Comment C'est

Tein taas musiikkia. Tässä sitä on. Lataus on ilmainen, mutta saa siitä maksaakin, jos siltä tuntuu.

Käännöshommia, omaksi iloksi.

Tein viimeyönä jotain mielenkiintoista. Otin kaikki Cut To Fitin uuden levyn biisit ja käänsin ne suomeksi. Ajattelin, että voisin tehdä niin muillekin biiseille ja läntätä ne yhteen. Ja kai sitä voisi tehdä saman vaikka suomenkielisille biiseille, kääntää ne englanniksi kanssa ja tyrkkiä kaikki sitten nettiin. En tiedä, jaksavatko bändiä kuuntelevat ihmiset niitä välttämättä niinkään lueskella, mutta lyriikka on itselle kuitenkin yksi tärkeimpiä ja olennaisimpia aspekteja musiikissa, josta syystä suhtaudun niihin myös melko vakavasti. En tietenkään liian vakavasti, kun biisejä on jonkun verran päälle sata, niin kyllä sinne jo pari täytebiisiäkin mahtuu, mutta kyllä minä olen jokaikiseen tekstiin panostanut sen verran, että sillä on oma ytimensä, oma merkityksensä, ja monesti pyrin vielä saamaan ne keskustelemaan itse musiikin kanssa, koska sellainen teksti mielestäni toimii kaikkien parhaiten. Konkreettisimpana esimerkkinä vaikka Too Slow!, jossa tulee helvetin nopean paiskomisen jälkeen hidas riffi. Ensimmäinen lause sen päällä on "how did it come to this?", joka tietysti kysyy biisissä itsessään, että kuinka päädyttiin tilanteeseen, jossa ihmiset ovat vanhentuneita jo ennen syntymäänsä, mutta myös ihmetellään sitä äkkiväärää mutkaa itse biisissä.

Itseasiassa tuo käännösprojekti tuntuu ihan hauskalta perjantaipäivän puuhastelulta, koska vanhoja tekstejä on ihan helvetisti, ja osaa niistä ei ole vedellyt pitkään aikaan. Siinä tarjoutuu ehkä mahdollisuus selventääkin ajatuksiaan jonkun sellaisen vanhemman tekstin suhteen, joka pärähtää verkkokalvoille ensimmäistä kertaa vuosiin. Kirjakin etenee hitaasti, mutta varmasti, tunnun pysyvän aina puolikkaan luvun verran edellä itseäni ajatustyössäni. Ei siitä luultavasti tule kauheasti päältä satasivuinen, mutta pääasiassa siksi, etten tahdo tunkea siihen kauheasti ylimääräistä paskaa. Toisaalta ei ehkä ole hyväkään, jos se on turboahdettu täyteen kaikenlaista, mutta jotenkin päin kaikki on saatava alkuun. Kirjoittelen kaikkein mieluiten novelleja, ehkä vähän samalta kantilta olen lähestynyt tätäkin projektia, mutta tiedän, ettei kukaan julkaise tuntemattoman tyypin novellikokoelmaa ihan vain huvikseen. Toki voisi laittaa kaiken ilmaiseksi nettiinkin. Sitten ne pitäisi vain taittaa itse lopulliseen muotoonsa, ja vaikka meikällä on yksi kaveri niihinkin hommiin, hän on nyt liian kiireinen oman duuninsa kanssa, mitä pitää myös kunnioittaa, tietysti.

Olen nyt yötä päivää haaveillut tuon Beketti-paketin tilaamisesta, päässä tuntuu tietysti taas siltä, että se ratkaisee kaikki meikän ongelmat rahattomuutta myöten, jos mulla on kaikki Beckettin kirjat hyllyssä. Ehkä se ratkaiseekin, mutta onhan se vähän epätodennäköistä, kun maksaa jo 50 euroa saada ne tänne. Mutta kyllä se pärähti kertalukemalla tajuntaan jotenkin helvetin raskaalla ja vaikuttavalla tavalla. Tunsin jonkinlaista sielun yhteyttä ja tajusin ensimmäistä kertaa myös vahvasti sen, että kaikki eivät "valaistu" elämänsä aikana. Jotkut myös "pimentyvät". Beckett tuntuu ymmärtäneen kuoleman täysin samalla tavalla kuin minäkin. Minimalistisena, tyhjänä, hiljentävänä. Hänen kirjoissaan ja näytelmissään, esimerkiksi tässä, on paljon matemaattista ja systemaattista ajattelua. Vaikka sen läpilukeminen on välistä raskasta, kun tietää, että tässä käydään nyt loputkin mahdolliset vaihtoehdot läpi, ymmärtää sen olevan neuroottisen mielen pakkomielteinen suhtautuminen ko. asiaan, kaikki vaihtoehdot on pakko käydä läpi, tai mielenrauhaa ei tule. Lisäksi tuntuu, että etenkin päänovellien täysin subjektiivinen, postmodernistinen kerronta on jotain sellaista, joka kutittelee jotain hyvin erityistä paikkaa tajunnassani. Ehkä se liittyy siihen oivallukseen, että vaikka me rakennamme maailmasta tieteen kautta objektiivista kuvaa, meille ei koskaan ole konkreettisesti olemassa mitään muuta, kuin subjektiivinen kokemus siitä. Tästä syystä myös kirjailijat, jotka kirjoittavat inhimmillisen subjektiivisella otteella, ovat minulle erityisen mieleisiä. Jos ei henkilöiden nimet huvita, ne voi vaihtaa vaikka kaikki. Kaiken tämän lisäksi mieleen ei ihan heti tule toista kirjailijaa, jota sutenööri olisi puukottanut!

Kirjoittamisesta, osa 5 (jos muistan oikein)

Yksi kirjoittamisen erikoisuus on se tapa, jolla teksti toimii kvanttifyysisesti: tulevaisuus vaikuttaa menneisyyteen. Kirjoitat jotain sellaista, joka vaatii toisenlaisia lopputuloksia menneisyydeltä mahdollistaakseen tämän tulevaisuuden ilmiön, ja palaat takaisin kirjoittamaan menneisyyttä uudestaan. En tiedä, onko tämä "korjaustyötä", vai jotakin sellaista, joka on väistämättä erottamaton osa kaunokirjallisen tekstin kirjoittamista. Uskoisin, että kyse on jälkimmäisestä. Toki voi kirjoittaa täyttä tajunnanvirtaa, tai voi käyttää aikaa suunnitteluun ja tehdä koko tekstinsa valmiiksi, ennen kuin on kirjoittanut sanaakaan, mutta itse katson aina jonkun epämääräisen ihastuksen vallassa, kun palaan takaisin selventämään tai muuttamaan jotakin menneestä. Se tuntuu aikamatkailulta, jo itsessään maagiselta lankojen sitomiselta, jota ei lopputuloksesta huomaa.

Se sai minut ajattelemaan sitä, että ehkä menneisyytemme on täynnä samanlaista historian uudelleen kirjoitusta. Se on niin sulavaa ja sujuvaa, ettemme edes aavista kenenkään käyneen tekemässä erikseen menneisyydestämme sen, mikä se on. Me odotamme jotain räikeitä merkkejä siitä, että joku tulee liput liehuen tulevaisuudesta kertomaan meille olevansa tulevaisuudesta, emme odota, että olemme käyneet sitomassa oman historiamme löysiä päitä yhteen koko historiamme ajan, tulevaisuudesta käsin. Jotenkin tätä kirjoittamisen prosessia vasten tämä näyttäytyy jopa järkevänä ajatuksena, vaikka en välttämättä siihen uskokaan enää aamulla, kun tämä taika on haihtunut. Harvoinpa taika kestää yön yli. On tällaisia hetkiä ja on toisenlaisia hetkiä. Näinä kirjoittaminen sujuu, ja kaikki kirjoitettu näyttää aivan helvetin fiksulta, skarpilta ja loppuunasti ajatellulta, kunnes aika tuo perspektiiviä ja joku tulevaisuuden tapahtuma pakottaa taas uudelleenkirjoittamaan menneisyyttä.

Tajunnanvirta taas on puhdasta ajan virtaa. En minä tässä kulje takaisinpäin korjaamaan ajatuksiani tai paikkailemaan aukkoja, ne ovat siellä, koska niiden kuuluu olla siellä. Tässä kuljen vain eteenpäin, noin kolme-viisi kirjainta sekunnissa, riippuen vähän vireystilasta ja siitä, mitä sanaa on kirjoittamassa. No. Nyt pyyhin yhden lauseen pois ja kirjoitin tilalle toisen. Mutta pääasiassa tässä ollaan vain tajuntani armoilla, vailla sensuuria. Voisin yhtä hyvin kertoa pyyhkimäni lauseen olleen nerokas, mutta se olisi valhe. Mutta teidän olisi lukijana silti oltava vain ja ainoastaan sen armoilla, mitä minä satun kertomaan. Siitä syystä tajunnanvirta ja postmodernismi ovat mielestäni jo kielellisesti niin hienoa kampetta. Siinä ei ole varaa valita, koska kokemus on täysin subjektiivinen, luottamuksellisesti tajunnalta toiselle jaettu, oma näkemys asiasta. Se on juuri niin todenmukainen ja valheellinen, kuin yhden ihmisen kuva yhtään mistään vain voi olla, ja sellaisenaan juuri täydellinen.

Kaikenlaista äherrystä tässä joutessaan..

Tämän päivää olen lähinnä ähertänyt keikkahommien kanssa. Tuon yhden Jamien Godholen Suomeen kesäkuussa, ja nyt olen sitten äherrellyt päivien kanssa ja säätänyt kaiken näköistä pientä silppua aiheeseen liittyen. Kaikkein vaikeintahan näissä hommissa on saada keikkapaikat bookattua, nykyisellään auttaa sentään se, että tuntee joka kylästä jonkun tahon, joka osaa auttaa edes jossain baarissa. Baarien keikkabookkaajat itse ovat melko huonoja vastaamaan viesteihin, mutta siinäkin auttaa kyllä paljon, jos on ulkomaalaisia bändejä vipuvartena. No. Eiköhän tähänkin saada kaikki neljä keikkaa bookattua, toivottavasti. Jos ei Lahdesta natsaa päivä grindibileille, niin pidän ne vaikka kutsuvierasjuhlina treeniksellä. Toki sinne olisi nimellinen sisäänpääsymaksu, että saadaan ammuttua britit taivaalle ja himaankin sitten, mutta koitan kyllä järkätä keikat niin, ettei olisi omat viimeiset nuudelirahat tiskillä. On niitäkin kyllä ollut. Eikä ole ollut edes ihan yksi tai kaksi keikkaa. Mutta useammin niistä on hyvä maku jäänyt suuhun. Etenkin The Arson Projectin kanssa! Ja Magrudergrindin. Ei vituttanut yhtään, vaikka sai syödä vähän heikommin noiden jälkeen.

Julisteitakin fiksailin parille kevään keikalle ja mietin, mitä olen unohtanut tällä kertaa. Aina sitä jotain unohtaa kuitenkin. Rytmi on tasaantunut melkolailla, illasta väsyttää jo hyvissä ajoin. Koiran kanssa tulee käytyä päivisin pihalla, ja se on ihan hyvä juttu. Sitä tajuaa, ettei elämä ole niin perkeleen sekunnin päällä. Etenkin, kun ne sekunnit tuppaavat kulumaan lähinnä tuhlaten. Aika kovat eroahdistukset tuolla on, kun ei ole koskaan elämässään joutunut olemaan hetkeäkään yksin, joten siitä sitä nyt koulutetaan eroon. Kylläpä tuo melko nopeasti sentään oppii asioita, mikä on lohduttavaa. Viimein päätettiin nimikin. Noru on ihan hyvä. Aluksi meinattiin Narua, mutta jos tarvitsee joskus lähteä oikeasti narua ulkoiluttamaan, niin kukaan ei ota vakavasti kuitenkaan.

Olisin eilen tilannut Amazonista Beckettin Selected Worksin, mikä on yhtä näytelmää ja yhtä novellia vaille Complete Works. Ajattelin perinteisesti euron olevan "joku puoltoista dollaria", mutta eipä se ollutkaan, kuin euro ja kymmenen senttiä. Silläkin olisi vielä ollut varaa, elleivät postikulut olisi olleet kahtakymppiä. Pitää tilata, kun on taas enemmän rahaa, koska vieläkin ärsyttää, että Unnamable jäi kesken, eikä sitä ole Lahdessa. Muutenkin Beckettiä on täällä kirjastossa melko vähän, paitsi että kun lainailin kaikki mitä oli, niitä kärrättiin sinne lisää. Harmiksi olin lukenut ne kaikki. Mutta tuossa paketissa on jotain sellaistakin, mikä oli itselle vierasta, eli ihan mielelläni maksan siitä sitten kolmekymppiä ja kahdenkympin postit kun on vaan varaa. Lisäksi se on ihan siistin näköisesti duunailtu:

Unenkaltaista psykedeliaa ja ennenaikaista katkeruutta. Hah.

Tuli tuossa mieleen taas epämääräisen psykedeelisiä kokemuksia unien seasta, joita ajattelin nopeasti vielä jakaa, ennen kuin menen katsomaan niitä lisää. En ole varma, oliko tämä viime yönä, vai joskus aikaisemmin, mutta heräsin nopeasti kesken unien, näin epämääräisiä muotoja, niin kuin pyöreitä ja laakeita kiviä, kahvipaketteja, kaikkia sellaisia esineitä, ikään kuin olisi katsellut niitä veden alle, ne olivat selkeitä ja väreilivät ja aaltoilivat. Mietin, että onpas siisti kokemus, selkeästi pääsin käyttämään tajuissani taas sitä dmt:tä, joka on tarkoitettu tajunnan käyttöön unien tuottamiseen. Tuollaiset kokemukset ovat siistejä, etenkin, kun tietää kokevansa ne selvinpäin. Tietää, miten tämä on aivan "normaali" tajunnantila, ja samalla ymmärtää miten hölmöä tuollaisten aineiden laittomaksi tekeminen on, kun kehosi on käytännössä kuitenkin niitä jauhava mylly. Adrenaliini, dopamiini ja endorfiinit, kaikki muuntavat tajuntasi tilaa käytännössä. On eri asia, osaatko tarkkailla tajuntaasi tietoisesti näissä tiloissa. Kirjoitin joskus lyhyen kokemuksen adrenaliinin aiheuttamista tuntemuksista, ja noita univajeen ja unien kuvauksia täällä nyt on vaikka kuinka paljon.

Toinen vastaava kokemus oli, kun tuossa ruoan jälkeen lueskelin kirjaa ja keskityin siihen väsyneenä oikein kovasti. Yhtäkkiä olin aivan konkreettisesti kesäisen hämärtyvän taivaan alla katselemassa ensimmäisiä tähtiä, ja sitten äkkiä taas sohvalla kirja kädessä. On niin hämmentävää hypätä niin lyhyessä ajassa niin konkreettisesti tajunnantilasta toiseen, valveesta uneen ja takaisin, lähes tulkoon ilman mitään varoitusta, ilman nukahtamista, ilman tajunnan hidasta liukumaa tilasta toiseen. Se on nimittäin tavallisimmin unen olomuoto, kulkea hitaasti valveesta uneen, niin, että ajatuksesi kietoutuvat yhdeksi kokemukseksi ja arkipäivän kokemuksesi ja ajatuksesi muuttuvat vähitellen unen surrealismiksi. Tätä samaa tuntumaa yritän hakea myös kirjan kirjoittamiseen, mutta tiedän, ettei sellainen mene Suomessa kaupaksi, koska se ei saa edes mahdollisuutta.

Suomessa sellainen kirjallisuus ei pääse edes painoon asti. Ellei se ole aivan suoraa fantasiaa. Täällä on vahvat perinteet viihdekirjallisuudessa, dekkareissa ja fantasioissa, joilla on omat kuluttajakuntansa, mutta helvetin pieni rako oikealle kaunokirjallisuudelle, sellaiselle, jolla olisi vähän korkeampia päämääriä kuin viihtellisyys, tai sitten sen PITÄÄ käsitellä Suomen kollektiivista traumaa jollakin tavalla. Tämä on monella tapaa hyvin turhauttavaa, koska se syö intoa kirjoittaa kuitenkin jonkun verran. Siksi se on paljon hitaampaa, koska sitä tekee vain ja ainoastaan silloin, kun kirjoittaminen itsessään on riittävän tyhjentävää puuhaa siihen. Jos tietäisi, että se on menossa jonnekin, niin tulisi sitä kirjoitettua nopeammin. Jolloin se ei olisi puoliakaan siitä, mitä se nyt on. Se olisi kiireessä juosten kustua paskaa kuitenkin. Eli lopultakin kai parempi näin. Mutta on se hieman turhauttavaa istua kahden novellikokoelman ja runokirjan päällä, ja pitää vielä kahta keskeneräistä kirjaa työpöydällä, tietäen, ettei ne luultavasti päädy yhtään minnekään. Ehkä kirjoitan kaikki valmiiksi ja tungen roskakoriin. Sitten voin vaan selittää, miten ne oli parasta, mitä tulen kirjoittamaan, eikä kukaan saa koskaan lukea niitä.

Reincarnated, aiheen vierestä kerrottuna.

Eilen katsoi Snoop Doggin dokumentin Reincarnated, ja vaikka siinä oli välistä vähän vaivaannuttava meininki, ja välillä taas sympaattinen meno (miten käy Snoopin sukulaispojan, joka on niin tuhannen pilivesä, ettei meinaa päästä mäkeä ylös!), se oli kaikenkaikkiaan hyvä dokumentti. Miksi? Siksi, että se valaisi omaa käsitystäni tuosta artistista ihmisenä. Tätä ennen kuva on ollut lähinnä se, joka kaikista noista länsirannikon räppäreistä jää, aseita ja huumeita ja paritusta ja blingblingiä. Sen sivulla on jäänyt huomaamatta se empaattisuus, millä hän on tahtonut lopettaa nuo jengien väliset väkivaltaisuudet ja muut ylimääräiset touhut. Ei se ihan yhdellä ruumilla ole tullut, mutta kuitenkin. Itselleni on aina ollut jotenkin mysteeri, miten yksikään köyhyydessä kasvanut yksilö voi kasvaa niin epäempaattiseksi, että tappaa muita ihmisiä tai tuhoaa tieten tahtoen heidän elämiään muilla tavoin. Ymmärrän lähiöissä olevan ristiriitaisen yhteisen kulttuurin kyllä hyvin. Jokainen pelaa omaan pussiinsa, mutta toisaalta kaikki ovat samassa veneessä. Siksi on jotenkin aina ristiriitaista katsoa, kun joka köyhä räppäri paistattelee blingblingin loisteessa jossain rolls-roycessa.

Se, mikä oli vähän vaivaannuttavaa oli ennen kaikkea se, miten nopeasti Snoop tuntui omaksuvan jamaikalaisuuden ja rastafarismin ihan vain siksi, että polttelee pilveä eksessiivisiä määriä. Onhan se kai vähän sama asia, kun meikäläinen menisi leikkimään saamelaista (paitsi että asun sentään samassa maassa saamelaisten kanssa). Ainakin se tuntuu vähän samalta näin ulkopuolisen silmissä. Mutta silti kokonaiskuva, se miten räppäri vieraili kadulta pelastettujen lasten koulussa musiikin tunnilla, miten hän oli oikeasti läsnä paikallisten kanssa ja miten hän suhtautuu ihmisiin ylipäätään vaikutti kaikki minuun jollakin tavalla positiivisesti. Ei kai tuollaisiakaan liikaa ole tuossa maailmassa, jossa kaikki juoksevat kilpaa labyrintissä, ja voittajat jäävät vaan omaan erinomaisuuteensa tuulettelemaan sen sijaan, että yrittäisivät auttaa ketään muita ulos.

En voi edes väittää, että minun lapsuuteni olisi ollut millään tavalla samanlaista. Suomalainen pikkukylä eroaa jenkkilähiöstä, kuin puuro tiimalasista, mutta köyhyyden kokemus ja epävarmuus ovat silti tuttuja asioita. Epävarmuus on sellainen asia, joka väritti koko lapsuuttani vielä silloinkin, kun asiat tuntuivat olevan hyvin. Sen kanssa oppi elämään, vähitellen sen oppi hyväksymään. Nähdäkseni epävarmuus ja lama kasvattavat ainakin kahdenlaisia ihmisiä: niitä, jotka jäävät siihen kehään toistamaan omien isiensä kuvioita (ja monesti isät pilaavatkin kaikki mahdollisuudet yrittää rikkoa kehä) ja niitä jotka pyrkivät näyttämään koko maailmalle. Toiset tuli polttaa, toisissa se palaa. Ja jos se palaa, se ei sammu koskaan. Se on olemassa jossain sisällä, se saa uutta puhtia kaikista hylkäyksistä, epäonnistumisista, jokaisesta kiellosta ja rajoituksesta ja auktoriteetistä se nousee korkeammalle ja tuhoaa kaikki esteet tieltä. Toisilla ei ole keinoja hallita tulta, ja he palavat nopeasti loppuun, syrjäytettyinä itsestään ja omasta olemisestaan. Sitä on ollut monen kohdalla hankala seurata, mutta tiedän, ettei kukaan pärjäisi paremmin. Me olemme olosuhteittemme takomia, ja ilman niitä emme olisi sitä mitä olemme. On turha pitää sitä mitenkään omana ansiona, jos on selviytynyt, ja vielä saanut pitää idealisminsakin. Se on ihan vain sinun omien olosuhteittesi aikaansaannosta. Ja juuri siitä syystä tuulettelu on mielestäni kiusallista katsottavaa. Siinä kielletään kaikkien sattumien vaikutus omaan tiehen, nähdään vain se murto-osa, mitä on itse saatu tehtyä sen kaiken eteen. Oikeasti me olemme aina sidoksissa muihin ihmisiin, ja kaikki meidän elämämme avaimet ovat muiden ihmisten käsissä. Niin se vain tuppaa menemään, kun asiaa ajattelee yhtään minuuttia kauemmin.

Koira tuli taloon.

Eilen taloon tuli koira. Elämä tuntuu alkaneen koirallisena taloutena yllättävän kivuttomasti. Äitini kuvasi noita luonteettomiksi räksyttäjiksi, mutta tuon ihan hiljaa ja näyttää vaan hymyilevän kokoajan. Ja makoilee kainalossa ja muuta sellaista. Näyttää vähän karvaiselta pääsiäismunalta kun istuu. Nyt se makoilee tuossa selän takana. Vähän pitää totutella maalaiskodin jälkeen kaupungissa olemiseen, mutta aika nopeasti oppi jo pysähtymään, kun käskee. No, seurailen sitä ja tarkkailen sen olemassaoloa. Ja omaani. On hauskaa todeta, ettei minkäänlainen dualismi tässäkään suhteessa pidä edes pienintä vähää paikkaansa. Yläasteella kaikki jakaa itsensä joko kissa- tai koiraihmisiin, koska ovat lapsellisiä. Käytännössä jako menee karkeasti niin, että introvertit pitävät kissoista, kun ne eivät ole seurallisia, ja ekstrovertit pitävät koirista, koska ne ovat seurallisia. Sitten jotkut hassut jaksavat vielä väitellä näiden omien boksiensa paremmuudesta. Jossain vaiheessa, kohdatessaan toisen lajin pätevän, ylisöpön tai mahtavan omaperäisen yksilön he ehkä tajuavat olevansa eläinihmisiä. Tai sitten eivät. Aivan yksi lysti minulle. Ja toivottavasti kaikille muillekin. Minussa on jokin sellainen automaaginen ominaisuus, että rauhoitan eläimiä. Niin taidan kyllä rauhoittaa monia ihmisiäkin. Yleensä ne rauhoittuvat, kun ei itse häslää koko aikaa. Ihmisillä on paha taipumus ruokkia sekä toistensa, että eläinten keskittymishäiriöitä, ja sitten ne ihmettelevät, kun ei sana mene perille.

Muuten tämä päivä on mennyt lueskellessa. Luen tällä hetkellä Jeff Bridgesin ja Bernie Glassmanin dialogia (Dude ja zenmestari), ja tässä on todella paljon sellaista vähän selkääntaputtelevaa kommunikaatiota, mikä nyt on ehkä väistämätöntä ja luontevaakin ystävien kanssa keskustellessa, mutta luettuna tuntuu, että nämä olisi voinut leikata tästä kirjasta pois. Lähtökohtana oli keskustella buddhismista ja miettiä Big Lebowskin päähenkilön suhdetta zenmestareihin (kai?), mutta se meinaa välistä unohtua, vaikkakin nämä asiat kai yhdistyvät kuitenkin aina joillain langoilla. Ajattelin, että tässä olisi ehkä konkreettisemmin mietitty sitä tekemisten symbolismia ja pieniä juttuja elokuvasta, mutta eiväthän asiat koskaan ole kuitenkaan sitä mitä odottaa. Onhan tuossa joitain ihan mielenkiintoisiakin juttuja ja anekdootteja, mutta en nyt oikein tiedä, mitä siitä olen mieltä. Jonossa on myös Alan Wattsin Zen, jonka olen vain kuunnellut joskus, mutten lukenut ajatuksen kanssa, ja Zen ja psykoanalyysi, koska ajattelin, että nyt pureudun tähän asiaan ja tarkastelen sitä itseään hieman eri kulmilta. Cimon sivuilla oli myös kahden kuukauden vapaaehtoistyöpaikka espanjalaiseen zen-luostariin, laitoin siitä sähköpostia. Ilmoitus oli tosin yli vuoden vanha, joten en ole kauhean luottavaisilla mielillä odottamassa vastausta. Mutta olisihan se hienoa käydä tutustumassa.

Jostain syystä maanantaisin meditaatio sujuu kaikkein tehokkaimmin, ja sen jälkeen kirjoittaminen sujuu suhteellisen kevyesti. Saa nähdä miten ajatukset ajelehtivat huomenna. Zazen on kyllä siitä merkillistä touhua, ettei siitä käytännössä tunnu olevan yhtään mitään apua tai etua tai hyötyä, mutta jotenkin aivot tajuavat sen oleva hyväksi, kun huomaat miettiväsi, olisiko sinulla aikaa istua vielä toinenkin puolituntinen tuijottelemassa seinää. Jos sitä johonkin voi verrata, niin se on ehkä kovalevyn eheytystä, tietojen uudelleenjärjestämistä ilman uuden tiedon sisäänottoa. Ja siitä syystä sen jälkeen aivotkin tuntuvat toimivan vähän paremmin. Se on päänsisäisten huoneitten järjestelyä ja siivoamista, jotta on enemmän tilaa mesota.  Taidanpa vain kirjoittaa lisää, kun se nyt kerta taas sujuu. Sitten voisi väsäillä makaronilaatikon ja katsoa, mihin se johtaa.

Close Your Eyes, Open Your Mouth

Close Your Eyes, Open Your Mouth.

Tuollaisen tuossa rapsuttelin ruuvilla. Mietin vielä, maalaanko siihen jotain, mutta päätin ottaa jonkinlaisen välitallennuksen ennen kuin rupean sitä enempää ryssimään. Ehkä se ei edes tarvitse mitään. Ehkä vaan lisää puukkoa ja ruuvia. Mukavaa puuhastelu, mutta sormet tulevat aivan helvetin kipeäksi. Ajatuksenahan tuossa on huutamisen epämääräinen voima ja vaikutus. Vaikka periaatteessa huutaminen ei muuta yhtään mitään, on sen voima käytännössä kuitenkin sellainen, että sillä voi tuhota kaikenlaiset mieltä kahlitsevat ja hallitsevat voimat. Peter Dolving sanoi jossain haastattelussa, että vähän kyllästyi huutamiseen, koska se ei vaikuta yhtään mihinkään. Se on vain turhautuneen mielen viimeinen keino, kun ei ole mitään muutakaan. Uskon tämänkin pitävän paikkaansa, mutta silti tiedän, että siinä on jotain syvempääkin. Huutaminen ei muuta mitään, paitsi energiaa. Se auttaa yksilöä purkamaan negatiivista energiaa tehokkaammin, kuin mikään muu. Rumpujen soitto pääsee lähelle, koska siinä saa lyödä asioita. Kaikki liikkeet tehdään omalla keholla, se kuluttaa happea lihaksista ja vie voimat. Mutta siinäkin ääni tehdään jollakin sinun itsesi ulkopuolisella objektilla. Olet subjekti, tekijä, ja ääni tulee ulos objektista. Huutaessa hakkaat itseäsi. Kaikki ääni tulee ulos sinusta itsestäsi. Vapautat sitä turhautumista, joka on jossakin tuolla oman sielusi ytimessä, kertynyt ja kasvanut kaikista hylkäyksistä ja kielloista ja rajoituksista, joita muut ja sinä itse asetat itsellesi. Huudat, päästät ne kaikki ulos ja muutat sen puhtaaksi ilman värähtelyksi, ääneksi. Se on mielenkiintoinen prosessi, jota olen pohtinut paljonkin. Se ei käytännössä muuta mitään asioita maailmassa. Mutta se muuttaa sinua. Se vapauttaa negaatiosi pois, eikä sinun tarvitse purkaa niitä muihin ihmisiin. Sinulle jää enemmän aikaa ja keskittymistä kehittää inhimmillisiä puoliasi, eikä tarvitse purkaa pahaa oloa ympäristöön. Se on kohdennettu tuohon yhteen aktiin, joka tuntuu voimakkaalta siksikin, että se on oikeasti helvetin fyysistä. Kuka tahansa voi sanoa, että se on helppoa, mutta 20 sekuntiakin huutamista on oikeasti jo sellainen suoritus, joka jättää sinut puuskuttamaan happivajareissa seinään nojaillen. Siinä täytyy opetella hallitsemaan kehoa ja lihaksia, tekemään työtä sen huutamisen eteen. Ei se rakettitiedettä ole, mutta pirun lähelle se menee.

Jos tämän tahtoo joku poistaa ja tukea Cut To Fitin levyntekoprosessia, hinta on 70 euroa.

"Viime yönä minä uneksin sodasta."

Kun minä uneksin sodasta, siihen ei koskaan liity sankarillista ympäriinsä juoksemista, räiskimistä, räjähtäviä päitä ja rynkyllä taivaisiin ampumista samalla, kun huutaa täysillä sentimentaalisesti rakkauttaan isänmaata kohtaan. Kun minä näen unta sodasta, se tarkoittaa epätietoisuutta, hiljaisuutta, kaaosta, pelkkää epävarmuutta. Muutamia kertoja olen nähnyt unta, jossa horisontissa näkyy välähdys, ja sienipilvi nousee taivaalle. Siinä sitten vain odottelee, pyyhkäiseekö paine ja lämpöaalto hengiltä, vai onko riittävän kaukana tapahtumien keskipisteestä. Sitten odottaa ja miettii, tuleeko niitä lisää. Mistään ei tiedä, kukaan ei ole kertomassa alkoiko sota, vai oliko tuo ainut. Viimeöisessä unessa oli vähän sama fiilis. Porukat asuivat taas siinä vanhassa talossa, jossa asuin viimemmäksi kotona, vaikken sitä koskaan kodikseni tuntenutkaan. Silti se on unissani se paikka, missä asun. Siihen liittyy yleensä jo lähtökohtaisesti jonkinasteinen epämiellyttävä olosuhteiden pakottaman olemisen muoto. Ja sen lisäksi tapahtuu jotain.

Viimeyönä iltataivaalla lensivät muutamat isommat lentokoneet ja sitten pellolle talon taakse alkoi sataa pommeja. Maa järähteli ja oli vaikea pysyä pystyssä, ja mietin vain, että mitä helvettiä kukaan pommittaa jotain yksinäistä maalaistaloa jossain Pertunmaalla, kun selkeästi tässä maassa olisi tärkeämpääkin pommitettavaa. Nyt kun ajattelen asiaa, ymmärrän koneiden tulleen lännen suunnasta. Myös talon kattoon putosi pari pommia, mutta ne eivät räjähtäneet, vaan tömisivät katolle kuin perunat kellarin pohjalle. Otettiin kaikki olennainen romu (hauska huomata, etten itse pelastanut unessakaan mitään muuta, kuin Charvellin akustisen kitaran) ja juostiin metsään. Sitten yhtäkkiä oltiinkin Cut To Fitillä kiertämässä Profane Omenin kanssa Eurooppaa jollain helvetin isolla bussilla. Oltiin muka Latviassa, mutta se näytti ennemmin joltain Lähi-Idän maalta. Tajusin, ettei Eetu ollut matkassa ja kysyin Vililtä, miten ajateltiin soittaa keikkoja ilman kitaraa. Se sanoi, että kyllä se Eetu tulee keikkaan mennessä, joko lentää tai ajaa mersulla perässä. En tiedä oliko kyseessä joku sotaan liittyvä rajatarkastus, mutta yhtäkkiä auto oli täynnä tyyppejä, joilla oli kirkkaansiniset nahkatakit ja nahkahousut. Ne asettuivat taloksi bussiin, puhuivat Suomea ja lämmittivät äidin laittamaa makaronilaatikkoa tupperware-astioissa. Mietin, että onpas nyt taas epämääräisiä unia, ja kai sitten heräsin.

Uskon, että sota on hiipinyt alitajuntaani lähinnä noiden Blasimin novellien kautta, ja siihen tuo Lähi-Idän näköinen Latviakin viittaisi. Profane Omen tuli uneen, kun eilen tuli pitkästä aikaa juteltua tuntitolkulla Viljaminkin kanssa. En tiedä mistä tuo vanha talo hiipi, ehkä se oli jonkinlainen minä-kuva, joka on vähän sekainen, mutta silti sen verran tukeva, ettei sitä pommeilla kaadeta. Silti se tuntuu perustuvan vahvasti menneisyyteen. Se on luonnollista, kaikki ihmiset perustavat minänsä menneisyyteen, muistiin, kokemukseen siitä mitä minä on ja mitä minä ei ole. Se on aivan normaalia, mutta silti itse pyrin kuitenkin siihen, että ei ole mitään turvallista taloa, sellaista, joka jäisi vakaaksi ja pysyväksi. Mieluummin nukun taivasalla. Ehkä tämä sota olikin minun oma yritykseni tuhota minä. Ehkä tämä uni osoitti ennemmin sen, etteivät minun pommini ihan vielä riitä murtamaan kaikkia niitä menneisyydestä kumpuavia traumoja ja kokemuksia, etten minä aivan vielä ole valmis tuhoamaan sitä taloa, joka on rakennettu pakosta, epämukavuudesta ja ahdistuksesta. Portugalistakin sanottiin, että vaikka olen ammattitaitoinen ja mukava ihmisenä, minulla on ehkä vielä hieman asioita käsiteltävänä. Naureskelin, että he saivat tuon selville neljän päivän aikana, ja täällä olen saanut tehdä hommia ilman, että kukaan on tajunnut juuri mitään.

Tiedän, että olen tullut kokemusteni kanssa pitkälle. Olen kuullut sen pomoilta, psykologeilta, muilta vastaavan lapsuuden ja nuoruuden eläneiltä ja ties keneltä muultakin. Se ei silti tarkoita, että olisin käsitellyt ja sisäistänyt aivan kaiken sen, mitä on tapahtunut. Minulla on vahva ammattietiikka. Kun teen töitä, en anna kokemusteni olla välissä. Käytän niitä vain ja ainoastaan peilauspohjana muille, mutta niillä ei saa olla mitään väliä, ne eivät saa värittää työntekoani millään tavalla. Uskon, että ne tekevät minusta myös oikeasti paremman siinä mitä teen. On helpompi auttaa syrjäytettyjä ja systeemin kusessa pyristeleviä ihmisiä, kun on kokenut sen kaiken itse (eikä edes niin kauan sitten) ja tietää mitä se on. Olen käsitellyt henkisen väkivallan, vanhempien avioeron, perheen hajoamisen, häpeän, itseinhon, vihan, valtavan määrän ihmisiä tuhoavia asioita, tehnyt niistä musiikkia ja kuvia ja sanoja, kanavoinut kaikkea sitä sellaiseen muotoon, ettei se enää kurista minua. Mutta sitä energiaa on PALJON. Vaikka olen kohta kymmenen vuotta huutanut tätä samaa energiaa pois, tuntuu, että sitä riittää vielä koko loppuelämäksi. Se, yhdistettynä olemassaolon ahdistukseen, joka välillä käy aivan ylitsepursuavan raskaaksi, pitää huolen siitä, ettei minun tarvitse koskaan miettiä, mistä inspiraatio tällaiseen kamaan tulee. Siltikin uskoisin, että joskus on olemassa aika, jolloin kaikki se on kulutettu täydellisesti loppuun.

Huomasin Cut To Fitin uuden levyn sanoja ylös kirjoittaessani, että aika monet niistä on kirjoitettu isäni näkökulmasta. Ehkä se on väistämätöntä, kun on nyt suunnilleen yhtä vanha, kuin hän oli meidän ollessamme pieniä. Sitä alkaa tajuta, miten pienistä asioista kaikki on kiinni. Ja ymmärtää, että jos olisi itse samassa tilanteessa, tekisi luultavasti täysin samalla tavalla. Yritän rikkoa sen kehän, etteivät minun hypoteettiset lapseni joutuisi ryömimään samanlaisten helvettien läpi. Ja silti tiedän, että ilman sellaisia kokemuksia, he eivät kuitenkaan välttämättä kasva yhtä lujiksi, kuin niiden kanssa. Se on itsessään jo yksi ristiriitaisuus elämässä. Sellainen kysymys, mihin ei ole mitään oikeaa ja hyvää ratkaisua. Mutta niitähän täällä riittää.

Turhauttava päivä. Ja kaikki on taas kaupan.

Kävin tänään treeniksellä pyörähtämässä. Fiksuna poikana olin tietysti pakannut mukaan kaiken muun, paitsi raiturin, ja jäi mestariteos nauhottamatta. Tai melkein. Sain puhelimella talteen 20 minuuttia tajunnanvirtaa loopperin kanssa, ja mietin, että sellaisia keikkoja voisin alkaa soittaa jossain. Niin, että ihmiset saavat duunailla mitä parhaaksi näkevät, ja istun vaan jossain salin perällä loopperin kanssa, ja duunailen kaikenmaailman äänimattoja siellä. Koska tuntuu olevan aivan sama mistä lähtee liikkeelle, aina siitä jotain kuitenkin saa duunailtua. Ja loopperissa on se kätevä puoli, että sillä voi oikeasti jumittua tosi pitkäksi aikaa kasvattelemaan jotain yhtä pientä hommaa. Hankaluus on sitten lähinnä siinä, että sillä on todella helppo ryssiäkin asioita. Usein unohtaa, että nauhoitus on vielä päällä, kun alkaa soittaa jotain kokeiluleadia, ja sitten se jää sinne kierron päälle pyörimään jonain ihmeräpellyksenä. Mutta sillä oppii soittamaan itsensä kanssa. Ja kai siinä oppii vähän jotain sovittamisestakin. Se on kuitenkin hauskaa, ja saa ihan siistin kuuloisia juttuja tehtyä.

Kirjoituskone on silti laulanut tänäänkin kitaraa enemmän, vaikkei sillä mitään järjellistä ole saanut aikaan. Runoja voisi silti olla taas yhden kokoelman tarpeiksi asti, vaikkei ole varaa julkaista ensimmäistäkään. Ehkä niitä voisi tyrkyttää jollekin, mutten oikein tiedä, kuka tai mikä runoja julkaisee. Jos jollakin on vinkkejä, niin otan mielelläni vastaan. Nyt tässä pitäis alkaa taas vähän kikkailla rahaa, koska edessä on kaksi isoa hommaa. Koira ja levy. Koiraan pitäisi kerätä 800 euroa, ja levyyn pitäisi varata joku 1500 euroa. Autosta nyt varmaan saa jo melkein puolet tuosta levyn rahasta, eikä sitä tarvitse muutenkaan onneksi yksinään maksaa, mutta kai siihen pitäisi vähän rahaa kerätä. Tumblrista löytyvät taulut on kaupan, paitsi ne kaksi jotka on myyty. Ja jos joku nappaa, kannattaa olla nopea, koska kohta alan maalailla taas vanhojen pohjien päälle jotain muuta kuitenkin.

Tämä on ollut vähän sellainen päivä, ettei mikään ole lopultakaan johtanut mihinkään. Taitaa olla perjantai, mutta koko päivän olen elänyt lauantaita. Heräsin kuitenkin ihan hyvin ja ilman mitään isompia ongelmia yhdeksältä. Ongelmat olivat ennemmin unessa, kuin heräämisessä. Ensimmäistä kertaa muistini mukaan näin unta kuolleesta ihmisestä, joka ei ollut elävä unessakaan. Se oli mielenkiintoista ja on mietityttänyt koko päivän. Se oli äitini äiti, alzheimeria sairastanut mummo, jota en viime vuosina käynyt katsomassa. Näen aina unta isäni vanhemmista, en koskaan äitini vanhemmista. Paitsi viimeyönä. Kummini oli patologi, joka kysyi, tahtoisimmeko mennä katsomaan ruumista. Sitä ei oltukaan kuulema haudattu, koska aina välillä ruumiit menevät sekaisin ja kaikkia ei sitten haudatakaan niinkuin pitää. Mentiin äidin kanssa huoneeseen, jossa oli kaakelilattiat ja seinät, siellä oli pimeä osa, jonka yksi seinä oli lasia. Kummini käänsi valot päälle ja sydämeni hakkasi (oikeastikin) ihan helvetisti. Silmilleni rävähti vitriinin takana mummoni ruumis, joka oli juuri sen näköinen, mitä viisi vuotta jossain lasivitriinissä pidetty ruumis on. Huone haisi balsamointiaineille, mutta häneen niitä ei selkeästi oltu käytetty. Näky oli niin vahva, että minun oli juostava kierros huoneen ympäri, ennen kuin asetuin katsomaan sitä. Siitä sitten liuin vähitellen hereille.

En tiedä miksi näin tuon unen. Yksi yö mietin, että mitä jos kuolleet ihmiset elävätkin niin kauan, kuin heistä nähdään unia. Että sinulla olisi kuolemasi jälkeen minä-kokemus, jonkun toisen unissa. Vaikka kahdessa unessa samaan aikaan, mikäli jotkut sinusta unta näkevät. Sen verran itsenäisiä ja minusta piittaamattomia toimijoita kuolleet minun unissani ovat. Sitä kautta olemassaolokin hiipuisi hiljalleen, ihmisten unohtamisen myötä. Ehkä juuri siksi minun unessani mummoni oli kuollut, koska en näe hänestä unia. Mutta enpä minä tuohonkaan tosissani usko. Miksi menin katsomaan häntä äitini kanssa? Nyt ajatellessa minulle tulee mieleen, että ehkä se on jotenkin alitajuinen ajatus siitä, että me molemmat saatamme kantaa alzheimerille altistavia geenejä, sellainen tulevaisuus joka meidän tulee voida "nähdä", vaikka se olisi kuinka kuvottava tai järkyttävä ajatus. Miksi alitajuntani kertoi tämän minulle tänä yönä? En tiedä. Voin myös tulkita väärin. Ehkä hän oli mukana vain, koska se oli hänen äitinsä. Mikä minun kummini rooli on? Hän on ammatiltaan oikeasti optikko. Näköni on hieman huonontunut viimeaikoina. Tai ainakin luulisin niin. Ehkä tämä uni olikin kehoitus mennä tarkastuttamaan näkö, eikä mitään muuta. Vaikeus alitajunnan tulkinnassa on se, että jos ei symbolien ja ihmisten merkitys ole sinulle itsellesi alitajuisesti täysin selvä, vaihtoehtoja tulkinnalle on rajattomasti.

Yksi ja nolla.

Heitin tuossa päivällä yhden kaverin kotiinsa ja jäin kahvittelemaan, pidettiin siinä sitten siinä sellaista kevyttä small talkkia maailmankaikkeudesta, kuolemasta, totuuksista ja psykologiasta, sellaisia peruskepeitä aiheita, joita on mukava miettiä. Siinä tuli puheeksi sitten myös elämä maapallolla. Se jäi jotenkin kytemään mieleeni, kun tässä nyt on taas lueskellut kaikkia zen-buddhistisia tekstejä ja vähän kvanttifysiikkaakin. Lähestyttiin asiaa elämän merkityksen vinkkelistä. Jos asiaa katsoo ihan kylminä faktoina paperilla, tilanne näyttää murskaavalta. Kosmisessa mittakaavassa meidän elämällämme ei ole yhtään mitään merkitystä, koska vaikka sitä olisi jossain muuallakin, sen saavuttaminen veisi valon nopeudellakin parhaimmillaan miljoonia tai miljardeja vuosia, joten ei paljon auttaisikaan, vaikka joku äijjä vilkuttelisi jollain tähdellä (miljoona vuotta sitten, valon kulkemasta matkasta johtuen), kun emme voisi koskaan saavuttaa sitä. Lisäksi meille ei ole tullut vielä vastaan edes viitteitä siitä, että tuolla olisi yhtään ketään. Joten tällä hetkellä oletamme olevamme yksin. Olemme koko tämän systeemin ainoa elollinen planeetta, ELI elämällä ei ole mitään väliä.

Ja samalla me olemme tämän koko systeemin ainoa elollinen planeetta, ELI elämällä on väliä. Kvanttifysiikassa (en edes väitä, että olisin alan asiantuntija tai ekspertti, mutta tämän olen tajunnut) asiat eivät ole joko-tai vaan ne voivat olla myös sekä-että. 1 ja 0 samaan aikaan. Juuri tästä syystä ei ole lainkaan paradoksaalista, että elämä on samaan aikaan sekä merkityksettömin, että merkityksellisin asia tässä maailmankaikkeudessa. Tämä toi mieleen saman ajatuksen, joka minulle johtui mieleen lukiessani kirjaa Zen ja moottoripyörän kunnossapito (Robert Pirzig). Ajatus laadusta, mitä vähemmän asioita on, sitä laadukkaampia ne ovat. Alussa kaikki tämä energia on oletettavasti ollut puristuneena yhteen pisteeseen, jolloin maailmankaikkeuden laatu on ollut korkeimmillaan, sitten se sama energia on jakaantunut isompaan tilaan, levinnyt. Samalla sen laatu on heikentynyt entropian seurauksena. Mitä enemmän jatkan sanoilla tätä tekstiä, sitä enemmän se määrittää itseään, sitä vähemmän on varaa tulkinnalle ja sitä heikompi sen laatu on. (kannattaisi siis ehkä lopetella jo?) Koska me olemme ainoa tunnettu elävä planeetta, olemme myös laadullisesti "ainutlaatuisia". Jos elämää olisi jokaikisen planeetan niemessä ja notkelmassa, meidän arvomme, ainakin siten kuin me itse sen koemme, olisi huomattavan paljon pienempi. Emme ehkä olisi koskaan alkaneet kyseenalaistamaankaan elämää, jos sitä pursuaisi kaikkialla ympärillä.

Tämä on ja ei ole-ajatus sopii hyvin myös zenbuddhismiin. Se on jotensakin olennainen osa sitä, jos yrittää ymmärtää jotain ylipäätään, täytyy käsittää kaiken suhde toisiinsa. Tämä sama asia, joka tekee elämästä merkityksettömän, tekee siitä myös merkityksellisen. Se on mielenkiintoista pohdittavaa. Jossain vaiheessa tosin nauroimme, että eiköhän vain mennä valkoista lippua heiluttaen sunnuntaina kirkkoon, toteamaan ettei meillä ollut mitään vastausta yhtään mihinkään, ja heillä on sentään joku, eli se on technical knockout ja sitten vaan pärähdetään uskoon. Olisi helpompi uskoa jotain annettua ja olla ajattelematta. Mutta me tiedämme kumpikin, ettei se ole meille mahdollista. Eikä muiden uskonto ole itseltämme pois. Se on vain omasta itsestä kiinni. Minä tiedän itsessäni, etten voi uskoa sellaista, jota en voi pitää totena, ja siitä syystä jatkan etsimistä. Ja omasta puolestani saan jatkaa etsimistä. Se ei haittaa, koska se tuo vastaan juuri tämän kaltaisia, palkitsevia ja helvetin hienoja iltapäiviä, jotka kaikessa satunnaisuudessaan tarjoavat ajateltavaa useiksi päiviksi eteenpäin.

Elämä on kaikin puolin arvokas asia. Tänään siivosin dropboxia ja löysin sieltä tämän kasetin, jonka nauhoitin silloin joskus toissasyksynä yhdellä mikillä suoraan C-kasetille ja sitten rippasin vaan nettiin, kun ajattelin sen olevan vähän epäkäytännöllistä suttua mihinkään muuhun käyttöön. Se kuitenkin alkoi sellaisella runolla, joka säpsäytti heti, koska en muistanut sitä olevan olemassakaan. En tosin muista montaa muutakaan, kun kaikenmaailman liuskoja pyörii ympäri laatikoita vailla mitään järkevää funktiota. Se oli kuitenkin jotenkin niin tärkeän oloinen, että siihen on hyvä lopettaa.

Kiitos sinulle
kuka ikinä oletkin.
Teet tämän kaiken mahdolliseksi.
Muutat ajatuksia lihaksi.
Olet vastuussa tästä kaikesta yhtä paljon kuin minä,
koska lopultakin me olemme samaa verta,
samaa lihaa, samoja tunteita,
samaa galaktista tähtipölyä.
Kiitos sinulle, ettet tappanut itseäsi tänäänkään,
vaikka olisit varmasti keksinyt siihen riittävästi syitä.
Kiitos jokaisesta henkäyksestä, jonka olet vielä
lähimmäistesi seurana.
Kiitos jokaisesta ajatuksesta, joka vielä kulkee
tuon monimutkaisen ja hienon hermojärjestelmäsi läpi.
Kiitos, että olet olemassa.
Kiitos, että olet vielä siellä.

Erakko nostelee taas päätään.

Tässä sain tänään tiskatessani taas jonkunlaisen ajatuksen hetkellisen kirkkauden. Asia, joka ei sinänsä ole mitenkään uusi, teroitti vaan itsensä taas selkeämmäksi prioriteetiksi mielessäni. Ehkä siihen oli vähän vaikutusta tuolla eilen läpi kärsimälläni julistuksellisella mölyämiselläkin, en tiedä. Kuitenkin mietin sitä, mitä Mark Twain kirjoitti tuossa kirjassaan, ja mikä oli sanottu vähän toisin myös Brad Warnerin blogissa. Twainin dialogissa vanha mies sanoi nuorelle miehelle, että kaikki ihmiset ovat osan ajan elämästään etsijöitä, ja sitten ne ovat löytäjiä. Kun ihminen etsii, hänen mielensä on avoin ja terävä, hän kyseenalaistaa paitsi ympäristönsä, myös itsensä. Mutta kun ihminen löytää sen oman totuutensa, hän pitää sitä ainoana ja istuu sen päälle ja vahtii sitä, tai koittaa käännyttää kaikki muutkin omaan totuuteensa.

Olen aina ollut siitä perillä, mutta olihan siitä hyvä saada muistutus: minä en tahdo koskaan löytää sitä vastausta. Kyse on siitä, että itse etsimisen prosessi on nautinnollinen, mukava ja helvetin yllättävä retki. Kun kuuntelee muiden ihmisten löytöjä, osaa toisaalta arvostaa aina sitä, että he ovat löytäneet jotain sellaista, mikä tuo heille mielenrauhan ja tyydytyksen, ja on toisaalta kiitollinen siitä, ettei itse ole löytänyt mitään sellaista lopullista totuutta. Jotain sellaista, jonka nostaisi jalustalle ja pitäisi pyhänä. En pidä ihmisjoukoista tai -ryhmistä, pidän niitä ahdistavana ja vähän pelottavana ilmiönä. Hevikeikoillakin karvat nousevat pystyyn, kun laulaja nostelee nyrkkiä ilmaan ja hokee heiheitä, ja yleisö vastaa. Kuvittelen, että heti kun nostan käteni ilmaan, joukkotauti valtaa meidät kaikki, ja kohta ollaankin sitten jossain leirillä hävittämässä juutalaisia. Siitä syystä tätä ilmiötä ei omillakaan keikoilla nähdä. Tahdon, että ihmiset säilyttävät oman, vapaan harkintansa ja ajattelevat omilla aivoillaan. En tahdo johdatella sitä millään tavalla. Uskon tietysti niin, että elämän varrella voi tulla vastaan asioita, jotka ovat siinä elämänvaiheessa tarpeellisia vaikkapa selviytymisen tai jaksamisen kannalta, ja niistä voi pitää sen aikaa kiinni, kun niitä tarvitsee. Mutta kun niille ei enää ole käyttöä, ei niitä tarvitse väkisinkään raahata mukana. Ei hyviä, eikä pahoja (vaikka sekin on perspektiivikysymys) asioita.

Ymmärrän, että tämä nuppi futaa vähän omalaatuisella tavalla, ja osaan olla kiitollinen kaikista niistä sattuman oikuista, jotka elämässä ovat vaikuttaneet siihen, että tämä pelittää niinkuin pelittää. Siitä on ollut minulle paljon iloa, mutta vielä enemmän koen kiitollisuutta siitä, että ymmärrän sen sattumanvaraisuuden. Niin pienet asiat ovat vaikuttaneet kaikkeen. Olisin voinut lähteä kouluun Mikkeliin, ja sitten kai rassaisin autoja, enkä olisi koskaan lukenut Bukowskia. Uskonko oikeasti niin? En. Uskon, ettei minulle ole ollut mitään muuta mahdollista tietä, koska en missään vaiheessa ole tehnyt kompromisseja ratkaisujeni suhteen. Olen aina tehnyt tietoisesti intuitiivisia päätöksiä, ja ne ovat tuoneet tähän elämään KAIKEN mitä siinä on. Minun persoonallisuuteni tällaisenaan ei kuulu kusipäisyys ainakaan siinä suhteessa, että pitäisin "saavutuksiani", jotenkin omana ansionani. Itsepäisyys on sitten eri asia. Ne tosin menevät ihmisillä monesti sekaisin. Jos joku on itsepäinen tai tietää mitä tekee, ympäröivät ihmiset yleensä kuvaavat häntä kusipäänä. Se ei onneksi ole vaivannut itseä sen enempiä, koska ymmärrän toimivani itsepäisesti monessa tilanteessa. En kuitenkaan tahdo tehdä läheisilleni tai arvostamilleni ihmisille tieten tahtoen mitään paskaa, en tahdo edes vaivata heitä turhaan. Siitä syystä en juuri soittele puhelimellakaan. Eikä minua vaivaa olla yksinkään. Pidän yksinäisyydestä ja hiljaisuudesta, ne ovat niitä hetkiä jolloin siivoan pöydän pääni sisällä ja alan paloitella itseäni, kyseenalaistaa omaa toimintaani ja miettiä kaikkea tätä. Ja juuri se on elintärkeää omalle mielenterveydelleni.

Epäilen, ettei mitään kaiken yhteen sitovaa vastausta ole olemassa. Ja jos onkin, se voi olla sen verran suuri, että se ei mahdu meidän laatikoihimme, tai ehkä sulkee kaikki meidän laatikkomme helposti sisäänsä. Tästäkin syystä voi vain jatkaa etsimistä, siksi että etsiminen on niin helvetin mukavaa. Se vie sinua eteenpäin uusiin paikkoihin, uusiin kokemuksiin, uusiin bändeihin, koko ajan kohti kaikkea uutta. Kliseisesti sanottuna: ei ole kyse siitä minne tie vie, vaan siitä, että sillä saa eksyä riittävän monesti. Monet tietysti sanovat, että tällainen on tehotonta ja epätaloudellista ajan haaskaamista, mutta siihen voin vastata vain

selavii

Tämä päivä on jo näiden muutamien tuntien aikana kerennyt sisältää meditaatiota (joka meni kyllä huomattavan paljon eilistä vaikeammin.), kaikkien Cut To Fitin uuden levyn sanojen naputtaminen kirjoituskoneella (mahtuivat juuri ja juuri A4selle, kun ei jättänyt yhtään tilaa väliin.), parin uuden ja vanhan biisin livenä nauhoittamista (kyllähän tuota saa vielä aika kauan hinkata, ennen kuin kykenee jotain mies ja kitara -keikkoja soittamaan...), sekä tuota Blasimin novellikokoelman lukemista. Kun ensimmäisen kerran kerkesin selailla sitä ennen kuin se lähti lainaan, tuntui että kurjuus vuotaa ylitse joka sivusta. Se on jo itsessään vavahduttava lukukokemus, pelkän vahvan kuvallisen fiktion hahmossa, mutta vielä voimakkaampi siitä tulee kun ymmärtää, ettei se ole fiktiota. Se voi toki käydä välillä surrealistsissa sfääreissä, mutta niin käy kyllä elämäkin. Etenkin kriisialueilla ja sodan jaloissa. Eikä sitä aina kyllä tarvitse olla missään kriisimaassakaan. Olen monesti miettinyt, että voisin aivan huoletta kirjoittaa kaikki nekin asiat, joista en ole puhunut sanaakaan. Kaikki ne täysin absurdit ja epämääräiset tilanteet, jotka on tullut nähtyä ja elettyä, voisin tykitellä ne kaikki kirjaksi, eikä kukaan uskoisi siitä sanaakaan. Toisaalta tällainen näkyvillä piilottelu (huono käännös termistä hiding in plain sight) on ajatuksena mehukas ja houkutteleva, mutta siellä on paljon sellaisiakin juttuja, mitkä eivät koske vain itseä. Ja silloin niistä ei juuri voikaan puhua. Siksi tämän kirjoittaminen on myös välillä melkoista taiteilua. Ja siksi tästä saa luultavasti huomattavan itsekeskeisemmän kuvan, kuin mitä tahtoisinkaan antaa. Mutta jos tätä nyt lukee joku muukin, kuin mutsi, niin silloin on oikeasti syytä miettiä myös muiden ihmisten yksityisyyttä ja sellaisia asioita.

Eksyin tässä jostain syystä kuuntelemaan taas Houses of Voodoota. Ajattelin koittaa, saisiko House of Longinginkin opeteltua ja sovitettua yhdelle akustiselle kitaralle ja nauhoitettua, mutta ei siihen kyllä jää oikein mitään lähelle. Mutta siitä sitten kuuntelin tuon loppuun, ja täytyy sanoa, että olen siihen kyllä vieläkin ihan tyytyväinen. Vaikka ei paljoa tule näitä kuunneltua, niin nyt olen jopa malttanut antaa tämän pyöriä loppuun. Täsä tulee kyllä vahvasti ikävä 12-kielistä kitaraa. On ostettava sellainen tilalle, koska siinä soittimessa se voodoo asustaa. Vähän sielu itkee edelleen, että edes menin myymään sen. Miksi? Olen myynyt kaksi soitinta elämäni aikana, ja sitä toista kadun paljon. Toista nyt en kauheasti tarvinnut, kun alkaa noita sähkökitaroitakin olla nurkissa jo ihan hyvin. Standeja pitäisi ostaa, että saisi ne tuolta nurkasta seisomaan tukevasti omilla jaloillaan. Tässähän meinaa hiipiä hinku tehdä lisää musiikkia... Hmm. Saattaapi olla, että sitä voisi parit spoken word-hommat duunaillakin, kun on noita tekstejäkin kertynyt niin helvetisti tässä taas...

Porttikielto Poriin (ja ihan syystä.)

Katselin tänään tuon Porttikielto Poriin-sarjan. Vaikka sen toinen päätekijä kerkesikin leimata itsensä jonkinasteiseksi journalismin marttyyriksi (ja YLE kerkesi vähän jo oikaistakin virheellisiä väitteitä tästä tekstistä.), kannattaisi ehkä katsella nuo lyhyet "dokumentit" vaikka itse kuvanauhalta ajatuksen kanssa. Jos tekijät olisivat keskittyneet yhtä paljon journalisminsa tasoon ja sen tekemiseen, kuin julkkisten kanssa selfie-kuvissa pönöttämiseen ja ilmaisen viinan dokailuun, voitaisiin ehkä puhuakin jonkinlaisesta dokumentista. Nyt ollaan leimautumassa sananvapauden ja totuuden äänitorveksi, muttei minkäänlaista sisältöä oikein ole. Toimittajat huutava omia mielipiteitään, kameramies luulee olevansa se jätkä American Beautystä, taustalla pauhaa koko ajan joku puolivillainen biitti tai hassuttelumusiikki niin kovalla, ettei kuule mitä vähänkään kamerasta kauempana seisovat tyypit sanovat.

Oikeasti yksi raskaimpia piirteitä on kameratyöskentely. Kameran käsittelijällä ei ole ollut juuri mitään käsitystä siitä, miten tarkennus, valotus tai zoom toimii, tuntuu, että isoimman osan aikaa on kuvattu jotain taiteellisia filleri-pätkiä, ja leikkauspöydällä onkin sitten huomattu, ettei siellä nauhalla oikeastaan olekaan mitään muuta kuin niitä filleripätkiä. Lisäksi yksi raskaimpia piirteitä on leikkaajan tapa tehdä työtään- aina, kun haastateltava saa puhua keskeyttämättä pitempään kuin viisi sekuntia, leikataan takaisin toimittajien päälle huutamiseen ja "myllytykseen", ilman mitään logiikkaa. Kyse ei ole siitä, ettenkö olisi ollut varsinaisesti asiasta samaa mieltä, en vain pidä siitä, että ihmisiä pidetään tyhminä. Tässä on paljon samaa, kuin amerikkalaisessa journalismissa yleensäkin, tuntuu aina katsoessa siltä, että ne ovat oikeassakin väärästä syystä ja joutuu nolostellen myöntämään, jos on heidän kanssaan samalla puolella.

Ei kai sitä oikein voi selventää muutenkaan, helvetin raskasta seurattavaa tuo paska on. Tuollaisten ihmisten ei kuuluisi olla journalismin kanssa oikeastaan missään tekemisissä, kun selkeästi ei ole monetkaan perusasiat menneet kaaliin. Tietysti tällaiset tekstit saavat heidän kietoutumaan lämpimämmin marttyyrin viittaan, enkä minä mahtaisi sille oikeastaan mitään. Tällaiset ihmiset tekevät kaikelle mahdolliselle status quoa kritisoivalle vain hallaa, koska sellaisen kritiikin voi aina sitten vain niputtaa samaan kasaan tämän kiihkomielisen paasauksen kanssa. Juuri tänään sattumalta luin Brad Warnerin blogia, joka käsitteli aivan muuta asiaa, mutta silti siellä oli yksi olennainen asia tämänkin kantilta siellä oli: jonkin asian julistaminen totuutena on ongelmallista, koska olet päässyt johtopäätökseen. Olet laittanut elämän johonkin pieneen laatikkoon ja sitten vain hakkaat laatikkoasi muiden laatikoita vasen nähdäksesi pystykö rikkomaan ne. Kun tällaista kamaa aletaan tehdä jo valmiiksi värittyneellä maailmankuvalla ja ennakkoasenteella, on aivan sama, mitä muut ihmiset sanovat haastattelussa. Haastattelija tuli paikalle kuuntelemaan omaa ääntään. Ihan kiva kai, mutta ei siitä enää siinä vaiheessa dialogia saa. Dialogi on aina kahden välistä kommunikaatiota (oli se sitten päänsisäistä, tai muiden kanssa tapahtuvaa) ja yhden ihmisen puhe on, kuten tunnettua, monologi. Eikä siinäkään kai mitään vikaa ole, jos ei kuvittele itse tekevänsä jotain "piinkovaa journalismia", kuten tässä tapauksessa epäilemättä paatoksesta päätellen on. En varsinaisesti suosittele tuota cringe-festivaalia kenellekään, mutta en voi ketään syyttääkään, kun joku sosiaalipornopuoli minussa väristeli nuo itsekin KAHDESTI läpi.

Fyysistä ja henkistä tasapainoa etsimässä.

Aloitin päivän pitkästä aikaa puolen tunnin zazenilla, ja vaikkei se käytännössä tee muka yhtään mitään millekään, niin kirjoitusta se stimuloi kyllä paljonkin. Nyt tosin hakkaan tietokoneen näppäimistöä tarpeettoman kovaa kahdella sormella, kun kirjoitin äsken kirjoituskoneella. Jotenkin hassua miten keholla menee hetki vaihtaa otetta ja lähestymistapaa. On hassua seurata, miten sormet hakkaavat aivan helvetin kovaa, mutta tekstiä tulee huomattavan paljon tavallista hitaammin ruudulle, kun sormia on käytössä pääasiassa kaksi. No nyt alkaa pikkuhiljaa muutkin heräillä tähän näppäimistöön. Näin, kyllä tämä taas tästä! Ehkä meditaation prosessit ovat niin yhteneväisiä kirjoittamisen prosessien kanssa, että se jotenkin stimuloi vahvimmin juuri sitä puolta. Eihän siinä nyt ihan kauhean syvällinen olo ole, kun laskee hengityksiä ja koittaa pitää kaikki ajatukset muualla, siinä välissä tuntuu, että viisikin aistia on liikaa. Aamulla venyttelin vähän, ja yritin pysyä yhdellä jalalla tasapainossa silmät kiinni. Se onnistui, mutta oli huomattavan paljon vaikeampaa, kuin silmät auki. Meditoidessa asia on juuri toisinpäin. Kun hetkeksi sulkee silmänsä, tuntuu siltä kuin tulisi avaruuteen, kaikki tyhjenee saman tien, keskittymiskyky on noin tuhat kertaa parempi.

Sitten tekee saman silmät auki, ja alkaa samantien seurailla oman katseensa kulkua kaapin valkoisessa ovessa, huomaa siinä pari mustaa pientä täplää, joita ei ole nähnyt koskaan aiemmin, alkaa nähdä värejä ja aaltoilua, kaikkea sellaista paskaa, jota näen ilmeisesti tämän migreenini (magneettikuvat eivät ainakaan keksineet mitään muutakaan syytä) johdosta aina, jos "jätän keskittymättä" siihen mitä olen katsomassa. Sitten pitää työntää niitä asioita syrjään, oikaista ryhtiä ja keskittyä taas siihen hengittämiseen. Olisihan se helpompaa silmät kiinni, mutta kaiken ei pidä olla helppoa. Yksi zazenin ydinajatuksista kumminkin on se, että tässä näiden aistihärpättimien kanssa ollaan osana tätä maailmaa, eikä suljeta sitä pois. Mutta sen pois sulkeminen on välillä ihan tervettäkin. Sisäisen avaruuden tutkiminen on jotenkin päin välttämätöntä, jos haluaa pitää itsensä läjässä.

Ja niin paradoksaalista, kuin se voi ollakin, sisäisen avaruuden tutkiminen tarkoittaa yleensä väistämättä kaiken räjäyttämistä. Otat itsesi, leikkaat sen veitsellä osiin ja koitat tutkia mahdollisimman tarkkaan, mistä nämä palaset oikein koostuvat. Pyörittelet niitä, löydät kaikkea uutta ja ihmeellistä roinaa sielusi nurkista ja mietit, että mistä helvetistä tämäkin on tänne tullut. Tässä yhteydessä, ja aina kaikissa muissakin yhteyksissä puhuessani tarkoitan sielulla koko ihmistä psykofyysissosiaalisena kokonaisuutena, enkä vain jotain valopallochakrasysteemiä, joka liihottelisi jossain sisällä tai ympärillä jotenkin ihmisestä erillisenä olentona. Tämä sielu kuolee ja katoaa siinä vaiheessa, kun minä kuolen ja katoan. Ei ylösnousemuksia tai taivaita missään muualla, vain ikuinen tässä ja nyt, joka venyy koko sen kokemuksellisen olemassaolon yli, joka minulle tällä pallolla on. Ei mitään sitä ennen, ei mitään sen jälkeen. Menneisyys on yhdentekevää, tulevaisuus pelkkiä tuhansia olettamuksia, joista vain yksi (tai tietysti jotenkin teoreettisessa fysiikassa ne kaikki voivat toteutua, mutta vain yhdestä saan tämän saman aistikokemuksen) toteutuu. Me emme välttämättä tee kummallakaan konseptilla mitään muuta, kuin saamme ylimääräistä stressiä ja kärsimystä, joko menneisyydestä tai tulevaisuudesta. Siksi on tervettä tuhlata aikaa, tehdä kaikenlaisia harjoitteita, jotka osoittavat sinulle, mitä nykyhetki oikeastaan on, miten et koskaan saa siitä kunnolla otetta, ja miten oikeastaan vain tuhlaat aikaa. Ja siitä kirjoittaminen on aivan loistava esimerkki.

Simple Songs From The Mouth Of A Dog

Tänään heräsin seitsemältä ja ajattelin käyväni nukkumaan. Sen sijaan otinkin kitaran käteen ja soitin niin monta biisiä ulos, kuin siitä irtosi. Kuusi niitä tuli, yksinkertaisia, melko vähillä elementeillä pelittäviä juttuja, joita sitten lauleskelin omaan epävireiseen tapaani siihen päälle. Nyt tuntuu, että olen saanut taas istua lataamassa näitä koneelle melkein pitempään, kuin mitä niiden tekemiseen meni. Kone kaatui kyllä kerran jo välissä, mutta siitä huolimatta tuntuu siltä, että tietokoneiden kanssa puljaaminen on kaikkein raskain puoli kaikessa tekemisessä on se, kun siirrytään tuolta mielen ja käsien maailmasta tänne ykkösten ja nollien puolle. Mutta on täällä sentään tämä kirjoittaminen, joka on aina prosessina yhtä puhdistava ja palkitseva.

Nyt katselen tässä samalla dokumenttia amerikkalaisista hihhuleista. Nämä on meikälle joku epämääräinen "guilty pleasure", katson näitä aina puoliksi nauraen ja puoliksi monttu auki ihmetellen, että mitä helvettiä, tässä maailmassa on tällä vuosituhannella vieläkin ihmisiä, jotka ajattelevat noin. Siis noita ihmisiä, jotka on hakkaamassa koko maailman palasiksi Raamatulla. Tässä nimenomaisessa dokumentissa joku enkeleitä, demoneita ja henkiä näkevä äijä lähtee kikkailemaan jonnekin. Kukaan ei voi ymmärtää mitä se näkee ja tuntee, ja jotenkin irrelevanttina asiana se polttelee salviaa himassa. Voisin kuvitella, että niin vahvasta aineesta irtoaa jotain vaikka se menisikin huoneilmaan, jos sitä riittävästi polttaa. Mutta ei siihen tarvita edes sitä. Kaveri juttelee sujuvasti siinä chakroista ja enkeleistä ja demoneista ja muusta, ja näen päässäni vain tämän kuvan

Nyt tuo levykin sai ladattua itsensä. Se koostuu tajunnanvirtaisista teksteistä ja parista ihan jopa vartissa kirjoitetusta jutusta. Kun nyt aloin ajatella tajunnanvirtaa muutenkin, muistin unen viimeyöltä. Olin mummon kanssa jonkun pienen mökin keittiössä, ja hän käski minua kuorimaan perunoita valmiiksi. Kuorin niitä, mutta ne olivat kaikki mätiä sisältä. Hän sanoi maksavansa minulle kaikista kuorituista perunoista jotain, muttei koko duunin jälkeen ollut yhtään kelvollista perunaa, mistä maksaa. En edes yritä kaivella tästä syvällisiä merkityksiä.

Tsellasta.

Tänään on taas ollut ajelu- ja soittelusunnuntai, ja vaikka ei nyt ehkä niin älyttömän hyvin mennytkään itsellä, niin kylläpä tuo soittaminen vaan tekee sunnuntaista huomattavan paljon siedettävämmän. Laitoin myös autosta ilmoitusta nettiin ja on ihmetelty josko meille tulisi ehkä omakin koira tässä nyt sitten. Se olisi ehkä ihan hyvä juttu. Jos meillä on varaa maksaa siitä eläimestä. On vähän vaivaannuttavaa, kun pitäisi koittaa vakuuttaa olevansa taloudellisesti kykenevä hoitamaan safkat ja muut eläimelle, muttei meinaa olla varaa maksaa könttäsummaa sen lunastamiseksi. Se on itseasiassa tämän yhteiskunnan rasittavimpia puolia. Hankitpa kämppää, koiraa, autoa, ihan mitä tahansa, aina pitää olla todistelemassa jollekin jotain näennäistä pätevyyttä. Ilman VALHETTA ei varmaan oltaisi saatu tätä asuntoakaan, vaikka ollaan aivan maksukykyisiä, eikä vuokrat ole kertaakaan olleet myöhässä. Koskaan koko elämäni aikana. Vielä. Sama se mitä olet hankkimassa, aina pitäisi leuhkia sillä, että rahaa löytyy. Kiinnostus siihen maailmaan, jossa sitä pidetään jotenkin merkittävänä, on tasan 0 % .

Ajateltiin pällistellä tänään taas There Will Be Blood, koska tuo veljeni leijonamieli ei ole sitä vielä nähnyt, ja se on mielestäni kokemuksena sellainen, että se kannattaa kärsiä. Itse olen kärsinyt sen jo kolmesti, ja nyt aion kärsiä sen uudestaan, koska siinä ei ole minulle hetkeäkään varsinaista kärsimystä, ja se on kaikin puolin helvetin hyvä leffa. Mielestäni myös paljon parempi, kuin Gangs of New York, jossa oli paljon kaikenlaista epäolennaista hässäkkää. Ei sekään huono elokuva ollut, mutta jotenkin There Will Be Blood on siinä Mark Twainin perinnössään niin täydellisesti osunut suoneen, ettei tuollaisia elokuvia oikeasti ole tehty tällä pallolla montaa. Aina kun alan ajatella asiaa tuolta kantilta, alan vain miettiä sitä miten helvetin absurdia on, että kädelliset apinat ovat alkaneet tehdä toisilleen tuollaisia videoita viihdykkeiksi, ja vielä absurdimpaa on se, että toiset apinat nostavat näitä apinoita sen takia jotenkin jalustalle. Siitä ajatukseni kulkevatkin sitten jo Huxleyn Ape & Essencen kautta täyteen post-apokalyptiseen hulabaloo-murha-orgiaan.

Eilen osallistuin Jyväskylän yliopiston tutkimukseen surullisesta musiikista, uskoin sen kiinnostavan ihmisiä täälläkin, joten menkää ja tehkää itsenne numeroiksi tilastoon:
https://www.jyu.fi/ajankohtaista/arkisto/2015/02/tiedote-2015-02-11-12-32-05-416871

Uskon, että varmasti monillakin tämän blogin seuraajilla on tuolle tutkimukselle paljon annettavaa.

Levy on aika pitkälti valmis.

Nämä pari päivää on tullut puuhasteltua tuon Cut To Fitin levyn kanssa. Se on helvetti vieköön parasta, minkä tekemisessä olen saanut olla mukana koko elämäni aikana. Tänään käytiin tekemässä viimeinen välisoitto, ja sekin ylitti kaikki omat odotukset. Tällä levyllä on helvetisti kaikenlaista. Jopa Neurosista. Siitä meikä on rehellisesti sanottuna ehkä eniten innoissani. Niinkuin Vilin kanssa juteltiin, me ollaan vain nopea hidas bändi. Ei itsellä ainakaan ole mitään hinkua yrittää soittaa maailman nopeimmassa grindcorebändissä. Jos ei siinä ole muuta ydintä kuin se nopeus, siitä häviää nopeasti mielenkiinto. Toki se on jotenkin olennainen osa, onhan se raiskannut oman keskittysiskyvynkin musiikin kohdalla jo aika tehokkaasti. Turha koittaa soittaa meikälle hevi tai punkkibiisiä, joka kestää yli puoltatoista minuuttia. Ellei se sitten ole Iron Monkeytä tai jotain kunnon jumitusta. Kansitaiteissa kirjailijat ampuu silmistä laaseria ja Pekka Himanen on Jeesus.

Olen myös lukenut. Tartuin Hassan Blasimin Irakin Purkkajeesukseen. Törmäilin Blasimiin aika tasaisesti Pispalassa pyöriessä, mutten saanut luettua kirjaa koko aikana, kun se oli aina lainassa. Nyt sitten sain sen kirjastosta täällä Lahdessa. On se sellaista tekstiä, että harmittaa etten saanut luettua tätä aikaisemmin. Olisi ollut kiinnostavaa keskustella tästä kaikesta hänen kanssaan enemmänkin. Tuossa soi sellaiset kokemukset, joista meikäläisen kaltaisella Suomessa kasvaneella ihmisellä ei voi olla kovinkaan todenmukaista käsitystä. Tarinoissa on väkivaltaa ja kärsimystä järjettömyyteen asti, mutta voiko väkivallalta ja kärsimykseltä oikeastaan muuta olettakaan? Eikö sitä aina ole järjettömyyteen asti, aivan sama missä mittakaavassa ne asiat tapahtuvat. Ei se koskaan tunnu siltä, että "hmm, tuossapa järjellinen syy ja järjellinen määrä väkivaltaa". Silti osa tarinoista pistää aivan oikeasti miettimään asioita moneltakin kantilta. Etenkin siltä, miten nämä meidän sotaa ihannoivat pullamössöuusnatsit täällä kuvittelee, että niillä olisi jotain käsitystä sodasta, ihan vain siksi, että ovat käyneet armeijan? Tänne tulee kuitenkin paljon ihmisiä, jotka on raahattu jostain kuolevien vanhempien ruhojen alta ja jalkamiinojen ja kimpoavien harhaluotien seasta. Elämä on jossain muualla vähän eri kaliiberiä, kuin jossain kaupunkikaksiossa, missä voi perjantaisin juoda keppanaa ja kuunnella jotain vitun Klamydiaa lujalla. Eikä sotakaan ole ihan niin kunniallinen ja hieno asia, kuin mitä se monien kalloissa tuntuu olevan..

Nojaa. Kai sitä olisi mentävä nukkumaan kohta. Aamuyön hiljaiset tunnit, Mark Laneganin blues soi ja meillä totutellaan vieläkin elämään ilman koiraan. Mietitään jopa oman ottamista. Eipä se olisi kai niin älyttömän huono idea. Tuleepa käytyä pihalla joskus. Ja se kulkee mukanakin vähän kissoja kätevämmin. Eli voin astua askeleen lähemmäs fantasiaa, jossa koiran kanssa käpsitään post-apokalyptiseen auringon laskuun ja syödään purkista samaa ruokaa. Toisaalta Terminator nelosen tasoisen robottien vallankumouksen pitää kai tapahtua ennen sitä post-apokalyptistä maailmaa. Tai sitten voi aina mennä Latviaan. Fallout-simulaattori parhaasta päästä. Suosittelen kaikille kuumottavien kauhuleffojen ystäville. Mutta eipä taida robotit vielä pöydille hyppiä, ei ainakaan näillä nykyisillä akuilla tai muistikapasiteetillä. Jos meikällä ei kestä kännykän akku iltaan asti, niin vaikea kuvitella miten joku t-tonninen painelisi tuolla menemään.

Pari unta, kun en ole niitä aiemminkaan kirjoittanut.

Pari yötä sitten. On jotkut bileet joissa ollaan kavereiden kanssa. Piti olla koko ilta samassa porukassa, mutta pari sankaria luulee pääsevänsä panemaan ja lähtee omille teilleen.  Tiedän että ei tipu mitään, vaikka kuinka vonkaavat. Olen parin tyypin kanssa pimeässä hotellihuoneessa ja luen kirjaa pimeässä. Laitan Terhille viestiä, että aawwsom partyt täällä menosaa. Yhtäkkiä herään alasti Lahden kaupungintalon vierestä.  On raikas kesäinen aamu ja kävelen kaupungin läpi alasti.  Törmään kahden lapsen yh-äitiin joka alkaa selittää miten ryösti muksujensa kanssa siwan ja pelastautui hajaantumalla eri pikaruokaloihin.

Viimeyönä näin unta, että menin missaamalleni Earthin keikalle. Siellä oli Fuck the Factsin Topon soittelemassa rumpuja, Mel lauloi ja joku nainen soitti bassoa. He olivat pukeutuneet räikeän värikkäiksi luolamiehiksi, lavasteena oli palmuja ja kiviä. Basson kielet oli jotain paksuja juuria, ja se soitin kuulosti siltä, kuin sitä olisi soiteltu jousen kanssa. Tulin juuri Soundcheck in aikaan enkä missannut mitään. Herätessä mietin, miten Toponilla on muka aikaa tuohonkin..

Kasvatuksesta ja opetuksesta.

Silmiini kantautui tämä haastattelu, ja olen monesta kohtaa tässä todella samaa mieltä. Toki koneet ja vilkkuvat ruudut eivät ole aivan kaiken demonisointinsa arvoisia, mutta aikuisille täytyy monesti vähän liioitella ja vääntää asioita rautalangasta, jotta ne menevät perille. Kyllä sitä tuli itsekin pentuna tuijotettua "dindendon ruutua" varmaan helposti neljästä kuutenkin tuntia päivässä, mutta siitä huolimatta tunnuin kasvaneen (omilla mittareillani, toki) täyspäiseksi ihmiseksi. Kyse on siitä, onko kasvu ja mielikuvituksen kehitys vain niiden ruutujen varassa, vai saako se stimulaatiota jostain muualtakin. Tästä syystä kirjat ovatkin ensiarvoisen tärkeä väline luovien ja älykkäiden ihmisten kasvatuksessa. Kun on painitaan näkymättömien konseptien kanssa, jotka ihminen joutuu tekemään ja taikomaan näkyviksi itse omilla hoksottimillaan, tehdään jo lähtökohtaisesti jotain luovaa. Mielikuvitus kehittyy vain sitä käyttämällä, eikä luovuus lopultakaan ole mitään muuta, kuin mielikuvituksen käyttämistä ja näkyväksi tuomista.

En juuri yllättynyt, kun Juurikkalan nimi pomppasi tuossa esiin, ja vielä enemmän sydämeni hyppi riemusta, kun luin tämän kaverin perustaneen kotikoulun, jossa lapset saivat itse tehdä säännöt. Siis tämähän on aivan suoraan Juurikkoloiden opetus- ja kasvatusfilosofian eteenpäin viemistä, ja sellaisenaan jo pioneerityön jatkamista opetusalalla. Suomessa ollaan helvetin ylpeitä siitä, että olemme vieneet maailmalle freemium-pelejä, moraalisesti arveluttavia "hei sä oot tosi hyvä, maksa ittes seuraavalle levelille!"-virityksiä, joiden ensisijainen tehtävä on koukutaa ja vähän kerrallaan keräillä rahaa sieltä mistä ihminen ei luule sitä tarvitsevansa. Sen sijaan meillä jätetään kokonaan huomiotta se, että meillä olisi oikeasti avaimet kädessä johonkin ihan muunlaiseen menestykseen. Me voisimme kotiuttaa nämä Juurikkalan perheen kasvattamat kasvattajat ja alkaa uudistaa koululaitosta tosissamme. Olen kirjoittanut Krista Kiurulle aiheesta pariinkin otteeseen, mutta koska en länttäile titteleitä nimeni perään, ei se kiinnosta ketään. Ei sen puoleen, että niitä titteleitä "nuoriso-ohjaajaa" enempää olisi laittaakaan. Vielä.

Mieltäni lämmitti myös kovasti se, että tämä ihminen on vääntänyt näitä sosiaalisen median sovelluksia ihmisille, jotka eivät välttämättä saa miljoonaa tykkäystä jokaiseen persekuvaansa. Se on hienoa työtä, vaikkakin haittapuolena on se, että tämä sosiaalisen median kenttä itsessään pirstaloituu tarpeettoman paljon ja ihmiset ovat entistä enemmän hajallaan ja levällään toisistaan, vaikka asuisivatkin fyysisesti kilometrin päässä toisistaan. On mielenkiintoista huomata, miten suurin osa kaikesta sosiaalisuudestani on siirtynyt nimenomaan internetin hoidettavaksi: puhun tyttöystäväni lisäksi ehkä bändikavereille treeneissä säännöllisesti. Ehkä kohta unohdan, miten puhutaan, ja alan kommunikoida kurahduksilla ja örähdyksillä, mutta kirjoitan sentään keskiverto kädellistä sujuvammin. Mielenkiintoinen skenario sekin.

Lukeminen on tärkeää, mutta sekään ei tarkoita, että on pakko lukea kirjoista. Jaksan vieläkin lämmöllä muistella meidän iltasatujamme. Rahaa ei ollut paljon, mutta mielikuvitusta riitti. Äiti piirsi kuvia eri eläimistä, myös mummolassa olevasta ponista, ja kertoi eri satuja käyttäen samoja kuvia eri järjestyksessä. Mielestäni se on jo suorastaan kasvatuksellista nerokkuutta. Jos tahdotaan opettaa lapsia, vaikkapa sitten nopeimmalla ja tehokkaimmalla tavalla, täytyy kuunnella lapsia. Kun luontainen mielenkiinto ja motivaatio ohjaavat oppimista, se käy järjettömän paljon nopeammin, kuin pakottamalla. Meidän ei tarvitse tehdä asioita siten, kuin ne on aina tehty, vain siksi että ne on aina tehty niin. Voimme joko kulkea edellä tai perässä, ja Suomessa näköjään valitaan aina se perässä hiihtäminen. Siksi tänne ei kukaan tahdo jäädä. Tämä maa kuitenkin syytää ulos paljonkin älykkäitä ihmisiä, ja kun valtion kehitys tyssää ennen yksilön kehitystä, yksilö lähtee toteuttamaan itseään jonnekin muualle. Aivan selvä peli. Eikä koulu täällä älykkäitä edelläkävijöitä kasvata, vaan luonto ja kieli. Meillä on lisäksi myös todella vinksahtanut käsitys siitä, mikä on arvostettavaa ja mikä ei. Täällä on monia taiteilijoita, joilla pitäisi olla helvetin iso kullattu patsas kotikaupunkinsa keskustassa, mutta joista kukaan ei ole kuullutkaan. Koko maan kulttuurimedia ohjautuu pääasiallisesti Helsingistä tai Tampereelta, mikä on jo sinällään hieman hassua, mutta ei kai siitä voi ketään syyttää, ellei tee itse jotain muuta. Onneksi kaikenlaista pienlehtitoimintaa on olemassa, mutta niiden levikki on tietysti vähän pienenlainen. Noh, kai sitä voisi vaan muuttaa johonkin erämaamökkiin Lappiin, perustaa sinne kyläkoulun ja studion ja duunailla vaan omia hommiaan, mutta joku merkillinen puoli itsessä tahtoo vielä kuitenkin potkia tätä yhteiskuntaa eteenpäin, tehdä sen oman osansa ja vastuunsa siitä, että lähtiessä asiat olisi vähän paremmin, kuin tullessa.  Taitaa kuitenkin vähän paistaa läpi, että kun on pari päivää ajellut autolla ympäriinsä, meinaa levottomat jalat alkaa potkia päähän taas ajatusta siitä, että olisi päästävä liikkumaan ympäriinsä..

Kafka unina taustalla ja kohta tajunnassakin.

Olen niin väsyksissä, etten tiedä edes mitä ja mistä kirjoittaisin. Lähdettiin aamulla aikaisin käymään Tampereella, syötiin tukeva aamiainen Tuuloksella ja vielä tukevampi ja maittavampi safka Gopalissa, ja taas kahvit paluumatkalla Tuuloksella, minkä johdosta olen vieläkin ähkynä ja sekaisin. Käytiin kaiken muun seikkailun muassa Akateemisessa Kirjakaupassa, joka ei Tampereella ole onneksi aivan yhtä paha, kuin Helsingissä, mutta kumminkin riittävä siihen, että alkaa miettiä venyisikö budjetti KUITENKIN yhden kirjan ostamiseen. Onneksi kirjasto on parin sadan metrin päässä, niin voi haudata tuollaiset ajatukset melko hyvillä mielin. Vasta antoivat sen uuden kortinkin!

Nyt kun alkaa taas tottua tuohon Kafkan käännökseen ja kieleen ylipäätään, alkaa taas huomata, että hei, luen näitä samoja novelleja, osaa jo kolmatta kertaa. Niissä on erikoisinta juuri se, että Metamorfoosia ja Nälkätaiteilijaa lukuunottamatta niitä ei juuri muistaisi nimeltä, tai jos joku sanoo nimen, et muista mitä siinä tapahtuu, mutta lukiessasi ymmärrät tietäväsi kuitenkin miten se loppuu, ikään kuin näkisit taas samaa unta kuin joskus aikaisemminkin. Se on omalla tavallaan ihan mielenkiintoinen ilmiö, ja sopii kyllä Kafkan pirtaan aika hyvin - ehkä juuri sen takia luenkin niitä uudestaan. Se on sitä samaa, omaa logiikkaansa noudattavaa kerrontaa, jossa kuljetaan pitkiä sivulauseita kohti viimeistä päämäärää, mutta aina tielle tulee jotain, mikä estää sinne pääsyn. Uskon Kafkan vaikuttaneen omaan kirjoittamiseen vähän samalla tavalla, kuin Charles Manson on vaikuttanut musiikkiin: määrällisesti tai ajallisesti aktiivikulutus on ollut vähäistä, mutta se on ollut niin intensiivistä, että se on imeytynyt jonnekin keskeiseen ytimeen.

Nyt taas tuntuu siltä, että pitäisi kirjoittaa paljonkin, mutta toisaalta väsyttää niin paljon, että alkaisi olla jo valmis nukkumaankin tässä kohta. Koira palautettiin omaan kotiinsa, ja nyt koko ajan sitten vaan pyöritään ympyrää ihmettelemässä, missä se koira luuhaa. Autossakin aina jarruttaessa mietin, että nyt se reppana lentelee siellä, ja sitten tajusin, että taitaa köllöttää kotonaan lämpimässä ihan tyytyväisenä. On sitä vähän ikävä, kun se melkein pari kuukautta tässä kerkesi kuitenkin ihmetellä kaiken maailman kolistelua. Nyt sitten tykitellään täysillä Beethovenin Kuutamosonaattia ja muistellaan. Jos joku muistaa tai tietää paremmin "nimeltä" niitä Bachin tai Chopinin (en muista kumman) hautajaisjuttuja, niin saa linkkailla, koska en koskaan muista kummalla niitä siistejä hommia oli, ja se vaikeuttaa läpi kahlaamista. Myös klassisen musiikin biisin nimeämiskonventiot on tässä vähän hanurista. Heh.

Ei alkua, ei loppua. Nyt.

Uuden kvanttifysiikkaa koskevan teorian mukaan maailmankaikkeuden alkuräjähdystä ei välttämättä koskaan ollutkaan. Teorian mukaan maailmankaikkeus on ollut "huomattavan pieni", muttei välttämättä koskaan varsinaisessa "singulariteetissa". Tämä ei siis ole vielä aukoton totuus, vaan kahden äijän tutkimus ja laskelma, joka yhdistää ja ratkoo muutamia keskeisiä ongelmia, joita tässä kokonaiskuvan muodostamisessa maailmankaikkeudesta on tähän mennessä ollut. Se on helvetin mielenkiintoista ja ajattelua kiihottavaa kampetta joka tapauksessa, koska se herättää uuden joukon kysymyksiä ja mielikuvia ja ajatuksia. Joissain kvanttifysiikan teorioissa on ajateltu, että maailmankaikkeus on vähän niinkuin littana (toisissa, että se on alunalkaenkin harvempia ulottuvuuksia sisältävä, kuin arkikokemuksemme antaa ymmärtää), joka jatkuu sivuille äärettömästi, ja jota riittävän kauas kulkemalla pääsisi vain toisiin maailmankaikkeuksiin. Että maailmoja olisi tietynlaisina kuplina tässä kaikkeudessa äärettömiä määriä, koska se jatkuisi äärettömyyksiin. Kuolevaisille, sata vuotta eläville olennoillehan näistä teorioista ei ole mitään iloa, pikemminkin niiden mittakaavat ovat omiaan lisäämään ahdistusta.

Siitä huolimatta se on mielenkiintoista. Tai etenkin siitä syystä. Mitä väliä tällä on meidän kannaltamme? Ei yhtään mitään. Se antaa meille toki ehkä vähän paremmat puitteet tarkastella maailmankaikkeutta, mutta teemme sen kuitenkin aina omasta, rajallisesta perspektiivistämme. Maailmankaikkeuden alku ja loppu ei varsinaisesti koskaan kosketa meitä, olivat ne olemassa tai ei. Silti huomaan pohtivani niitä siihen nähden huomattavan usein ja vakavissani. Järki ei vain kata kaikkea inhimmillistä kiinnostusta, mikä on mielestäni aivan hyväkin. Tästä syntyy joitain sellaisia ajatuksia ja sellaista filosofiaa, joka ruokkii taiteen tekemistä, vaikkei sille mitään käytännön sovellutuksia keksisikään. Olisihan omalla tavallaan loogista ja kaunista, että meidän maailmankaikkeutemme olisi ääretön, ajaton, täysin rajaton alun ja lopun suhteen. Toki kaikki elävät olennot ja jopa suurin osa atomeista siinä tulee väistämättä tuhoutumaan jossain vaiheessa, mikä saa edelleen vatsanpohjan kääntymään akselinsa ympäri, mutta siitä huolimatta se ajatus on jotenkin kaunis. Ja siinä on myös jotain buddhalaista.

Jotenkin tämän asian ajattelu tuo koko ajan mieleen vain Swansin Screenshotin. Tuossa Beckettin vahvasti mieleentuovassa mantrassa julistetaan yhdessä välissä "No pain, no death, no fear, no hate
No time, no now, no suffering". Pois sulkemalla, leikkaamalla asioita ja todennäköisyyksiä pois päästään lähemmäs sitä mitä todellisuus lopultakin on: kaikki se, mikä jää jäljelle. Se ei välttämättä ole paljoa, mutta riittävästi, jotta voimme kutsua sitä todellisuudeksi ja sitten aloittaa tämän kyseenalaistamisen prosessin alusta, suunnata veitsen taas sitä todellisuutena pitämäämme kohti. Elämme mielenkiintoisia aikoja, tiede saa lisää kysymyksiä nopeammin, kuin koskaan aikaisemmin, ja se on kiehtovaa myös taiteellisten prosessien kannalta, koska niitä tehdään tämän tieteen selvittämän maailman puitteissa. Ei nähdäkseni koskaan ole ollut olemassa erottelua tieteen ja taiteen välillä, ilman että se olisi keinotekoinen. On taiteilijoita, jotka irrottautuvat tieteistä tai yhteiskunnallisista asioista, mutta mielestäni se on vain naivi ja sinisilmäinen tapa katsella omaa tekemistä. Koska olet aikasi tuote, kaikki mitä voit saada aikaan on syntynyt juuri vallitsevan todellisuuden tarjoamassa viitekehyksessä, ja on siis sidoksissa myös oman olemassaolosi sosiaalisiin ulottuvuuksiin, ja aikanasi vallitsevaan tieteelliseen maailmankuvaan. Tämä on nähtävissä koko ihmiskunnan historian taiteessa, ja se on nähtävissä tänä päivänä. Se mikä tästä päivästä tekee kaikken kiintoisimman on juuri näkemysten pirstaloituneisuus, maailmankuvia on yhtä paljon kuin on tekijöitäkin. Se on todellisen individualismin lähtökohta, mutta sen voi toki myös kieltää, ja tehdä geneeristä paskaa.

The Empty Head is the Devil's Workshop

Tässäpä on toinen animaatiovideo, näitä on ihan hauska puuhastella, mutta suhteellisen aikaa vievää touhua se on. Muuten tässä nyt on tullut lähinnä lueskeltua, ihmeteltyä taas Kafkan käännösten tasoa ja ajeltua autoa, huomenna olisi tarkoitus kikkailla itsensä aamusta Tampereelle, ja kai sitä palautetaan koirakin sitten. Tänään taas tajusi autolla ajaessa sen, että vaikka se onkin siistiä, ja vaikka pitkiä matkoja ajellessa pääsee oikeanlaiseen meditatiiviseen tilaan, on busseissa, junissa ja muiden autoissa istuminen itselle enemmän kuitenkin "se juttu." Voi kirjoittaa aina kun tuntuu siltä, ei tarvitse koittaa pitää asioita mielessä 200 kilometriä, että pääsee rauhassa kynän ja paperin ääreen. Se on olennaisin asia. Lisäksi tykkään pällistellä maisemia, mikä nyt ei aina onnistu, jos pitää keskittyä pitämään tuulilasi puhtaana kaikesta möhnästä, että näkee edes tien.

Nyt voisin taas sukeltaa tuonne kirjojen maailmaan. Sitä on tullut kirjoitettuakin jo jonkun verran, saa nähdä johtaako tuo yhtään mihinkään, mutta ainakin sitä on saanut keskityttyä yllättävän hyvin asiaan, mikä on omalla kohdallani jo lähes harvinaista. Nyt nuo animaatiot meinaavat vähän viedä huomiota, kun ideoita on niillekin. Taidan tarvita kartonkia, jotta on jotain sellaista paperin ja aaltopahvin välimaastoon menevää, kummatkin ovat nimittäin hieman epäkäytännöllisiä näihin hommiin. Mutta olen onnellinen, että sain tämän vision toteutettua, koska se on pyörinyt jossain mielen nurkissa jo vaikka kuinka monta kuukautta jonain epämääräisenä aavistuksena.. Sitten vain miettimään, miten se seuraava käytännössä toimii.

on the road again..

Sain seuraavankin animaation materiaalit tuossa jo kuvattua ja laitettua koneelle, mutta tässä menee yksi ikä ja terveys ennen kuin saan ne johonkin järjelliseen muotoon, ja siksi en vielä edes yritä. Huomenna täytyy olla aamusta Otavassa, joten lähdemme nyt Pertunmaalle, porukoille syömään lasagnea ja toivottavasti ehkä saunomaankin. En ole käyny saunassa helvetin pitkään aikaan. Tai siltä se ainakin tuntuu. Kerkesin käydä kirjastossakin, maksoin vanhat velkani pois ja sain uuden hienon kortin, kun vanha oli jo niin räjähtänyt, ettei meinannut pysyä läjässä. Sitä korttia onkin tullut höylättyä meikäläisen lompakosta ehkä eniten. No tietysti pankkikortti on siinä kärjessä kanssa, mutta niinkuin sen lisäksi.

Tulevasta Cut To Fit-lätystä tulee toiveeni mukaan myös sen verran eeppinen läjä, että meikän on myytävä auto pois saadakseni sen maksettua. Lähinnä siksi, etten Lahdessa asuessa tarvitse sellaista yhtään mihinkään, kun joka paikkaan voi kävellä ja veljeni omistaa tuon leuhkan mersunsa, jota on juuri korjaillut ja joka nyt pitää meidät kai keikkareissuilla tien päällä ihan hyvin. Eli autoni on tarpeeton, ja vie vain rahaa seistessään tuolla ilmaisparkissa. Renault Laguna 2, vuosimallia 96 tai 97, en aivan varmasti muista katsomatta rekisteriotteesta. Meni katsastuksesta läpi heittämällä, enkä näe mitään syytä miksei menisi seuraavastakin, lämmitin on ihmeellisesti pimeänä, mutta kyllä sillä tarkenee ajella, kun kone lämpiää. Ja keväthän tässä tulee muutenkin. 750 euroa ja suht sileät kesärenkaat kaupan päälle. Deal?

Nyt pitää pakata Dostojevskit, Bukowskit ja Kafkat matkaan, viedä koira hoitoon ja alkaa aihia itseään kohti Pertunmaata, tuota ikuisen pimeyden kehtoa. Keskiviikkona olen tulossa Tampereelle, kahvithan sielläkin kerkeäisi kai jossain juoda...

Kafka rannalla

Sain juuri toisen Murakamin päätökseen, ja väistämättä sitä tietysti vertaa ensimmäiseen lukemaansa. Jos Norwegian Wood oli elokuva, tämä oli kaikkinensa kerronnaltaan lähempänä animea. Paitsi ilmeisen surrealisminsa vuoksi, myös niiden suhteellisen raskaiden ja isojen konseptien kautta, joita se pyöritteli. Internet pelotteli kirjan olevan vaikea, mutta itse koin sen vain ja ainoastaan mielenkiintoisena. Lukemisesta oli vaikea pitää taukoa edes uniensa ajaksi, ja unet sotkeutuivatkin mielenkiintoisella tavalla tähän lukukokemukseen, koska kirjassakin pyöriteltiin paljon unta ja sen eri ulottovuuksia todellisuutta vasten. Murakami sanoo vastuun alkavan unesta ja kun ajatukselle antaa hetken aikaa, ymmärtää sen olevan totta. Jos on nähnyt unta, jossa kuristaa jonkun tuntemansa ihmisen, viettää seuraavan päivän sekavissa, hajamielisissä ajatuksissa. Miettii, mistä uni tuli, ja toisekseen, pystyisikö siihen? Murakami osoittaa japanilaisen vakavalla hengellisyydellä, että mieli ja teko ovat yhtä, ei ole olemassa aikomusta ilman tekoa, eikä maailmaa ilman metaforaa. Koko maailma on pelkkä vertaus subjektiiviselle tajunnalle. Tätä olen pohtinut monesti ennen kaikkea luonnon keskellä meditoidessani. Yksikään havaitsemasi asia kokemuksellisessa todellisuudessasi ei tapahdu ilman havaintoasi (tai jos tapahtuu, sillä ei ole sinun todellisuudessasi mitään merkitystä, koska et havaitse sitä), ja jos olet niin virittynyt, jokainen pieni tapahtuma kertoo sinulle suunnan. Toki ymmärrät tämänkin olevan ihmismielen sisäsyntyinen ilmiö, todellisuuden luonne pysyy sinulle aivan yhtä vieraana, ja osaat katsoa sitä vain ja ainoastaan omaa kokemustasi vasten.

Tällaisilla konsepteilla Murakami leikittelee paljonkin, pyörittelee ihmistä alitajunnan labyrinteissä ja unien vietävänä. Tarinat kulkevat erillään ja langan päitä sidotaan yhteen verkkaisen varmasti, kunnes lopulta kauempaa katsoessa nähdään köyden toisessa päässä roikkuva hirttosilmukkakin. Se melankolia, joka Norwegian Woodissa ympäröi lähinnä kuolleita, on tässä kirjassa elävien harteilla. Ensimmäisessä kirjassa pidin eniten lopusta, tämä kirja tuntui kulkevan ikäänkuin käänteisessä järjestyksessä. Norwegian Wood kulki konkretiasta uneen, tämä taas unesta konkretiaan. En oikein tiedä kumpi on kokemuksena ja lopetuksena tehokkaampi, mutta tämän lukemisesta nautin huomattavasti enemmän, luultavasti siksi, että surrealismi ja unenomaisuus ovat minussa itsessäni niin vahvasti ohjaavia voimia. Hieman ihmettelin muiden kokemaa vaikeutta, mutta ehkä suurin osa suomalaisista kokee mielikuvituksensa vaikeaksi asiaksi, jos pitää joutua kuvittelemaan jotain muutakin, kuin talvisotaa. Sen kuvittelua täällä kyllä rakastetaan.

Kirja oli vaikuttava tekele, ja todellakin sen ajan arvoinen, jota päältä kuudensadan sivun läpi kahlaaminen ihan konkreettisesti vie. Selkä tuli kipeäksi monessa kohtaa, mutta unet olivat koko ajan mukavan hämmentäviä ja irrallisia. Jos Murakami jotain osaa, niin muutoksen kirjoittamisen. Hän osaa luoda sen painostavan odotuksen, joka jatkuu päiväkausia silloin, kun odotat asioiden muuttuvan, sen raskaan verhon, joka roikkuu tajunnan yllä, kunnes asiat lopulta vaihtuvat. Se ei aina tarkoita, että muutoksen jälkeen asiat olisivat paremmin, jotain on vain peruuttamattomalla tavalla toisin. Selityksiä kaikkiin muutoksiin ei voi saada, mutta niiden kanssa täytyy siitä huolimatta elää lopun ikäänsä, ja sitä elämä todellakin on. Nyt lähden treeneihin ja sitten alan suunnitella uusia animaatiokuvioita.

Cut To Fit - Waiting For The Dinosaurs To Die

Ja taas on jotain uutta ja ihmeellistä videon muotoista tarjolla. Eilisen päivän väkertelin tämän kanssa, ja olen siihen melko tyytyväinen.

Vihdoin ja viimein sain tehtyä animaation kunnolla. Raskain puoli on tietokoneen kanssa väkertely, mutta senkin jaksaa kyllä. Tulen tekemään näitä myös lisää, koska tämä on ollut jonkinlainen unelma jo jostain ala-asteelta asti, siitä kun näki ensimmäisen South Park-jakson, ja vähän myöhemmin Terry Gilliamin tajunnanräjäyttävän maailman auetessa. Animaatio mahdollistaa kaiken sellaisen, mitä ei välttämättä muuten voisi tehdä, kunhan vaan jaksaa nähdä vaivaa. Toisaalta on myös paljon sellaisia visioita, jotka on helvetin haastavia toteuttaa, mutta niin selkeitä, että ongelmat ovat lähinnä siinä, miten saa kameran pysymään paikallaan. Toki OIKEA kamera ja ständi ratkaisisivat kaikki ongelmat, mutta tällä budjetilla väkertäessä täytyy keskittyä siihen, mitä on. Elikkäs siis tämän animaation tekemiseen käytettiin Helsingin sossun innovaatiota, jolla köyhät ja työttömät runkut voivat heidän mielestään skannailla asiakirjoja älypuhelimillaan. Siellä ei vain taidettu ottaa huomioon sitä, että noin 30-40 prosenttia (oman kokemukseni mukaan) sossulappuja täyttelevistä joko omistaa sellaisen vanhan puhelimen johon illuminati ei pääse käsiksi, tai ei omista puhelinta lainkaan. Tässä tämä nyt kuitenkin on:

hästäk uusinokia, kiitoshelsinginsossu, yks-kuus ja torillatavataan!

Kirje

Siitä sitten pällistelemään lyhäriä, jossa on aivan tajunnanräjäyttävän hyvät musat, ja yksi pieni viittaus meikäläisenkin tuleviin projekteihin. Tai no, pieni viittaus läiskii tässä yhteydessä miekkakalalla poskille, mutta uskon sen silti olevan joillekin mieluinen vahvistus..

Tässä myös ajan hengen mukaisesti ryhmä aiheelle.

Day in, day out.

Eilinen oli päivänä melko väsyttävä, lähdettiin taas treenailemaan Helsinkiin, samalla reissulla ostin tuollaisen pimputtelu-urun ja myin yhden kitaran, lähdettiin neljän aikaan ja oltiin Renkomäen ABCllä taas joskus puoli yksitoista, mietittiin vaan siinä että kyllä nämä soittohommatkin duunipäivästä menee. Fyysisesti tuon kuuden tunnin jälkeen on enemmän loppu, kuin monen kahdeksan tunnin työpäivän jälkeen. Kahdeksan tunnin työpäivät eivät muutenkaan sovi minulle, eikä nähdäkseni kenellekään muullekaan. Olen sitä mieltä, että töissä voitaisiin olla töissä, ja karsia se kissavideo aika ihan suosiolla pois siitä. Eli siis puolet päivästä ihan kylmästi pois vaan. Tehokasta työaikaa jokaisen päivässä on kuitenkin noin neljästä viiteen tuntia, miksi siellä työpaikalla pitäisi sen enempää vastuuta pakoilla tai tervaa juoda? Toki joillain työpaikoilla on ihan mukava olla, mutta siitäkin huolimatta olen ihan täysin sen kehityksen puolella, jossa robotit vie kaikki paskaduunit, ja ihmiset voi kehittyä henkisempien ja älyllisten ulottuvuuksiensa kehittämiseen.

Soittohommissa raskainta on se, että pitää oikeasti olla henkisesti läsnä joka sekunti, kanavoida sitä omaa sielunmaisemaa ulos niiden soitinten kautta. Se on oikeasti helvetin kuluttavaa, mutta parhaimmillaan myös äärimmäisen palkitsevaa. Kun saavuttaa sen satorin siinä soittimensa kanssa, ei tarvitse suorittaa enää mitään ja tajunta ja sormet ja kitarat ja kaikki tuollaiset ulkoisen maailman erilliset asiat on yksi ja sama asia kokemuksellisessa tajunnassa. Tarkoitan siis sitä, ettei ole mitään erillistä sinua tai erillistä kitaraa tai erillistä basistia tai rumpalia, on vain musiikki, ja kuulet päässäsi koko olemassaolossasi vain sen, mikä siinä ilmassa väreilee. Et tajua soittavasi itse, et ajattele, että vittu kun MINÄ soitan hyvin tai huonosti, koska et ole enää millään tavalla musiikista erillinen asia. Olet vain yksi sävy siinä maalauksessa. Kaikki ne, mitkä ovat sinun värilläsi, ovat sinun tekemisiäsi, mutta yksinään niillä ei tee mitään. Vasta kun näkee kaikki värit, näkee mitä maalaus esittää.

Heti himaan tullessa sammuin melkein saman tien, mistä johtuen heräsin taas kuuden korvilla. Sitten yritin vähän aikaa pyöriä, mutta oli se kuitenkin noustava ylös. Tänään pitää ainakin katsella vähän Cut To Fitin hommia. Keikkojakin alkaa putoilla ihan mukavasti. Tullaan mielellämme soittamaan ihan minne vaan. Maaliskuulle mahtuu vielä paljon keikkoja. Niin kyllä tällekin kuulle. Levy on nyt heitetty miksaukseen, saa nähdä kauanko tässä menee, että meillä on rahaa maksaa kaikki. Autostakin tuli taas vakuutusmaksu, ja kyllä sitä miettii, että melko paskaa touhuahan tuo auton omistaminen on. No, jospa sillä kohta voi taas ajella, niin pääsee maksamaan bensastakin.

Raha ei tee ketään onnelliseksi, vaikka suurin osa siinä illuusiossa taitaa elääkin.

Alitajunnan viestien kuuntelu on erittäin tärkeää, silloinkin kun ne ovat absurdeja ja epämääräisiä, tai päinvastoin niin arkisen selkeitä, että ne vaikuttavat lähinnä hölmöiltä. Yöllä heräsin siihen tunteeseen, että mahani huusi tajuntaani, että nyt pitää syödä jogurttia. Mietin, miten hölmö tunne on kuulla vatsansa ajattelevan jogurttia, mutta se oli niin selkä, että sitä oli vaikea ohittaakaan. Jogurttia meillä ei tietenkään ollut, minkä vuoksi piti lähteä käymään kaupassa. Kun nyt piti ostostella kaikkea muutakin, lähdettiin ihan kauppakeskukseen, ja heti ensimmäisenä iski niin vahva ahdistuskohtaus, ettei ole ihan hetkeen tuollaisia ollutkaan. Boksereita myöten olin hetkessä niin hiessä, että tuntui siltä kuin joku olisi heittänyt minut altaaseen joka oli täynnä kylmää hikeä. Tunne oli äärimmäisen vastenmielinen, eikä sitä helpottanut halpakaupan pienet tilat, jotka oli tungettu täyteen ihmisiä, romua ja valheellisia lupauksia halvoista hinnoista. Tuli välitön taistele tai pakene-tilanne, jossa vaihtoehdot oli repiä mummoilta tekoturkit päältä ja huutaa saatanaa apuun, tai mennä ulos hengittelemään vähäksi aikaa. Kuten olette uutisista voineet olla lukematta, valitsin jälkimmäisen.

Tämän johdosta kävin nostamassa verensokeria pikaruoan äärellä, ja siinä huomion vei melko vahvasti viereisessä pöydässä istuvat nuoremmat pojat, taustaltaan selkeästi ammattikoululaiset (en harrasta profilointia ((no paskat, harrastanpas)) julkisilla paikoilla, pojille vain tuotti vaikeuksia penkkareitten käsite), joista toinen piti yksinpuhelua siitä, miten olisi siistiä jos olisi paljon rahaa. Ostaisi auton ja kämpän ja loma-asunnon Espanjasta. Mietin vain, että onpas siinä jotenkin todella konformistiset unelmat. Jos meikällä olisi paljon rahaa, raahauttaisin heti ekana tänne helvetillisen liudan bändejä eri puolilta maapalloa (Noxa, Fuck The Facts ja Merdarahta splittikeikalle, Magrudergrind, Pig Destroyer, IAmFire, Tom Waits, Swans ja Neurosis nyt ainakin) johonkin pikkubaariin keikalle, kun ei olisi mitään pelkoa siitä, että keikkaliksat menee omasta pussista. Tai siis menisihän ne, mutta ei tarvitsisi olla syömättä sen takia. Sen jälkeen printtaisin koko ton meikän J. Kill -katalogin 10"-12" vinyyleille, vaikkei kukaan koskaan ostaisi niistä yhtäkään. Ei sen väliä. voisin jakaa ne kaikille. Sitten antaisin yhden miljoonan kaikille tutuille omien huume-, dokaus-, ja mikälievelkojensa maksamiseen, koska kuten Spiderman kertoi Peter Griffinillekin:

 "Everybody gets one."

Sitten duunaisin Pahoinvoinnin Spiraalit ja maksaisin sille kylmällä käteisellä niin paljon jakelusopimuksia ja mediatilaa, ettei kukaan voisi jättää sitä huomiotta, ja se aiheuttaisi vaivaantumista ja pöyristymistä minne vaan kulkisikin, ja minä hieroisin käsiäni yhteen ja nauraisin räkäisesti päälle, vähän tähän tapaan:

Sen jälkeen syytäisin loput rahat psykedeelisten aineiden terapeuttisten ominaisuuksien tutkimiseen, mielenterveysjärjestöjen avustukseen ja ostaisin kitaroita orvoille. Jättäisin itselleni toki 100 000 euroa loppuelämän varoiksi, koska luultavasti about sen verran tässä tulee perussetupeilla menemään loppuelämän ylläpitämiseen (en minä ainakaan enempää tule tienaamaan) ja sitten lähtisin edesvastuuttomasti soittelemaan kitaraa ympäri palloa pitämättä rahaa tai henkkareita mukanani. Niin sitä rahaa käytetään, saatana. Raha itsessään ei tee kenestäkään onnellista, mutta se tekee monesta helvetin paljon ahneemman. Toisaalta ei se köyhyyskään ketään kaunista, ja tekee monista katkeria. Se on ihan omasta itsestä ja omasta asenteesta kiinni. Jos osaat olla kiitollinen siitä mitä olet saanut ja nöyrä sen edessä, ettei mikään siitä ole pelkästään omaa ansiotasi, suhtaudut luultavasti järjellisemmin varallisuuteesi. Jos taas luulet rahan kerääntyneen juuri sinulle, koska olet jotenkin helvetin etevä ja erikoinen, olet todennäköisesti jo lähtökohtaisesti mulkku.

Sound of a Thousand Donkeys Braying

Aluksi ajattelin kutsua tätä levyä nimellä "this is what I hear in public places", mutta päädyin kuitenkin tähän, pitkälti toisen biisin takia. Ennen kaikkea tämä on tällaista dronen ja ambientin omaista äänimattoa, jonka tarkoitus olisi hukuttaa siihen itseensä niin, ettei sitä edes tajua enää kuuntelevansa. Eli piirtämisen, lukemisen ja kaiken muun meditoinnin taustalle. Kaikki on soitettu pääasiassa akustisilla soittimilla, loopperin ja delay-pedaalin kanssa kikkaillen.  Eniten ärsyttää Bandcampin rajoitukset, jotka eivät salli laittaa tuollaisia vartin biisejä kokonaisina, vaan ne pitää jakaa kahtia..

Muuten päivä oli varsin antoisa, kirppari tarjosi kivan yllärin Morrisonin runokirjan ja muutaman Bukowskin muodossa. Sain myös vuokravelat maksettua veljelleni saman tien, kun vihdoin ja viimein lokakuulle luvatut EURES-tuet paukahti tilille. Sanon, että tuossa hommassa oli kyllä niin raskas ja jäykkä byrokratia, että uskoin niiden olevan menetettyjä rahoja jo pitkään. Nyt kuitenkin oletettavasti tämä "raskas prosessi on takanapäin", kuten eräs eduskuntavaaliehdokas muutamia vuosia sitten painotti neljän minuutin haastattelussa noin neljäänkymmeneen kertaan. Nyt menen lueskelemaan Murakamia, jotta pääsen joskus noiden kirpparilöytöjenkin kimppuun. Elämä näyttäytyy taas valoisammilla kyljillään.

Masennuksesta ja ahdistuksesta. Osa miljoonakuusisataa.

Tuossa eilen pällistelin tämän kaksiosaisen Stephen Fryn dokumentin kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä. Se oli mielestäni hyvä, koska se esitteli erilaisia ihmisiä, erilaisia tilanteita, ja ennenkaikkea erilaisia ratkaisuja masennuksen kanssa elämiseen. Mielenterveysongelmat ovat Suomessa yhä melko pitkälle tabu, vaikka lähestulkoon kaikilla on niitä joko omakohtaisesti, tai sitten välittömässä lähipiirissä. Minä en ainakaan ole vielä koskaan törmännyt yhteenkään ihmiseen, jota nämä ongelmat eivät olisi koskettaneet, mutta lähtökohtani voivat olla alun alkaenkin vähän turhan hedelmällisiä tällaiseen, kun on syntynyt pienituloiseen perheeseen, joka meni konkurssiin ja hajosi laman myötä, enkä aikuisiälläkään ole käynytt kuin pari kertaa köyhyysrajan yläpuolella. Oma masennukseni ei ainakaan oman hahmotuskykyni mukaan ole kaksisuuntaista, mistä olen melko onnellinen. Toisaalta se tuntuu olevan kaksijakoista, koska tuntuu siltä, kuin molemmat vaiheet olisivat olleet täysillä päällä viimeisen kymmenen vuoden ajan.

Omassa historiassani on selkeästi kaksi vaihetta. Ensimmäiset 15 vuotta elämästäni olivat melko pitkälle pelkkää masennusta ja ahdistusta, paniikkikohtauksia ja henkistä pahoinvointia. Minulla ei ollut mitään välineitä itseilmaisuun, enkä saanut minkäänlaista tyydytystä yhtään mistään tekemisistäni. Lapsuus ei todellakaan ollut minun elämäni onnellisinta aikaa. Tunsin aina olevani irrallani kaikista muista lapsista, kun kukaan heistä ei ollut koskaan pohtinut kuolevaisuuttaan, ei ollut ymmärtänyt sitä, eikä osannut puhua siitä. Sain puhua siitä vain aikuisten kanssa, ja siitä syystä käytinkin kaikki mahdollisuudet hyväkseni. Ensimmäistä kertaa juttelin erityisopettajalle aiheesta 6-vuotiaana. Tämä eristyneisyys on kai olemassa yhä, muttei niin vahvana. Kun ihmiset alkavat menettää läheisiään ja ystäviään, osa alkaa pikkuhiljaa käsittää elämästä ja kuolemasta muunkin puolen, kuin sen elokuvien ja rappioromantiikan tarjoaman "siistin" elementin. Melko useana iltana 14-vuotiaaksi asti pyysin äidin illalla käymään huoneeseen, pitämään kädestä, täristen ja vapisten paniikkikohtauksen kourissa. Näin itseni siinä samassa tilassa koko elämäni, 20-vuotiaana, 40-vuotiaana, lopulta 80-vuotiaana rimpuilemassa huutaen jossain lepositeissä joka ilta, ihan vain tajutakseni olevani vielä elossa. Vieläkin pelkään, että se tulee olemaan lopullinen päämäärä.

Asiat paranivat vähitellen. Ensimmäinen lääke olivat kirjat. Vertaiskokemus olemassaolosta, jo kuolleitten ihmisten ajatukset, jotka olivat aivan kuin omiani, mutta helvetin paljon fiksummin sanottu. Tajusin, etten ole mitenkään erikoinen, vaan kaikki täällä ovat käyneet kuolemassa saman kuoleman, elämässä saman elämän. Siksi aloin myös kirjoittaa. Ja siksi kirjoitan yhä. Koska tiedän, että joku muu tuntee samoin, vaikka se olisikin yksi sadastatuhannesta ihmisestä. Tahdon, että hän ymmärtää jonkun tuntevan samoin, koska vaikkei se tuo mitään ratkaisua, tiedän sen tuovan lohtua. Sitten löytyi kuvien tekeminen ja musiikkia. Monet sanovat, että ne ovat pahoinvoivia, masentuneita, ahdistuneita tai jotain muuta sellaista. Minulle niiden tekeminen on yksinomaan mukavaa ja iloa tuottavaa, ja masentavatkin elementit korkeintaan "kauniita". Mutta tiedän, ja muistin taas tuon dokumentin myötä, että miksi oikein teen niitä. Jos lopetan, koko henkinen puolustusmekanismini ajetaan alas. Sen jälkeen ne äänet, jotka eivät tule ulos päästä, jäävät sinne. Ja siinä vaiheessa sitä juostaankin helvetin koiria pakoon, ja lujaa. Sen unohtaa, kun asiat ovat hyvin. Silloin alkaa kyseenalaistaa musiikin tekemisen tarpeet, miettii, että onko tämä kaikki niin kauhean tarpeellista. Sitten alkaa mennä huonommin, ja ymmärtää, että on. Ei ole kyse valinnasta. Ei minulla ole mitään vaihtoehtoa sen suhteen, jos tahdon pysyä ihmisten ilmoilla ja vapaana lääkityksistä ja muista keinoista.

Lääkityksessäkään ei itseisarvoisesti ole mitään pahaa. Jos kyse on aivokemian häiriöstä, sen voi tasapainottaa kemiallisesti. Mutta jos kyse on jostakin traumaperäisestä, käsittelemättömästä surusta tai ahdistuksesta, en näe miten ihmisen sedatoiminen lääkkeillä voisi mahdollisesti auttaa. Päinvastoin, se saattaa tuoda mukaan vielä syyllisyyttä siitä, ettei kykene edes kohtaamaan tunteitaan tai käsittelemään reaktioitaan, mikäli on vähänkään kykeneväinen heijastelemaan olemistaan ja tekemistään. Ja masentuneet tavallisesti ovat. Liiankin kanssa. Terapia auttaa monella käytännössä enemmän kuin lääkkeet, ja lääkkeillä saadaan paras mahdollinen vaikutus yhdistettynä hoito terapiaan. Toki, jos ihmisellä on riittävästi aikaa, hän tutkii itseään ja kehittää itse itselleen sopivat hoitomuodot. Tai niin ainakin itsetein. Minulla kesti koulussa n. vuoden verran ensimmäisestä avun pyynnöstä tarvekartoitukseen pääsemiseen, ja tuon vuoden aikana olin kehittänyt toimivat mekanismit itsehoitoon. Silti tiedän niiden toimivan luultavasti vain itselleni. Joillekin ei auta yhtään mikään. Mutta uskoisin taiteesta olevan silti apua erittäin useille masentuneille, jos heille annettaisiin siihen mahdollisuus. Olen kaikissa omissa duuneissani painottanut sitä, että kaikella itseilmaisulla on aina väliä, aivan sama, näkeekö sitä kukaan. Toki positiivinen palaute vahvistaa tuntemusta siitä, että tulee ymmärretyksi ja hyväksytyksi omana itsenään, ja se taas vahvistaa itsetuntoa ja vähän kerrallaan kaivaa ihmistä ylös ahdistuksen suosta, mutta jo pelkkä kirjoittaminen vastaa asioiden kertomista jollekin muulle. Sinun on muotoiltava asiasi jollekin ulkopuoliselle näkyväksi, jolloin pääset myös itse tutkimaan omia henkisiä prosessejasi ulkopuolelta, ja tämä on helvetin tärkeää. Se on käytännössä kaiken terapiankin olennaisin ydin. Monet turhautuvat, kun terapeutti itse ei tunnu tekevän mitään, kunhan istuu ja nostaa liksaa ja kuuntelee. Mutta sen työn ydin onkin siinä, että hän tarjoaa sinulle turvallisen ympäristön ja viitekehyksen, jossa voit itse selvittää ja lähestyä ongelmiasi, tarjoten kysymyksillä ja ohjauksella muunlaisia näkökulmia, joita et ehkä ole ottanut huomioon. Niin kauan, kuin ihminen odottaa terapeutin olevan jonkinlainen vastausautomaatti johon syötetään tiedot ja joka sitten sylkee ulos selkeitä ratkaisuja, mitään kehitystä ei välttämättä edes tapahdu.

Joku varmasti ajattelee, että millä tavalla nämä ovat muka tabu, kun niistä jauhetaan koko ajan. Voisitko sanoa vaikkapa työhaastattelussa, jos kärsit masennuksesta, tai voisitko kertoa, että sinulla on historiaa mielenterveysongelmien kanssa? Niinpä. Ymmärrän kyllä, ettei se niin helppoa ole, on se jäänyt itseltäkin monesti sanomatta. Silti se on myös opettanut, että jopa ihmisten kanssa tehtävää työtä voi olla mahdollista tehdä masentuneenakin. Kaikki on aina ihmisestä itsestä ja toimintakyvystä kiinni. Monilla toki kaikki voimat ovat loppu ja toimintakyky on nollassa. Silti on myös itseni kaltaisia ihmisiä, jotka kai "hautaavat" masennuksensa työn ja stressin alle. Siinä suhteessa olen kai samaa tyyppiä kuin Fry, tuntuu, että stressi pitää minut läjässä, ja jaksan mitä tahansa niin kauan, kuin tiedän sen olevan määräaikaista. Teen alunperinkin työsopimukset niin, että tiedän, koska ne loppuvat. Se on parhaaksi sekä itselleni, että työnantajalle. Kaltaisilleni ihmisille ei kuitenkaan ole ongelma tehdä työtä. Ahdistus pakottaa käyttämään kaiken sen patoutuvan energian johonkin. Ja siinä suhteessa minulla on aina ollut paljon poltettavaa, kun en ole kuluttanut sitä päihteitten käyttämiseen. Siksi sitä musiikkia tulee sellaisella tahdilla, kuin tulee. Ja juuri siksi olen myös oppinut ymmärtämään tämän masennukseni olevan itselleni kaikkea muuta, kuin negatiivinen asia. Se on tuottanut minulle oikeastaan koko tämän musiikkipuolen elämässäni, se on auttanut minua ymmärtämään mielenterveysongelmien kanssa painivia ihmisiä työssäni, ja se on antanut minulle taas lisää perspektiiviä ihmisyyteen.

Kuinka nähdäkseni tulisi siis järjestää maailma, jossa mielenterveysongelmat työmaailmassakaan eivät olisi tabu? Ne ovat kuitenkin helvetin yleisiä, ja stressiperäisiä burnouttejakin koetaan enemmän, kuin koskaan. Minun hattarautopiassani työntekijä ja työnantaja voisivat yhdessä suunnitella jaksamista. Työsuhteet perustuisivat molemminpuoliselle kunnioitukselle ja ymmärrykselle erilaisuudesta, eikä autoritäärisestä suhteesta, jossa tulee joko tulosta tai kenkää. Kun pelikortit olisivat selkeät jo alusta asti, työntekijälle ei koituisi ylimääräistä stressiä siitä, että tarvitsee piilotella omaan persoonallisuuteensa kuuluvia piirteitä. Pomo ei saisi kymmenettä "yskäripuli"-poissaoloa kahden viikon sisällä. Rehellisyys ja avoimuus eivät nähdäkseni voi tehdä pahaa tässä asiassa. Mutta siihen on ikävä kyllä vielä pitkä matka. Toki on myös duuneja, jotka ovat masentuneelle ihmiselle liian kuluttavia. Mutta työtäkin on mahdollista suunnitella jaksamisen ja kykyjen mukaan. Ymmärrän myös, etteivät kaikki ihmiset toimi samalla tavalla kuin minä. Mutta siitä huolimatta tahdon olla auttamassa muita ihmisiä löytämään ja hahmottamaan ne omat tapansa tulla toimeen ongelmiensa kanssa. Olen myös nöyrästi kiitollinen jokaikisestä sellaisesta luottamuksen osoituksesta, joka minulle on jo elämäni aikana suotu, koska tiedän miten suuri asia se on. Toivottavasti tästä sai taas joku jossain jonkinlaista apua ajatuksiinsa..