Joona pyöri valaan vatsassa kärsimättömänä, yrittäen
asetella sardiiniateriaansa lautaselle himmeän öljylamppunsa valossa. Hänen
elimistönsä oli ajat sitten tottunut sulattamaan kalat raakana, kun hän vain
sai pureksittua ne ensin hengiltä. Kun asui valaan vatsassa, oli opittava
sietämään kaikenlaista. Onneksi valas oli suhteellisen rauhallista sorttia,
eikä ollut kertaakaan näiden vuosituhansien aikana saanut päähänsä oksentaa
Joonaa pois. Sen sijaan se oli kerran syönyt erään pienen laivan, josta Joona
oli saanut näppärät huonekalut itselleen. Pöydästä puuttui yksi jalka, mutta
hän oli pönkännyt sen valaan vatsaonteloa vasten, jolloin se piti ihan hyvin,
kunhan ei asettanut liikaa painoa juuri sille laidalle. Joona oli oikeastaan
kaikin puolin melko tyytyväinen elämäänsä, hän nautti suuresti tasaisesta
keinahtelusta, eikä tullut siitä huonovointiseksi. Ruokaakin oli tarjolla
enemmän kuin kylliksi, sillä valas oli melkoinen ahmatti. Sen sisuksiin
kulkeutui tonneittain kalaa ja silloin tällöin muutamia hylkeitäkin, eikä Joona
millään ehtinyt syödä sitä kaikkea.
Tekemistä
oli tietysti vähän, mutta sitä saattoi kuluttaa aikansa jutellen mukavia
itsekseen. Kerran Joona oli jopa nostanut penkille pystyyn hylkeen raadon,
mutta huomasi nopeasti, ettei sellainen juttukaveri ollut oikein hajun ja
vaivan arvoinen. Hän masturboi vain harvoin, koska mikään ei oikein tuntunut
menevän täällä minnekään. Hän piti huolen, että ulostetta oli vain yhdessä
nurkassa. Kaikki hänen huonekalunsa, kolmijalkainen pöytä, pieni öljylamppu,
pitkänmallinen penkki, kaksi lautasta ja yksi purkinavaaja, olivat kaikki
hyvässä järjestyksessä. Hän oli tarkka mies, yhtä tarkka kuin oli ollut maalla
eläessään.
Välillä
hän tietysti kaipasi tasaista maata jalkojensa alla, mutta ei sekään niin paha
tarve ollut, kyllä sitä oppi olemaan, kun vain ei marmattanut turhasta. Hän
muisteli, että olisihan hän päässyt silloin joskus poiskin, mutta ei vain
tullut lähteneeksi. Hänestä oli kivempi köllötellä täällä, lämpimässä ja
suojaisassa mahalaukussa. Ehkä jumala löytäisi omille suunnitelmilleen jonkun
toisen täyttäjän.
Sitä paitsi hän ei halunnut
mennä takaisin ihmisten maailmaan. Ihmiset olivat niin kamalan ryppyotsaisia ja
huumorintajuttomia. Nekin merimiehet,
joiden kanssa hän oli alunperin lähtenyt liikkeelle, he olivat heittäneet hänet
mereen heti, kun hän sanoi myrskyn johtuvan kai itsestään! Hitto miten
huumorintajutonta porukkaa! Kuka sellaisten kanssa jaksaisi heittää hetulaa.
Ennemmin sitä juttelee vaikka pystyyn nostetuille hylkeenraadoille. Onhan
niistä nyt paremmaksi seuraksi, vaikka vähän hiljaisia ovatkin. Hiljaisuutta hän
oli toisaalta oppinutkin arvostamaan, ja jutteli lähinnä siksi, ettei unohtaisi
miten ihmisääntä oikein käytetään.
Nyt hän sai juuri sardiinit
lautaselleen, kun valas yhtäkkiä keinahti kovaa. Hänen pöytänsä lensi nurin ja
hän itsekin putosi takalistolleen äänekkäästi mätkähtäen.
”Mikähän pentele sille nyt
tuli...” hän puhisi itsekseen rahisevalla ja kuivalla äänellään. Hän nousi pystyyn, nosti myös pöytänsä ja
kalansa mahan pohjalta, ja alkoi asetella ateriaansa uudelleen lautaselle. Hän
söi, eikä kala enää liikkunut. Se tuntui oudon rauhalliselta, mutta Joona
ajatteli sen kai löytäneen lämpimän merivirran, jossa sen oli hyvä lipua
mukana.
Kului ikuisuudelta tuntuva aika, useita päiviä, eikä
Joona vieläkään tuntenut valaan tuttua liikettä. Hän alkoi olla jo hieman
huolissaan, olihan tämä kala ollut hänen kotinsa jo ties kuinka kauan. Hän ei
ollut tahtonut myöntää itselleen, mutta hänestä tuntui siltä, että hänen
kotinsa alkoi haista hieman. Hän ei kuitenkaan tahtonut hypätä minkäänlaisiin
johtopäätöksiin, tai tunnustaa itselleen minkään tavallisuudesta poikkeavan
olevan vallalla. Hän söi kalaa mahan pohjalta, jatkoi elämäänsä ja yritti pitää
mielensä virkeänä hyräilemällä joitakin itselleen tuttuja lauluja. Ne
rauhoittivatkin häntä hieman, ja hän ajatteli valaan ehkä juuttuneen johonkin
kalliolle, ja keinahtavan aivan kohta takaisin nousuvesien mukana. Aika vaan
tuntui kamalan pitkältä, kun odotti, eikä hänellä muutenkaan ollut kamalan
selkeää kuvaa ajasta enää tässä vaiheessa elämää, joten kaikki oli helppo
laittaa sen vieraantumisen syyksi.
Äkkiä,
kesken ateriansa Joona hätkähti ja hyppäsi ilmaan! Hänen seinästään iskeytyi
läpi valtava terä, joka leikkasi mahan auki. Valo, jota Joona ei ollut nähnyt
tuhansiin vuosiin poltti hänen verkkokalvojaan sanoinkuvaamattoman julmasti ja
voimakkaasti, hänen täytyi siristellä ja peittää silmänsä, sulkea ne pitkäksi
aikaa.....
***
Rannalle ajautuneita valaita ympäröi suuri joukko
pelastushenkilökuntaa, mediaa ja mielenosoittajia. Mielenosoittajat olivat
pukeutuneet merensiniseen ja heiluttelivat kylttejä, huutelivat iskulauseita
megafoniin. Uutisreportterit yrittivät näyttää vetäviltä, vetivät vuoroin
hametta ylös ja paitaa alas, pyysivät helikopterilla ilmassa pyörivää
kuvausryhmää ottamaan ison kokonaiskuvan tilanteesta ja koittivat tunkea
mahdollisimman lähelle itse tapahtumia. Pelastushenkilökunta oli valmistautunut
leikkaamaan yhden kuolleista valaista auki, ettei se turpoaisi ja räjähtäisi
sen sisälle muodostuvista kaasuista. Kookas nainen iski valtavan veitsensä
valaan kylkeen ja repi sen auki. Koko sirkus veti syvään henkeä ja hiljentyi
helikopteria lukuunottamatta totaalisesti tuijottamaan valaan sisässä silmiään
hölmistyneenä räpyttelevää, ryysyihin pukeutunutta vanhaa ukkelia, jonka parta
ylsi maahan saakka ja joka piteli sardiinia kädessään pelokkaan lapsen
tavoin.....
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti