lauantai 3. tammikuuta 2015

Uneton Lahessa.

Sepäs olikin sekava päivä! Käydäänpä sitä hieman läpi. Edellisen kerran nukuin siis uudenvuoden aaton jälkeen, menin nukkumaan aamukahdeksalta ja heräsin siinä neljän korvilla. Aloin heti kirjoitella ja soittaa haitaria ja kikkailla kaikkea sellaista. Tässä vaiheessa kirjoittaminenkin oli vielä suhteellisen selkeää, kuten tässä:

I've always been dirt poor
And it never bothered me
I never needed much
Actually I need pretty much next to nothing
If I have a guitar with me
I can go without eating for days
Until it starts to disturb playing
when your hands shake way too much
and you get angry at your fingers
for not being able to find the notes
your brain hears so perfectly well
And it's a bit of a struggle at times
But I can't be bothered.
I've always been dirt poor
and it never bothered me.
Money never meant a thing for me.
Nor did the pride.
I eat what the shops throw away
In this modern bureaucracy
it's a crime
I'm a dirty thief and nothing more
Thug life, bitch ass motherfuckers.
But when it comes down to it
you can either have your pride for dinner
or you can eat sirloin for free.
Your call.


Tässä sitten ilta tuli, Eetu ja Vili tulivat tähän ja alettiin kikkailla kunnon ruokafestejä, uunisikaa ja kermaperunoita ja tämän kaiken te luultavasti tiedätte. Myös seuraava yö on ehkä "aika hyvin" dokumentoitu, mutta huomaan keskittyneeni aika vähän olotilaan, tai itseasiassa keskittyminen ei meinaa kantaa edes yhtä lausetta loppuun kunnolla. Ensinnäkin, siinä tilassa 18-kertaisesti hidastettu grindcore on maailman parasta musiikkia. Se sai aivan todellisen tuntuisen lentämiskokemuksen aikaiseksi, mikä tuntuu varmaan absurdilta, mutta se lentäminen siinä tilassa oli aivan täsmälleen samanlaista, kuin mitä se on ollut aina unissani, ilmassa uimista. Nyt sitten lähinnä kelluin, ja kun en nähnyt vaivaa liikkuakseni, pyörin hitaasti akselini ympäri. Aina välistä tajusin toki istuvani perse tiukasti sohvassa, ja sitten tunne katosi, ihan vain alkaakseen hetken päästä uudestaan. Jos ei tajuntaa vahdi, se alkaa kikkailla omiaan.

Siinä aamupäivän aikana kirjoitin sitten tuon dronelevyn kuvauksenkin, jossa alkaa selkeästi näkyä väsymyksen vaikutus tajunnan tilaan; vainoharha.

A dark, droning preview of what's about to happen. I ran through the streets of my subconscious, watching the buildings dissolve as the sheer mental illness was seeping through concrete. I had never felt as sick in my whole life. I heard heavy breathing all around me and tried to catch my own breath, to keep it as my own little secret, so that no one would know that my heart was about to blow apart. I kept my eyes steady, fixed on someone's overcoat, standing perfectly still, petrified. I felt the blood rush into my brain, I could hear it pumping through my veins, I could hear my heart pounding in my ears.. I was sure they knew. They all knew. They knew how fucking terrified I was, and their silence was pure torture. I could not move. Somewhere high above me there was a noise that seemed to go on forever. Suddenly the elevator door opened, and people scattered around the office to get on with their work. I was panting, I was sweating. With shaking legs I left the elevator, found my own cubicle and turned on my computer...1:12:21

Tässä kohtaa aloin myös nähdä näkökentän laidalla mustia varjoja, hahmoja, ihmisiä. Joku varmaan säikähtäisi niitä ja voisi ottaa sen jonkinlaisena sekoamisen merkkinä, mutta itse olen aina ollut kiinnostunut tajuntani tempuista, ja tästä syystä ajattelen, että kohta saattaisi ehkä alkaa olla jonkin psykedeelinkin vuoro. Väsymyksen temput ovat jo niin tuttuja, ettei varjoäijät pelota, vaan inspiroi. Ne inspiroivat kirjoittamaan lisää, ja tällaista vainoharhaa ruokki vielä kauppareissu, jolla tuntui siltä, että kaikki ihmiset tuijottavat oudosti. Toisaalta, jos olet valvonut päältä 24 tuntia, olet väistämättä sellaisessa tilassa, että ainakin JOKU huomaa sinun olevan vähän poissa.

I was standing in a queue,
waiting for my turn to buy my groceries
when it finally hit me square in the face
I will die.
Suddenly the whole 400 square store felt like
a tiny nutshell, I felt trapped within it
I felt like the weight of the whole world was
crushing me.
I was sweaty.
An old lady behind me asked if I was alright
I lied.
Social lies that always escape our lips
so easily.
I continued sweating.
I felt like I had a lump in my throat.
I started choking.
I felt like I was going to die right there.
I was about to vomit. And I did.
I felt something squirming in my mouth
and I spat it out.
There were three or four small,
slimy insects on the floor.
my eyes widened,
I gasped for air.
The old lady behind me tried to see
what was going on
and I pushed her back.
And then I stepped on the insects, tried
to squash them under my shoe.
Green slime oozed from under my shoe.
I felt sick, but it was my turn. I paid my groceries and left the store like nothing
had happened.


Huomionarvoista on lähinnä, miten kirjoittaminen painottuu vahvasti omiin tuntemuksiin ja tekemisiin. Kello alkoi tulla iltaan. Tässä välissä katsoin Presidentintekijät. Sitten aloin katsoa Apinoiden Planeettaa, joka tuntui olevan alusta loppuun täynnä kuolemattomia, nihilistisiä sitaatteja, joilla voisi täyttää vaikka koko levyn. Veikkaan, ettei puoletkaan niistä kuulostaisi yhtä hyvältä nyt. Varmasti sieltä muutaman saisi. Tässä välissä meinasin vähän pilkkiä, koska aktiivinen itse tekeminen oli vähemmässä. Sen jälkeen kuitenkin alettiin vähän soitella, ja sitten mietittiin mitä tehdään tänä iltana. Päätettiin lähteä Torveen.

Torvi olikin melko psykedeelinen kokemus, ikäväkseni Räjäyttäjät ei. Olen kuullut siitä niin paljon ylistystä kuulematta jotain suttuista kasettia enempää itse musiikkia, että olen olettanut sen olevan ihan vitun kovaa tykitystä. Siis musiikillisesti. Sellaista, että se oikeasti lähtee. Siksi olin melko pettynyt. Taas yksi ihan kiva perusjeejee rokkibändi hipstereille ylistettäväksi. Toki joki voi pitää sitä helvetin villinä menona, jos jollain ei pysy vaatteet lapasessa, mutta kun se on musa, jonka pitäisi lähteä lapasesta, että homma olisi jotenkin villiä. Kun hyvä bändi soittaa täysillä, sen eron huomaa aina. Olisin kaivannut piripäistä versiota Räjäyttäjistä. Arvaamatonta ja ylitempoista, sitten äkillistä laskua johonkin doors-henkiseen bluesiin. Välillä siltä puolelta tuli toki ihan hyviä juttuja, mutta nekin tuntui pysyvän kokoajan liian turvallisesti hanskassa. Turvallinen tuntui nousevan koko ajan mieleen päällimmäiseksi sanaksi. Lörssön olikin sitten kaikkea muuta kuin turvallinen, vaikka itseäni tuossa väsymyksessä ring modulaattori, tai joku vastaava efekti, jurppi ihan vitusti. Bändien ulkopuolella huomasin ihmetteleväni vähän kaikkea pieni hymy huulilla. Piirsin ensimmäisen yksin ja jälkimmäisen Terhin kanssa.

Univaje havaittavissa
Tässä kuvassa transuaasi koittaa saada my little poneilta, ja rikollinen leppäkerttu koittaa pölliä nistiketun huumeet, mutta sheriffi ampuu sen PUM!

Huomasin myös, että alkoi tulla melko nälkä. Unettomuus saa syömään ihan helvetisti, kun keho koittaa paikkailla suunnilleen kaikki väsymyksestä johtuvat toimintatilojen heikkenemiset nälällä. Jos et kerta aio nukkua, niin syö nyt saatana edes. Löysin taskustani 20 euroa, jonka olemastolosta en ollut tiennyt mitään. Käytiin hakemassa sillä ruokaa ja mentiin Eetulle katsomaan Kill The Irishman, joka oli ihan hyvä leffa. Sen jälkeen tultiin kotiin ja kävin vihdoin nukkumaan. Kello oli neljä, joten olin ollut hereillä 36 tuntia. Ei se toki mikään maailmanennätys ole, mutta en minä ole ketään vastaan kilpailemassakaan, vaan tutkimassa oman tajuntani muuntuneita tiloja. Nyt kun nukkui, ei oikeastaan tunnu yhtään ihmeemmältä. Nälkä vaivaa vieläkin, vaikka söi yöllä kaksi isoa hampurilaista ja ranskalaisia, mikä on minulle jo aika iso määrä syötäväksi. Rytmin kanssa minulla ei ole mitään ongelmaa. En sinällään usko mihinkään rytminkääntämishöpötyksiin, minä saan rytmini korjattua vaikka yhdessä illassa, jos tarve vaatii. Siis heräämisen ja nukkumisen puolesta. Toki tottumiseen menee aina oma aikansa, mutta ei siitä tarvitse niin numeroa tehdä. Eri asia tietysti, jos on vaihdeltu aikavyöhykkeitä, mutta näin samalla kellolla operoitaessa.

Nyt kävin levykaupassa, ja se kannatti, kun vielä kahden levyn ja ruokakaupankin jälkeen on kymmenen euroa voitolla. Musiikkibisnes kannattaa, aina välistä. Kylläpä tässä on vielä sen verran paljon miinuksella, ettei tässä rikastumaan pääse. Mutta iloinen voi silti olla, että on tullut valittua elämäntyökseen jotain näin siistiä. Niitä kasetteja saa nyt siis myös Levykauppa Äxästä.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti