimmillisen elämän hyvä puoli on onneksi se, että kokemuksellisessa tekemisessä on aina mukana satunnaisuutta, jota muut ihmiset, heidän päivänsä, heidän tunnetilansa ja muu satunnainen vaikuttavat aina kaikkeen. Siitä syystä yhden keikan soittaminen ei ole sama asia, kuin sadan keikan soittaminen. Koska joka keikka on eri keikka. Paikalle tulee eri ihmisiä, soitat eri bändien kanssa, sää on erilainen.... Parhaat keikat ovat lähes väistämättä silloin, kun ei ole mitään fiilistä soittaa. Ei mitään odotuksia, ei mitään hajua siitä, millaista se tulee olemaan. Juuri sellaiset kokemukset pitävät nöyränä sen asian suhteen, koska ne käpäyttävät omaa itseä päin näköä. Oletit, että Seinäjoella ei ole yhtään grindcoresta pitävää ihmistä, ja ajattelet että biisien välissä saa lähinnä väistellä pulloja? Paikalle tulee 40 ihmistä, joista kaikki tykkäävät grindcoresta ja paitoja ja levyjäkin menisi kaupaksi enemmän kuin on myydä, majoitus järjestyy eikä safkastakaan tarvitse huolehtia? Miten siihen voisi muka suhtautua, muuten kuin nöyrtymällä, tunnustamalla itselleen omat ennakkoluulonsa ja odotuksensa, ja miten väärässä sitä onkaan, kun asettaa ylipäätään minkäänlaisia odotuksia yhtään minkään suhteen. Tuo haastattelukin juuri viimeksi osoitti minulle, ettei mikään kuitenkaan koskaan mene, niinkuin kuvittelet sen menevän, joten anna itsellesi rauha, ja keskity siihen mitä tapahtuu.

Feminismistä, Terry Crews is awesome.

Tämä Terry Crewsin haastattelu oli rehellisesti sanoen niin hyvä, että tuli ihan vähän tippa linssiin. Me elämme maailmassa, joka katsoo naisia alaspäin systemaattisesti koko ajan. Eikä sitä tapahdu kauheasti vähempää täällä, kuin jossain Afganistanissakaan, jos vaan mennään vähänkin jonnekin taajamiin. Kun meiltä Tampereelta muuttaessa tultiin hakemaan sohvaa, taittelimme sen pariskunnan miehen kanssa hissiin. Kun sohva oli taiteltu hissiin, mies kääntyi vaimoaan kohti ja totesi, että "se on tää MIEHINEN logiikka..." Olin mykistynyt. Mieleni teki räjähtää tuntemattomalle ihmiselle saman tien. "Jaa, se sama logiikka jolla pudotellaan pommeja ihmisten niskaan, hakataan vaimoja ja tehdään itsemurhia, kun firma menee konkurssiin ja naapuri saattaisi sanoa, että hahaa, jätkä epäonnistui? SEKÖ tuon sohvan tuonne hissiin taitteli, eikä kokemus siitä, että se on mahtunut sinne hissiin ylös tullessaankin, joten sen on näin ollen pakko myös mahtua sinne alas mennessä, koska hissi ei ole pienentynyt, eikä sohva kasvanut?" Tuosta haastattelu tekisi mieli lainata aivan kaikki, mutta eniten tarve tulee tälle, koska tätä kohtaan aina ja joka paikassa, joka asiassa kaikkein useimmin:

A reaction I get from certain people is, “Hey man, chill, it’s not that deep.” Everything’s that deep. Don’t wash your hands, and serve food at a restaurant, and you’ll find out how deep things get real quick. It starts with one small thing, and you can cause a whole chain reaction.

Tiedän, että huonosti kohdistettua ihmisvihaa on saattanut voida lukea myös tästä blogista aikanaan. Kyse on ennen kaikkea kaikenlaisten asioiden patoutumisesta, kasaantumisesta ja pienen henkisen sokan pois vetämisestä, jolloin koko paska räjähtää väärien ihmisten silmille väärään aikaan. Jossain vaiheessa elämääni näin naiset vain kahtena keski-ikää lähestyvänä tätinä, jotka dominoivat kaikkia työyhteisöjä vainoharhoillaan ja omilla mieltymyksillään katsoa mieluummin Salattuja Elämiä, kuin uutisia. Feminismi on sana, jota miehet pelkäävät aivan helvetisti? Miksi? Siksi, että se leimaa heidät muiden miesten silmissä, ja silloin kaikki mitä sanotaan on helppo ohittaa "sen miesfemakon mesoamisena". Tästä syystä olen aina ennemmin käyttänyt sanaa humanisti tai utilitaristi. Niiden termien keskeinen ongelma vain on se, että sitten ne keskitetään taas kuitenkin ajamaan näitäkin aatteita lähinnä miesten maailman mieskeskeisestä näkökulmasta. Koska niin ihmeelliseltä kuin se voikin kuulostaa, osa ei ihan alitajuisesti lue naisia ihmisiin. Se ajatus ei edes käy heidän mielessään, että jos pitäisi ajatella koko porukan hyvinvointia, siihen kuuluu myös porukassa olevat naiset. Se on jotenkin niin vitun absurdia, että sen kanssa toimiminen on hankalaa, koska ei itse pääse sisälle sellaiseen puusilmäisyyteen. 

En voi sanoin kuvaillakaan sitä, miten suuressa arvossa pidän tuota naisihmistä, jonka kanssa asun. Ennen kaikkea siksi, että hän on laittanut minut kyseenalaistamaan ja tutkimaan itseäni, hahmottamaan omia epäloogisuuksiani ja käsittelemään niitä, näyttänyt minulle ne pisteet, joille itse olen tullut sokeaksi. Koska se on nimenomaan jotain sellaista, mitä ei itse voi havaita. Joskus ajattelin feminiinisyyden ja maskuliinisuuden olevan jollakin tavalla erillisiä voimia tai asioita. Sitten ymmärsin sen olevan aivan saman länsimaisen dualismin ohjaamaa ajattelua, joka tekee toisesta hyvän, ja toisesta siis alitajuisesti ja vaistomaisesti pahan. Ja koska mies on tässä yhteydessä se jumalan ensimmäinen, hyvä luomus, täytyy naisen olla se paha. Ja mihin tämä alitajuinen mielleyhtymä perustuu? Siihen että kristillisessä folkloristiikassa se sama tarina toistuu luciferin ulosheitosta taivaasta: Ensin on jumala, pelkkä hyvä, jonka piiristä paha poistetaan irralliseksi voimaksi, aivan kuten nainen irrotetaan miehen kylkiluusta. Ei tämä edes ole mikään suuri kristillis-moralistinen salaliitto, vaan luultavasti alitajuinen assosiaatio, joka on kirjoitettu osaksi Raamattua vasta myöhempinä aikoina, kun miehet ovat mesonneet ja hallinneet maailmaa, ja Jumalan vastavoimaksi on tarvittu Saatanan kaltaista pelotetta, jolla ihmiset pysyisivät ruodussa uudessa uskonnossaan. Juutalaisillahan ei helvettiä varsinaisesti ole.

Silti kaikki puolet ja ominaisuudet ja voimat ovat jokaisessa ihmisessä olemassa aina ja kaikkialla. Voidaanhan niiden välille vetää karkea veto luovaan ja tuhoavaan, mutta todellisesti kumpikaan niistä ei saa yhtään mitään aikaan, ennen kuin ne ovat olemassa yhdessä. Luovaa tuhoa koko taide minun nähdäkseni on, enkä oikein voisi kuvitella yhtäkään taiteilijaa, joka voisi kieltää jonkinlaisen feminiinisen, luovan ja herkän puolen itsessään. Kunnes tulen hevimetelimusiikin maailmaan. On käsittämätöntä, miten lapsellisen machoa ja piilo-homoa tuosta koko kulttuurista on tullut. Jos suurimman osan hevimusavideoista katsoo ilman ääniä, voisi kuvitella katsovansa huonosti lavastetun homopornon alkukrediittejä. Siis koskien tietysti kaikkia niitä videoita, joissa ei ole kuvattu vain bändiä soittamassa tehdashallissa. 

Tämä asia on itselleni tärkeä, koska olen kohdannut elämässäni ja töiden kautta etenkin paljon nuoria naisihmisiä, jotka ovat hukassa ja murskattuina lähinnä siksi, että heidän kuva itsestään ihmisiä on vääristynyt, melko pitkälti muiden ihmisten toimesta. Isäni oli minun elämäni merkittävin henkilö ensimmäiset kuusi vuotta elämästäni. Sitten hän lähti, juurikin miehisen ylpeytensä ja lama-konkurssin alkoholismiin ja melkein itsemurhaankin ajamana. Se kävi äkkiä. Sen jälkeen kuvittelin olevani jotenkin mies talossa, vaikken todellisuudessa varmaan suureksi avuksi kuuden vanhana ollutkaan. Mutta sen jälkeen tajusin katsoa äitiini ja siihen, miten helvetin ison osan kaikesta hän oli tehnyt jo ennen isän lähtöä. Tuntui siltä, että asiat lähinnä helpottuivat, kun ei tarvinnut tehdä kompromisseja yhden ihmisen kunniantunnon takia. Katsoin rikkinäisen perheeni yli isovanhempiini. Mummo oli aina mukana "miesten töissä", pyöritti kodin ja voitti isäni ja kaikki tämän kaverit käden väännössä mennen tullen. Sanon aina, että hän oli atomipommi myrkynvihreiden silmien takana, koska sellaista luonnonvoimaa ei ole koskaan missään muussa muodossa elämääni sattunut, kuin hän oli. Pappaa pidin aina rauhallisena ja harkitsevana ukkona, vaikka samalla tavalla hän oli äkkipikainen, kuin minäkin. Pitkäjänteinen ja sopeutuva, mutta jos kysymys oli periaatteen rikkomisesta, liinat vedettiin kiinni saman tien. Hän myös takasi kylän "menetettyjen tapausten", eli lamassa konkurssin tehneiden ihmisten lainoja, koska ajatteli kaikkien ansaitsevan toisen mahdollisuuden. Näissäkin ihmisissä raaka fyysinen voima ja myötätunto olivat tasapainossa. Ja siksi he olivat minulle niin äärettömän tärkeitä ihmisen malleja kasvaessani ihmiseksi.

Teini-iässä tulin paremmin toimeen tyttöjen kanssa. He osasivat jutella muustakin, kuin seksistä. Se oli virkistävää, koska ikäiseni pojat eivät osanneet. Aivan kaikki asiat tuntuivat pyörivän sen ainoan asian ympärillä, ja siksi eristyin muista ihmisistä eniten juuri tuossa iässä. Mutta heidät kasvatetaan siihen. Kaikki helvetin iltalehdet, naisten lehdet, ja suunnilleen jokainen pop-kulttuurin tuote on olettamassa ja kasvattamassa miehiä siihen, että he ajattelevat seksiä joka kolmas sekunti, eivätkä lähesty asiaa miltään muulta kantilta. Siinä valossa Aldous Huxleyn sitaatti osuu yhteiskunnan kalloon kuin pajavasara, kun älykkönä pidetään sellaista ihmistä, joka on löytänyt yhdenkin asian joka kiinnostaa enemmän kuin seksi. Mielestäni meidän kaikkien tulisi kasvaa yli siitä, että tuijotellaan vain omia ja toistemme jalkovälejä, ja keskitytään siihen mitä ihmisiltä löytyy korvien välistä. 

Käpäytys on mielestäni maailman hienoin asia. Se on näpäytys isolla K:lla, se hetki, kun todistat stereotypian tai ihmisen ennakkoluulon vääräksi, tai sivistät häntä äkillisesti ja "väkivaltaisesti". Tuossa joku ilta Terhi sanoi ymmärtävänsä, että minusta on hauska näyttää tältä, kun pääsee aina todistelemaan stereotyyppejä vääriksi. Nimenomaan. Se on suurin pointti siinä, että näytän kodittomalta huumeidenkäyttäjältä. Voin Käpäyttää kaikkia lapsellisista ja stereotyyppisistä ajatusmalleistaan, ennakkoluuloistaan ja muusta jatkuvasti. It's a gift that keeps on giving, ja myös väistämättä helvetin hyvä työväline nuorison kanssa työskennellessä, mikäli he eivät luule sinua kodittomaksi huumeidenkäyttäjäksi. Älykkyys ihmisissä on kiihottava asia, oli kyse miehistä tai naisista. Koko Sons of Anarchy-sarjan eniten "böjöjöing!"-kohta on se, jossa moottoripyöräkerholaiset tulevat satamaan uhoamaan vanhalle äijälle, että "Noi sun persialaiset tappoi meidän porukkaa" tai jotain sinne päin, ja tämä vanha ukko huutaa vaan takaisin, että "Persia ei ole ollut maa 600-luvun jälkeen!". Samasta syystä jokainen itsensä tohtorin tutkintoon opiskellut pornotähti, jokainen nistin näköinen absolutisti, jokainen ihmisten päänsisäistä status quoa ravisteleva ihminen on tälle maailmalle arvokas. Koska lopultakin kyse on pitkälti 1800-luvun ajatusmaailmasta, jolla me ei tässä maailmassa ja tässä ajassa tehdä enää yhtään mitään. Ja juuri samasta syystä tuo NFLssä kuusi kautta pelannut lihaskimppu, joka osoittaa syvyyttä ja herkkyyttään mm. piirtämällä, maalaamalla ja huilua soittamalla, nousi juuri minun kirjoissani yhdeksi maailman siisteimmistä ihmisistä.

Sunnuntai, hikinen sunnuntai.

Kirjoitin pitkät pätkät Fidel Castrosta, mutta tyydynkin vain sanomaan, että hän ja Charles Manson ovat ainoat ihmiset, joiden kanssa voisin ottaa selfien. Tämä sunnuntai on ollut kuten mikä tahansa sunnuntai, paitsi ettei nyt jo tavaksi muodostuneita sunnuntaitreenejä Helsingissä ole. Kuume on jo laskenut, mutta olo on silti vielä vähän hutera. Kurkku on kipeä, luulin sen jo olevan angiinaa, mutta ei kai ne valkoiset hommat siinä häviä kurkusta ilman antibiootteja? Nämä taas hävisivät, vihreää teetä, hunajaa ja inkivääriä, ja koko tauti on melko pitkälti loppuun käsitelty. Vuorokaudessa oli kyllä sellainen vuoristorata noiden olojen kanssa, ettei ihmeemmästä väliä. Aika tuntui todella pitkältä, mikä oli ainut mainittava muutos tajunnan tilassa. Vaikka kuume oli korkeimmillaan jossain 39 asteen tienoilla, en silti nähnyt mitään psykedeelistä tai ihmeellistä, enkä edes houraillut, mitä on joskus tapahtunut jo 38 asteen kohdalla. Munuaisten kohdalla ja suolistossa tuntui suurta painetta, päässä heitti.

Nyt pitäisi sitten ottaa taas kiinni kehon ja tajunnan välisestä suhteesta ja asettaa ne jonkinlaiseen tasapainoon ja yhteisymmärrykseen keskenään. Maalaaminen on ihan hyvä keino. Neurosista soimaan ja saatanat lastulevylle. Ärsyttävintä on tietysti odotella maalin kuivumista, mutta kerkeääpä siinä sitten kuunnella musiikkia ja miettiä vaikka kuolleita ihmisiä. Katsellessani eilen dokumentteja Fidel Castrosta enemmänkin, hän selitti yhdessä miten näkee yhä unia, joissa keskustelee Chen kanssa. Ymmärsin sen olevan täsmälleen samanlainen suhde, joka minulla on isovanhempiini, jotka yhä tulevat välillä unissa antamaan neuvoja, luultavasti koko elämäni. Kuolema tekee joistakin tärkeistä ihmisistä jopa elävämpiä, läsnäolevampia, kuin mitä he ehkä konkreettisestikaan ovat. Kun ihminen lopettaa oman olemisensa, vastuu hänen olemisestaan jakautuu kaikkien lähimmäisten ihmisten harteille. Tästä syystä ihminen myös ottaa aktiivisemman roolin kuolleen muiston kantamisessa, tajunnan manifestoinnissa. En tiedä onko tässä mitään järkeä, mutta sitä voi ajatella vaikka pyramidinä viinilaseja, joista ylin on täytetty täyteen, ja loput täyttyvät sitä mukaa, kun viini täyttää ylimmän lasin. Jossain vaiheessa ylin lasi rikkoutuu, ja kaikki sen viini (ja toki myös sirpaleet) valuvat äkkiä alempiin laseihin. Jossain vaiheessa nämäkin lasit menevät rikki, ja alemmat täyttyvät taas. Ja lopuksi meillä on kunnon käsienheilutteluanalogia, ja kallis matto yltäpäältä viinissä.

Pitäisi ehkä käydä kaupassa, katsomassa, josko rahat riittäisivät syömiseen. Kyllä niillä nyt ainakin tämän päivän pärjää. Vaikka tässä ei juuri rikastumaan pääse elämänsä kanssa, niin kaipa tässä nyt toimeen tulee. Helpostikin, jotenkin alitajuisesti odotan elintason laskua koko ajan, mutta silti saa aina jostain raavittua kasaan jotain hiluja sen verran, ettei tili ole tainnut näyttää nollaa kertaakaan Lahteen muuttamisen jälkeen. Ja se on jo paljon. Kun monet ihmiset puhuvat köyhyydestä tai muusta, he puhuvat tilanteesta, jossa tilillä on vain 200 euroa ja säästötilillä on vaan joku muutama satanen. Kun minä puhun köyhyydestä, puhun todellakin tilanteesta, jossa tilillä on 8 senttiä ja kädessä korkeintaan vitonen, harvemmin sitäkään. Nyt sitä on sitten lähinnä karsinut levyjen ostamisesta ja muusta, myynyt rompetta, kun on kuitenkin hieman enemmän henkiä vastuulla. Kyllä tämä tästä. Mutta silti se Pahoinvoinnin Spiraalissa biisin sanoma kummittelee takaraivossa melko usein.

Ei kiinnosta
teidän hyvän kehät
kun rahat ei riitä 
yhtään mihinkään.
Antakaa mulle lapio
mä kaivan oman hautani
elävältä hautaan itseni
lopetan oman kurjuuteni.
Tiedän jo
kuinka tää loppuu,
kuolen köyhänä
ja lapset perii
kurjuuden.

Kuumedafpsdofjljedf

Tuossa joku aika sitten törmäsin Albert Hofmannin muistokirjoitukseen, joka päättyi lainaukseen hänen ajatuksistaan kuoleman suhteen: "Kun minä kuolen, menen vain takaisin sinne missä olin ennen syntymääni." Siitä asti olen miettinyt kuoleman konseptia, uskontoja, sekä meditaatiota ja psykedeelisiä huumeita. Se mikä näitä kaikkia yhdistää on kuolema. LSDtä on kokeiltu kuolemansairaiden pelonlievityksessä, ja tavallisimmin elämän loppua edeltävä ahdistus lieveneekin huomattavasti psykedeelisen kokemuksen yhteydessä. Samoin ihmisistä tulee empaattisempia, mikä on myös meditaation pitkäaikaiseen harjoittamiseen yhdistetty tekijä. Miksi? Luulisin kuoleman konseptin sisäistämisen näyttelevän tässä olennaista osaa. Se on meidän jokaisen elämässämme läsnä koko ajan, ei vain jonain etäisenä ja mystisenä asiana, vaan jokaisessa uloshengityksessä, joka ikisessä tekemässämme asiassa. Silti suurin osa ihmisistä yrittää leikkiä, ettei sitä ole olemassa, koska se on muka masentavaa.

Olen aina ollut sitä mieltä, että jokaisella on oikeus uskoa mihin tahtoo, koska se kuitenkin helpottaa kuolevaisuuden kohtaamista ja voi tehdä elämästä jollakin tavalla helpompaa. Silti ajattelin tuossa juuri, että uskonnot, aivan sama miten paljon ne toitottavat rakkautta, lähimmäisistä välittämistä tai muuta, tekevät ihmisistä epäempaattisia. Ihmiset vakuuttuvat siitä, että heillä on käsissään totuus elämästä ja kuolemasta, ja he näkevät olevansa siitä syystä asemassa, jossa voidaan tuomita muita ihmisiä. He eivät näe kaikkien kuolevaisten olevan täysin samassa veneessä, keskellä tätä suurta valtamerta, jota voi kutsua myös elämäksi, täysin maailman heiteltävänä. Jos ihmisellä on usko siitä, että kuolemansa jälkeen hänellä alkaa joku uusi, parempi elämä, hän ei todella koskaan ole tässä ja nyt; hän koittaa pedata vain asioita sitä seuraavaa elämää ajatellen. Ja tästä syystä uskonnot hämärtävät ihmisen suhdetta tähän hetkeen, elämään ja muihin ihmisiin. Tietenkään ei todellakaan kaikkien ihmisten kohdalla. Mutta olen katsonut riittävän monta dokumenttiä häiriintyneistä amerikkalaisista lähetyssaarnaajista ymmärtääkseni, että isompien ihmisryhmien kohdalla tämä menee noin.

Jos meditaatio on jotakin minulle selkeyttänyt, niin nimenomaan sitä ajatusta kuolemasta. Vähän kerrallaan on päässyt jostain paniikinomaisesta pakokauhusta, jossa ymmärtää sen olennaiseksi, korvaamattomaksi osaksi elämää. Kyllä se silti vieläkin välillä, useinkin, aiheuttaa väristyksiä ja lieviä paniikkikohtauksia, mutta siitä huolimatta olen päässyt pitkälle siitä, mitä se silloin joskus oli. Jos kirjoitukseni vaikuttaa nyt sekavalta, se johtuu siitä, että eilen illalla tärisin vaatteet päällä kolmen peiton alla kuumeesta, joka nousi tunnin sisällä melkein 39 asteeseen. Vieläkin on vähän tokkurainen olo, mutta kuume on jo laskenut. Kai tässä nyt jotenkin päin alkaa taas aivot toimia. Muttei selkeästi ihan vielä.

Meditaatio peruskouluihin.

Sehän meni suhteellisen hyvin. Oletin ihmisten ajavan minut ulos Suomesta soihtujen ja talikoiden kanssa, mutta kaikki palaute, jota minulle asti on tullut, on ollut positiivista. Se antaa toivoa sen suhteen, että tähän huumehommaan saadaan joku tolkku. Kaikkein eniten tietysti toivon, että psykedeelitutkimus saataisiin täälläkin käyntiin ja niiden hyödyt terapiassa voitaisiin todeta ja soveltaa mahdollisimman nopeasti. Olen nähnyt niistä olleen apua niin monenlaisille ihmisille niin erilaisissa tilanteissa, että tiedän sen olevan jotakin selkeää ja helposti todistettavissa olevaa. Mutta tiedän myös lääketouhujen olevan niin iso bisnes, ettei siellä katsella hyvällä sellaista lääkettä, jota ei tarvitse käyttää kuin pari kertaa ja jonka vaikutukset näkyvät heti, eikä pitkien aikojen arvailujakson jälkeen.

I Fucking Love Science-sivustolla (joka on muuten kovaa vauhtia popularisoinut itsensä ja vähentänyt huomattavasti siistien tiedejuttujen sylkemistä) tuli vastaan tämä video meditaatiosta:

 

Katson meditaation olleen tärkeässä osassa omassa ihmisyyteen kasvamisessani, vaikka en aina sitä ole nimeltä kutsunutkaan. Uskonnot ovat tässäkin suhteessa kovia päsmäröimään siitä, mikä on meditaatiota ja mikä ei, onko jalat oikein vai väärin ja muuta sellaista. Nähdäkseni meditaation ydin on kuitenkin henkinen prosessi, ja niitä voi taas olla monenlaisia. Zazen, eli zeniläisten harjoittama istumameditaatio, jota myös itse harjoitan välillä säännöllisemmin, useimmiten satunnaisemmin, toimii vähän niinkuin tietokoneen uudelleenjärjestystoiminto. Tuijotat seinää ja annat asioiden olla, ja stressaat vähemmän. Silmät kiinni meditoidessa taas on helpompi katsoa sisäänpäin, omaan mieleensä ja itseensä olentona. Työnteko on myös olennaisessa osassa zen-buddhismin mukaista meditaatiota. Sen ydin on siinä, että mitä tahansa teetkin, ole tässä hetkessä. Kun keskityt siihen mitä teet, koet sen saman transsendenssin, jonka vaikkapa musiikki ihmiselle voi tuottaa. Tästä syystä suurin osa satunnaisista oivaltamisen hetkistä tapahtuu tiskatessa tai lakaistessa. Zenissä ymmärretään tämä, ja siitä syystä tekeminen on niin olennainen osa sen perinnettä. Musiikin soittaminen tajunnanvirtana on käytännössä aivan samaa touhua. Teet jonkun vahingon, vaikka alitajuntasi ei todellisuudessa vahinkoja teekään. Huomaat tämän virheen sopivan täydellisesti, jolloin tämä alitajuntasi prosessi muuntuu tietoisen tajunnan prosessiksi. Samainen analogia toimii oikeastaan kaikkeen muuhunkin oivaltamiseen. Yleensä kyse on pienistä asioista, huomaamattomien juttujen huomaamisesta. 

Itselleni yksi tehokkaimmista meditaation muodoista on aina ollut ottaa musiikkia mukaan ja mennä luontoon ihmettelemään, miten kaikki tuntuu menevän rytmiin ja miten hyvin ne Neurosiksen jätkät on osanneet kuvata veden virtaamista, vaikka eivät ole ehkä tajunneetkaan tekevänsä biisiä joka virtaa kuin vesi. Tarkoitus tässä on lähinnä sanoa, että kaikenlaiset henkiset, sisäänpäin kääntyneet ja introvertit prosessit ihmisten mielissä parantavat itsetuntemusta ja antavat melko pätevän vaihtoehdon huumeille, mikäli ihminen on tällaisiin ajan tuhlaamisiin valmis. Jos on kiire ja pakko sykkiä kellon mukana koko ajan, niin eihän sille juuri mitään voi. Jonkinlaisen uskonnollisista latauksista riisutun meditaation voisi silti ottaa osaksi peruskoulujenkin päivärutiinia, voisi tehdä hyvää oppimiselle ja jaksamiselle. Ja kasvulle ihmisenä.

Radio Voiman haastattelu

Täältä voi nyt siis podcastina kuunnella haastattelun. Se on jaettu kolmeen osaan, mutta noissa se nyt on. Lisäksi kannattaa kuunnella myös A-klinikkasäätiön ylilääkärin Kaarlo Simojoen haastattelu. Ainut asia, joka minulla varsinaisesti siinä särähti korvaan on tutkimus kannabiksen käyttöasteesta aikuisten keskuudessa, tilasto sanoo 4 %, ja uskon sen olevan aika paljon alakanttiin todellisesta luvusta. Suurin osa ei vain tahdo huudella siitä mihinkään, etenkään tilastoihin, koska kuten haastattelussakin monesti sanon, leimautumisen pelko on hyvin vahva voima täällä. Lisäksi Suomen sekakäyttöongelmat koskevat laillisia, lääkärin määräämiä opiaattipohjaisia kipulääkkeitä, joita ne selkänsä rikkoneet työn sankarit kiskovat iltakaljojensa kanssa, ja kolmannekseen Suomessa ei käytetä alkoholia mitenkään tavanomasita enempää, Suomi ei mahdu edes 20. koviten ryyppäävän maan joukkoon. Kyse on puhtaasti suhteesta alkoholiin ja tavasta jolla ryypätään, jotka ovat kieroutuneita jo lähdössä. Mutta eivät nämä ole simppeleitä ja yksinkertaisia asioita. Kun puhutaan ihmisten mielistä ja siitä miten huumeetkin vaikuttavat ihmisiin, ei voida tuijotella tilastoja, koska jokaiseen ihmiseen vaikutus on erilainen. Olen nähnyt monia ihmisiä, joiden ei pitäisi ottaa yhtään mitään, mutta mitäpä se auttaa, että minä siinä vieressä selvinpäin valitan. Enhän minä voi tietää asiasta yhtään mitään, kun en ole edes kokeillut. Varmasti yksi totuus sekin.

Silti katson, että tuo haastattelu oli ihan tärkeä tehdä. Sillä oli oma tehtävänsä, ja oli hyvä että pystyin tekemään sen omalla nimelläni. Vähän jännitin ensin, tuleeko jotakin negatiivista palautetta, mutta kuunnellassani tuon nyt kerran läpi pystyn seisomaan sen takana ihan täysin. Eli kritiikki tai negatiiviset mielleyhtymät muissa ihmisissä eivät juuri pelota. Ja mielelläni tuosta kaikesta keskustelen edelleen, tässä, sähköpostilla tai vaikka jossain muussa haastattelussa, tuollainen puolituntinenhan onnistuu vain raapaisemaan pintaa parhaimmillaankin. Ihmisten kanssa keskustelu on kuitenkin aina mukavaa.

Revontulet

Kävimme pihalla kävelemässä ja ihmettelemässä revontulia. Ne olivat harmaita ja vähän utuisia, mutta melko valtavia, ulottuivat koko taivaankannen poikki. Pakko oli kuunnella biisin verran Neurosista ja pohtia vähän asioita. Lähinnä omaa mittakaavaansa tämän maailman asioissa. Se oli niin järjettömän hieno hetki, etten oikein voi ymmärtää, miten jotkut voivat painaa eteenpäin ilman vastaavia nöyryyden kokemuksia. Miten varmoja monet ihmiset ovatkaan omasta itsestään, omasta olemisestaan, kaikesta siitä, mitä muka ajattelevat olevansa vain sen perusteella, mitä luulevat tietävänsä itsestään. Jokainen ihminen tarvitsee jotakin suurempaa, kuin oma itsensä. Monille se on yhä uskonto. Mutta ei sen tarvitse olla sitä. Ihmiset yhdistävät kovin helposti henkisen tai spirituaalisen ja uskonnon, ja uskonto on melko kova omimaan spirituaaliset asiat itselleen, oli kyseessä mikä uskonto tahansa.

Katseltiin eilen taas Joseph Campbellin Power of Mythiä, jaksoa jossa mies painottaa sitä, että jokaisen ihmisen on löydettävä oma pyhä paikkansa. Sitä olen pyöritellyt mielessäni nyt sitten eilisen ja tämän päivän. Ja uskon sen valaisseen näkemyksiäni taas ihan pienen pilkahduksen verran. Monille se pyhä paikka tässä maailmanajassa ovat huumeet. Ennen uskonto oli kansan oopiumia, nyt oopium on kansan uskonto. Itselleni tämä pyhä paikka on löytynyt aina toisaalta ihmisyyden jakamisesta musiikin ja kirjojen kautta, toisaalta taas ihmisyyden täydellisestä pois työntämisestä luonnon keskellä. Musiikki ja kirjat antavat suoran, ensimmäisen käden yhteyden toisen ihmisen tajuntaan, toiseen elämään, toiseen mieleen, luonto taas näyttää sinulle, miten erottamaton ja pieni osa sitä itseään sinä olet. Ja juuri siitä syystä se on niin hienoa. Ja juuri siitä syystä Neurosis on mielestäni maailman tärkein yhtye, minun pyhä paikkani; se ei toteudu ja etene ihmisten musiikin ehdoilla, vaan se ilmaisee jotain syvää ja alkukantaista, luonnollista. Se virtaa rauhakseltaan paikasta toiseen, se ei välitä perinteisen musiikin kahleista. Ja se on jotain sellaista, minkä pyrin pitämään myös osana omaa musiikkiani. Sen tietyn transsendentaalisuuden siinä muodossa, että se todella kuljettaa sinut jostakin jonnekin muualle.

Ihmisen ei tarvitse välttämättä tiedostaa omaa pyhäänsä, vaikka se toki on suotavaa. Kaikki omien toimintojensa itselle läpinäkyväksi tekeminen on aina suotavaa. Silti tärkeämpää on se, että jokin tällainen turvapaikka sielulle on. Koska sen puolen totaalisesta kieltämisestä seuraa aivan samanlaista kärsimystä, kuin vaikka oman seksuaalisuutensa kieltämisestä. Ihminen on moniulotteinen, psykofyysissosiaalinen kokonaisuus, jonka tarvitsee päästä toteuttamaan kaikkia puoliaan tarpeellisissa suhteissa. Ja yksi näistä puolista on tarve jonkinlaiseen henkiseen harjoitukseen. En itse uskonut sitä nuorena, mutta se johtuu siitä, etten ymmärtänyt mitä sillä edes tarkoitettiin. Tavallisimmin se oli ilmaistu muodossa "tarve rituaaleille", ja mietin, että no en helvetissä käy kirkossa ja se on heikkojen hommaa. Mutta se on huono termi. Henkinen harjoitus on parempi. Se voi olla hiljaa istumista, se voi olla lukemista, musiikin kuuntelua, aivan sama, kunhan se vain on sinulle itsellesi niin merkityksellistä, että voit sen kautta kohdata oman itsesi, ja unohtaa sen sitten hetkeksi, keskittyä vain puhtaasti olemiseen, ilman mitään sen ihmeellisempiä asioita siihen liittämättä.

Radiohaastattelu takana.

Nyt on käyty radiossa. Se oli mukavaa ja mielenkiintoista, vaikkakin aika loppui aika pahasti kesken, enkä kerennyt puhua mitenkään älyttömästi huumeiden käytön huonoista puolista. Pyrin kyllä selventämään toimittajalle sen jälkeen asioita, joista on hyvä mainita alku- tai loppuspiikissä, jottei kuva jää pelkkänä yksipuolisena huumekulttuurin ihannointina. Koska kuitenkin epäilen jonkun googlettavan minun nimeäni ja eksyvän tänne, ajattelin kerätä tähän myös niitä pointteja, joita en muistaakseni muistanut tuossa puheripulissani tuoda riittävästi esiin.

-Huumeet ovat huumeita. Ne ovat vaarallisia terveydelle, eikä niiden liiallinen käyttö voi olla hyväksi kenellekään. Avainsana onkin kohtuus, kuten pitäisi olla myös alkoholin kohdalla. Se vain ei yleensä kuulu tämän melankoliassa pyörivän maan tapoihin, mutta yhä useampi alkaa vähitellen herätä siihen, että vapaa-ajalla voi tehdä muutakin. Kuten mainitsen haastattelussa, mielestäni on ihmisten älykkyyden aliarviointia sanoa, että he juoksisivat massoina hakemaan piriä kaupasta, jos se olisi laillista. Niinkö? Onko laki todella ainoa asia, joka pitää sinun äitisi poissa huumeneuloista? Toki monissa maissa on havaittavissa laillistamisen jälkeinen käytön nousu, joka tasoittuu kyllä nopeasti, ja käyttö laskee lopulta alemmaksi, kuin maissa, joissa se on laitonta. Esimerkiksi maailmanlaajuinen kannabiksen käyttö on VÄHENTYNYT sen jälkeen, kun Amerikassa laillistettiin sen myynti tietyissä osavaltioissa, verotulojakin siitä on kerääntynyt niin paljon, ettei oikein tiedetä, mitä sillä rahalla tehtäisiin.

-Toki kovien huumeiden kanssa asia ja ongelma on eri. Kovien huumeiden käyttäjien kohdalla kyse olisikin hoidon kohdentamisesta. Jo nyt suurin osa huumeiden ongelmakäyttäjistä on sosiaalituen piirissä, mutta he eivät voi olla avoimia ongelmistaan, koska he joutuisivat rikosvastuuseen huumeongelmiensa vuoksi. Ja tavallisesti ihmisten sosiaaliset ongelmat ovat monisyisiä ja limittyneitä, eivät yksinkertaisia ja mustavalkoisia. Huumeongelmasta seuraa velkaa, joka kasvaa nopeasti rikollisuudeksi, kun sitä jo kerta muutenkin ollaan rikollisia lain kannalta. Siinä konkurssissa joku autostereoiden varastelu ei juuri tunnu.

-Huumeiden ei tulisi koskaan kuulua lapsen elämään. Ja tässä yhteydessä tarkoitan myös alkoholia. Kaikki nämä aineet tekevät vaurioita kehittyville ja kasvaville aivoille, eikä nuorten tästä syystä tulisi altistaa aivojaan niiden tuhoille. Tästä syystä myös kannatan laillistamista, koska se vie huumausaineilta sen kielletyn hedelmän statuksen, joka niillä nuorten keskuudessa on. Alkoholinkin kanssa monet nuoret ovat olleet valmiita tekemään päätöksen, että odottavat edes täysi-ikäisyyteen asti, jolloin voivat lain sallimissa rajoissa tehdä omat päätöksensä siitä, soveltuuko se heille. Miksi tämä ei siis toimisi myös muiden aineiden kanssa?

-Yksi puoli, jota olisin tahtonut painottaa enemmän on nuorison tekemisen puute. Juuri eilen kirjoitin squat Mummolan purkamisesta. Nuorilla pitää olla muutakin tekemistä, kuin huumeiden vetäminen. Jos ei ole, on vähän turha ihmetellä, miksi ne vaan vetävät huumeita. Kyse ei ole edes siitä, että valtion tarvitsisi satsata rahaa nuorten harrastustoimintaan, pitäisi vain katsoa talojenvaltausta ja muuta omaehtoista ja oma-aloitteista touhuamista sormien läpi. Ei ne siellä vallankumousta suunnittele. Eikä se useimmiten ole mitään pelkkää huumeiden vetoakaan. Pääasiassa ne ovat paikkoja ja tiloja, joissa nuoret voivat harjoitella omanlaisensa yhdyskunnan pyörittämistä. Mutta voihan ne toki aina häätää sieltä ja näyttää, ettei meitä teidän vaikutusmahdollisuudet tai mielipiteet kiinnosta. Toivon, ettei haastattelusta jää kenellekään puukorvalle sellainen kuva, että olisin työntämässä LSDtä tuttipulloihin. Yritin lähestyä asioita niin monelta kantilta, kuin noin lyhyen ajan puitteissa oli mahdollista, mutta silti se loppui auttamatta kesken.

-Yhteiskunta pitäisi opetella rakentamaan niin, että ensisijaisesti ihmiset saisivat rentoutumiskeinonsa muualta, kuin päihteistä. Tämä ei tosin nykyisellään toteudu, kun kulttuurialan koulutuksista leikataan. Vaikka kulttuuri näyttäytyy tulosta tahkoaville menestyjille vain hömpötyksenä, se on silti aivan suoraan vaikuttamassa siihen, miten heidän työntekijänsä jaksavat omassa arjessaan. Tällä hetkellä maailman menestys rakentuu vähän amfetamiinille, niin opiskelijoiden, kuin monienkin työtä paahtavienkin keskuudessa. Kulttuurin vaikutuksen lisääminen ihmisten elämässä vähentää tarvetta huumeille, kunhan ensin kasvatetaan ihmiset siihenkin, että kulttuurista voi nauttia myös selvinpäin. Siihenkin aletaan jo heräillä, mikä onkin ollut baarien huolenaihe jo jonkun aikaa, kun ihmisiä ei kiinnosta niin paljon mennä selvinpäin katselemaan humalaisia. Tässäkin suhteessa eletään murrosvaihetta, joka toivottavasti johtaa pienen tulikasteen läpi johonkin parempaan.

Eiköhän tämä nyt riitä, toki huomisen jälkeen keskustelen mielelläni aiheesta lisää. Laitan linkkiä haastatteluun, kun se on linjoilla.

Sota ihmisiä vastaan.

Huomaan jännittäväni hieman, ei kuitenkaan sellaisella tavalla, joka kuristaisi kurkkua ja laittaisi kädet tärisemään. Tämä on sellaista adrenaliiniryöppyä, jota sai tuntea mahan pohjalla joissain pikkukylän diskoissa, kun ilmassa oli lupaus tappelusta. Noniin, mennään jo. Pää on täynnä ajatuksia, järjettömät määrät kaikkea, mitä pitäisi muistaa ja osata vetää mukaan. Vaikkakaan se ei ole tarpeellista. Tiedän, että tilanteen tullen en mahda millekään mitään: se menee juuri niinkuin menee. Olen innostunut. Ehkä huomenna on eri ääni kellossa. Ehkä ei. Vielä ei olla siellä, joten aivoilta pitäisi vain jotenkin onnistua saamaan rauha. Se onkin sitten hieman mutkikkaampi juttu. Ei yhtään niin helppo, kuin voisi kuvitella. Joten katsotaan.

Katsoin tässä muistinvirkistykseksi tuon vähän aikaa sitten katsomani Breaking The Taboon, ja mietin vain sitä, miten sota huumeita vastaan on yksi naiveimpia ajatuksia, joita ihmiskunnalle on tullut vastaan. Toki tuottajapäässä ketjua on rikollisia, järjestäytyneitä kartelleja ja mafioita, mutta siltikin, sekä tuottaja- että käyttäjäpäässä vastassa on yksinomaan ihmisiä, kansalaisia, tavallisia tyyppejä. Kasvattajat ovat maanviljelijöitä, joille joku kartellipomo maksaa toimeentulon siitä, että he ehkä muiden kasviensa lomassa kasvattelevat kokapensaita, tai sitten kasvattelevat yksinomaan kokapensaita. Köyhässä maassa, jossa kaikenlainen rosvoilukin on vielä yleisempää, sellainen turvattu duuni ja toimeentulo on varmasti houkutteleva vaihtoehto. Afganistanissa käytiin myös sotaa huumeita vastaan, poltettiin unikkopellot ja käytännössä ajettiin köyhät viljelijät al-qaidan, Isiksen ja kaikkien muiden vähänkään vihamielisten ryhmien joukkoihin, koska taas, joku lupaa edes jonkinlaisen toimeentulon näennäisen helpoista hommista. Tähtää ja ammu raketti. Käyttäjäpäässä taas on aina vastassa ihminen, valtion kansalainen, veronmaksaja. Oltiin missäpäin maailmaa tahansa. Olettaen, että valtio on niin järjestäytynyt, että siellä kerätään veroja.

Sota huumeita vastaan on sota ihmisiä vastaan. Ihmiskunnan tarve lomailla itsestään on ollut olemassa yhtä kauan, kuin ihmisellä on ollut jonkinlainen itseään heijasteleva mieli. Sen taakka käy vain joskus liian suureksi. Aiemmin tätä paikattiin uskonnoilla, joista monissa päihtyminen on keskeisessä osassa (en usko, että kristuksen veri ja liha-sessio on ollut aina ihan yhtä hillitty tapahtuma, kuin tänä päivänä), ja on itse uskontokin päihdyttävä: erilaisissa herätysliikkeissä haetaan hurmoksenomaista kielilläpuhumista, idän uskonnoissa meditoidaan, islamissa paastotaan, kaikki ovat tapoja saavuttaa vastaava psykedeelinen olotila, tauko "minästä" ja ihmisenä olemisesta. Minä olen purkanut sen aina musiikkiin, tehnyt siitä itselleni paikan ja tilan, jossa purkaa henkistä painolastia ja hiljentyä ilman "minää". Kaikille se ei ole mahdollista. Uskon tämän ajan eksessiivisen huumeiden käytön olevan osaltaan tämän henkisen tyhjiön paikkaamista. Ja toiselta osalta taas sellaista "fuck you, I won't do what you tell me!"-henkistä rajojen kolistelua. Yhteiskunnan yleiset totuudet on koettu omalla kohdalla valheellisiksi ja harhaanjohtaviksi, jolloin usko kaikkeen muuhunkin yhteiskunnan sanomaan on mennyt. Toki monilta jää huomaamatta se pieni totuus, että jos valehtelee yhdessä asiassa, se ei tarkoita ihan kaiken olevan valhetta. Muuten kukaan meistä ei voisi uskoa sanaakaan siitä mitä kukaan sanoo. Ja se tekisi ihmisten välisistä suhteista vähän hankalia. Olisi vain jo korkea aika lopettaa tämä sota ihmisiä vastaan ja mennä eteenpäin. Kaikkein tehokkain tapa taistella huumekartelleita ja terroristeja vastaan on katkaista se jatkuva tulonlähde, jonka huumeet näille eri ryhmille takaavat, laillistamalla ja kehittämällä sellainen systeemi, jossa ihmiset voivat kantaa ne huumeisiin menevät rahansa verotuloiksi, jos niitä rahoja tarvitsee kerta jollekin kantaa.