torstai 12. helmikuuta 2015

Kasvatuksesta ja opetuksesta.

Silmiini kantautui tämä haastattelu, ja olen monesta kohtaa tässä todella samaa mieltä. Toki koneet ja vilkkuvat ruudut eivät ole aivan kaiken demonisointinsa arvoisia, mutta aikuisille täytyy monesti vähän liioitella ja vääntää asioita rautalangasta, jotta ne menevät perille. Kyllä sitä tuli itsekin pentuna tuijotettua "dindendon ruutua" varmaan helposti neljästä kuutenkin tuntia päivässä, mutta siitä huolimatta tunnuin kasvaneen (omilla mittareillani, toki) täyspäiseksi ihmiseksi. Kyse on siitä, onko kasvu ja mielikuvituksen kehitys vain niiden ruutujen varassa, vai saako se stimulaatiota jostain muualtakin. Tästä syystä kirjat ovatkin ensiarvoisen tärkeä väline luovien ja älykkäiden ihmisten kasvatuksessa. Kun on painitaan näkymättömien konseptien kanssa, jotka ihminen joutuu tekemään ja taikomaan näkyviksi itse omilla hoksottimillaan, tehdään jo lähtökohtaisesti jotain luovaa. Mielikuvitus kehittyy vain sitä käyttämällä, eikä luovuus lopultakaan ole mitään muuta, kuin mielikuvituksen käyttämistä ja näkyväksi tuomista.

En juuri yllättynyt, kun Juurikkalan nimi pomppasi tuossa esiin, ja vielä enemmän sydämeni hyppi riemusta, kun luin tämän kaverin perustaneen kotikoulun, jossa lapset saivat itse tehdä säännöt. Siis tämähän on aivan suoraan Juurikkoloiden opetus- ja kasvatusfilosofian eteenpäin viemistä, ja sellaisenaan jo pioneerityön jatkamista opetusalalla. Suomessa ollaan helvetin ylpeitä siitä, että olemme vieneet maailmalle freemium-pelejä, moraalisesti arveluttavia "hei sä oot tosi hyvä, maksa ittes seuraavalle levelille!"-virityksiä, joiden ensisijainen tehtävä on koukutaa ja vähän kerrallaan keräillä rahaa sieltä mistä ihminen ei luule sitä tarvitsevansa. Sen sijaan meillä jätetään kokonaan huomiotta se, että meillä olisi oikeasti avaimet kädessä johonkin ihan muunlaiseen menestykseen. Me voisimme kotiuttaa nämä Juurikkalan perheen kasvattamat kasvattajat ja alkaa uudistaa koululaitosta tosissamme. Olen kirjoittanut Krista Kiurulle aiheesta pariinkin otteeseen, mutta koska en länttäile titteleitä nimeni perään, ei se kiinnosta ketään. Ei sen puoleen, että niitä titteleitä "nuoriso-ohjaajaa" enempää olisi laittaakaan. Vielä.

Mieltäni lämmitti myös kovasti se, että tämä ihminen on vääntänyt näitä sosiaalisen median sovelluksia ihmisille, jotka eivät välttämättä saa miljoonaa tykkäystä jokaiseen persekuvaansa. Se on hienoa työtä, vaikkakin haittapuolena on se, että tämä sosiaalisen median kenttä itsessään pirstaloituu tarpeettoman paljon ja ihmiset ovat entistä enemmän hajallaan ja levällään toisistaan, vaikka asuisivatkin fyysisesti kilometrin päässä toisistaan. On mielenkiintoista huomata, miten suurin osa kaikesta sosiaalisuudestani on siirtynyt nimenomaan internetin hoidettavaksi: puhun tyttöystäväni lisäksi ehkä bändikavereille treeneissä säännöllisesti. Ehkä kohta unohdan, miten puhutaan, ja alan kommunikoida kurahduksilla ja örähdyksillä, mutta kirjoitan sentään keskiverto kädellistä sujuvammin. Mielenkiintoinen skenario sekin.

Lukeminen on tärkeää, mutta sekään ei tarkoita, että on pakko lukea kirjoista. Jaksan vieläkin lämmöllä muistella meidän iltasatujamme. Rahaa ei ollut paljon, mutta mielikuvitusta riitti. Äiti piirsi kuvia eri eläimistä, myös mummolassa olevasta ponista, ja kertoi eri satuja käyttäen samoja kuvia eri järjestyksessä. Mielestäni se on jo suorastaan kasvatuksellista nerokkuutta. Jos tahdotaan opettaa lapsia, vaikkapa sitten nopeimmalla ja tehokkaimmalla tavalla, täytyy kuunnella lapsia. Kun luontainen mielenkiinto ja motivaatio ohjaavat oppimista, se käy järjettömän paljon nopeammin, kuin pakottamalla. Meidän ei tarvitse tehdä asioita siten, kuin ne on aina tehty, vain siksi että ne on aina tehty niin. Voimme joko kulkea edellä tai perässä, ja Suomessa näköjään valitaan aina se perässä hiihtäminen. Siksi tänne ei kukaan tahdo jäädä. Tämä maa kuitenkin syytää ulos paljonkin älykkäitä ihmisiä, ja kun valtion kehitys tyssää ennen yksilön kehitystä, yksilö lähtee toteuttamaan itseään jonnekin muualle. Aivan selvä peli. Eikä koulu täällä älykkäitä edelläkävijöitä kasvata, vaan luonto ja kieli. Meillä on lisäksi myös todella vinksahtanut käsitys siitä, mikä on arvostettavaa ja mikä ei. Täällä on monia taiteilijoita, joilla pitäisi olla helvetin iso kullattu patsas kotikaupunkinsa keskustassa, mutta joista kukaan ei ole kuullutkaan. Koko maan kulttuurimedia ohjautuu pääasiallisesti Helsingistä tai Tampereelta, mikä on jo sinällään hieman hassua, mutta ei kai siitä voi ketään syyttää, ellei tee itse jotain muuta. Onneksi kaikenlaista pienlehtitoimintaa on olemassa, mutta niiden levikki on tietysti vähän pienenlainen. Noh, kai sitä voisi vaan muuttaa johonkin erämaamökkiin Lappiin, perustaa sinne kyläkoulun ja studion ja duunailla vaan omia hommiaan, mutta joku merkillinen puoli itsessä tahtoo vielä kuitenkin potkia tätä yhteiskuntaa eteenpäin, tehdä sen oman osansa ja vastuunsa siitä, että lähtiessä asiat olisi vähän paremmin, kuin tullessa.  Taitaa kuitenkin vähän paistaa läpi, että kun on pari päivää ajellut autolla ympäriinsä, meinaa levottomat jalat alkaa potkia päähän taas ajatusta siitä, että olisi päästävä liikkumaan ympäriinsä..

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti