Valaan vatsassa

Joona pyöri valaan vatsassa kärsimättömänä, yrittäen asetella sardiiniateriaansa lautaselle himmeän öljylamppunsa valossa. Hänen elimistönsä oli ajat sitten tottunut sulattamaan kalat raakana, kun hän vain sai pureksittua ne ensin hengiltä. Kun asui valaan vatsassa, oli opittava sietämään kaikenlaista. Onneksi valas oli suhteellisen rauhallista sorttia, eikä ollut kertaakaan näiden vuosituhansien aikana saanut päähänsä oksentaa Joonaa pois. Sen sijaan se oli kerran syönyt erään pienen laivan, josta Joona oli saanut näppärät huonekalut itselleen. Pöydästä puuttui yksi jalka, mutta hän oli pönkännyt sen valaan vatsaonteloa vasten, jolloin se piti ihan hyvin, kunhan ei asettanut liikaa painoa juuri sille laidalle. Joona oli oikeastaan kaikin puolin melko tyytyväinen elämäänsä, hän nautti suuresti tasaisesta keinahtelusta, eikä tullut siitä huonovointiseksi. Ruokaakin oli tarjolla enemmän kuin kylliksi, sillä valas oli melkoinen ahmatti. Sen sisuksiin kulkeutui tonneittain kalaa ja silloin tällöin muutamia hylkeitäkin, eikä Joona millään ehtinyt syödä sitä kaikkea.

                             Tekemistä oli tietysti vähän, mutta sitä saattoi kuluttaa aikansa jutellen mukavia itsekseen. Kerran Joona oli jopa nostanut penkille pystyyn hylkeen raadon, mutta huomasi nopeasti, ettei sellainen juttukaveri ollut oikein hajun ja vaivan arvoinen. Hän masturboi vain harvoin, koska mikään ei oikein tuntunut menevän täällä minnekään. Hän piti huolen, että ulostetta oli vain yhdessä nurkassa. Kaikki hänen huonekalunsa, kolmijalkainen pöytä, pieni öljylamppu, pitkänmallinen penkki, kaksi lautasta ja yksi purkinavaaja, olivat kaikki hyvässä järjestyksessä. Hän oli tarkka mies, yhtä tarkka kuin oli ollut maalla eläessään.

                             Välillä hän tietysti kaipasi tasaista maata jalkojensa alla, mutta ei sekään niin paha tarve ollut, kyllä sitä oppi olemaan, kun vain ei marmattanut turhasta. Hän muisteli, että olisihan hän päässyt silloin joskus poiskin, mutta ei vain tullut lähteneeksi. Hänestä oli kivempi köllötellä täällä, lämpimässä ja suojaisassa mahalaukussa. Ehkä jumala löytäisi omille suunnitelmilleen jonkun toisen täyttäjän.

Sitä paitsi hän ei halunnut mennä takaisin ihmisten maailmaan. Ihmiset olivat niin kamalan ryppyotsaisia ja huumorintajuttomia.  Nekin merimiehet, joiden kanssa hän oli alunperin lähtenyt liikkeelle, he olivat heittäneet hänet mereen heti, kun hän sanoi myrskyn johtuvan kai itsestään! Hitto miten huumorintajutonta porukkaa! Kuka sellaisten kanssa jaksaisi heittää hetulaa. Ennemmin sitä juttelee vaikka pystyyn nostetuille hylkeenraadoille. Onhan niistä nyt paremmaksi seuraksi, vaikka vähän hiljaisia ovatkin. Hiljaisuutta hän oli toisaalta oppinutkin arvostamaan, ja jutteli lähinnä siksi, ettei unohtaisi miten ihmisääntä oikein käytetään.

Nyt hän sai juuri sardiinit lautaselleen, kun valas yhtäkkiä keinahti kovaa. Hänen pöytänsä lensi nurin ja hän itsekin putosi takalistolleen äänekkäästi mätkähtäen.

”Mikähän pentele sille nyt tuli...” hän puhisi itsekseen rahisevalla ja kuivalla äänellään.  Hän nousi pystyyn, nosti myös pöytänsä ja kalansa mahan pohjalta, ja alkoi asetella ateriaansa uudelleen lautaselle. Hän söi, eikä kala enää liikkunut. Se tuntui oudon rauhalliselta, mutta Joona ajatteli sen kai löytäneen lämpimän merivirran, jossa sen oli hyvä lipua mukana.

Kului ikuisuudelta tuntuva aika, useita päiviä, eikä Joona vieläkään tuntenut valaan tuttua liikettä. Hän alkoi olla jo hieman huolissaan, olihan tämä kala ollut hänen kotinsa jo ties kuinka kauan. Hän ei ollut tahtonut myöntää itselleen, mutta hänestä tuntui siltä, että hänen kotinsa alkoi haista hieman. Hän ei kuitenkaan tahtonut hypätä minkäänlaisiin johtopäätöksiin, tai tunnustaa itselleen minkään tavallisuudesta poikkeavan olevan vallalla. Hän söi kalaa mahan pohjalta, jatkoi elämäänsä ja yritti pitää mielensä virkeänä hyräilemällä joitakin itselleen tuttuja lauluja. Ne rauhoittivatkin häntä hieman, ja hän ajatteli valaan ehkä juuttuneen johonkin kalliolle, ja keinahtavan aivan kohta takaisin nousuvesien mukana. Aika vaan tuntui kamalan pitkältä, kun odotti, eikä hänellä muutenkaan ollut kamalan selkeää kuvaa ajasta enää tässä vaiheessa elämää, joten kaikki oli helppo laittaa sen vieraantumisen syyksi.

                             Äkkiä, kesken ateriansa Joona hätkähti ja hyppäsi ilmaan! Hänen seinästään iskeytyi läpi valtava terä, joka leikkasi mahan auki. Valo, jota Joona ei ollut nähnyt tuhansiin vuosiin poltti hänen verkkokalvojaan sanoinkuvaamattoman julmasti ja voimakkaasti, hänen täytyi siristellä ja peittää silmänsä, sulkea ne pitkäksi aikaa.....

 *** 

Rannalle ajautuneita valaita ympäröi suuri joukko pelastushenkilökuntaa, mediaa ja mielenosoittajia. Mielenosoittajat olivat pukeutuneet merensiniseen ja heiluttelivat kylttejä, huutelivat iskulauseita megafoniin. Uutisreportterit yrittivät näyttää vetäviltä, vetivät vuoroin hametta ylös ja paitaa alas, pyysivät helikopterilla ilmassa pyörivää kuvausryhmää ottamaan ison kokonaiskuvan tilanteesta ja koittivat tunkea mahdollisimman lähelle itse tapahtumia. Pelastushenkilökunta oli valmistautunut leikkaamaan yhden kuolleista valaista auki, ettei se turpoaisi ja räjähtäisi sen sisälle muodostuvista kaasuista. Kookas nainen iski valtavan veitsensä valaan kylkeen ja repi sen auki. Koko sirkus veti syvään henkeä ja hiljentyi helikopteria lukuunottamatta totaalisesti tuijottamaan valaan sisässä silmiään hölmistyneenä räpyttelevää, ryysyihin pukeutunutta vanhaa ukkelia, jonka parta ylsi maahan saakka ja joka piteli sardiinia kädessään pelokkaan lapsen tavoin.....