torstai 8. tammikuuta 2015

Täydellisyys haarukan nokassa.

Tämän illan käytin piirrellen Pahoinvoinnin Spiraaleja, enkä selvinnyt Torveen asti. Kaipa niitä iltoja vielä tulee, kun tuo kumminkin kerran kuussa järjestetään. Nyt on taas vähän sellainen tyhjä, nälkäinen olo, mutten oikein tiedä, mitä muka söisin. Ruoan puutteesta se ei tosin johdu, vaan siitä, että jos kohta menee nukkumaan, ei paljoa maksa vaivaa vedellä mahaa täyteen tässä vaiheessa, kun herää kuitenkin aamulla taas nälkäisenä.  Josko sitä täyttäisi itseään vaan ananas-mehua juomalla. Huomenna voi sitten taas tehdä kunnon ruokaa, mikä jo itsessään on samanlaista taidetta, kuin musiikin tai kuvien vääntäminen. Ja ihan yhtä mukavaa ja nautinnollista puuhaa. Puhumattakaan sen syömisestä. Se se vasta siistiä onkin.

Heti, kun on päivän tekemättä musiikkia, tuntee jonkinlaiset epämääräiset vieroitusoireet. En oikein tiedä mitä muuta voisin elämääni keksiä. En kai yhtään mitään. Enkä oikein ymmärrä, miksi pitäisikään. Se on minulle samanlaista, kuin Bukowskille oli kirjoittaminen. Siihen ei ole mitään vaihtoehtoa. Se on pakko. Eikä se tottele mitään minun mielihalujani, eikä se oikeastaan kuuntele muiden mielipiteitäkään. Se on olemassa joka tapauksessa. Sen tekeminen on minulle välttämätöntä joka tapauksessa. Joten teen. Teen kaiken, mikä on tulossa, olkoonkin, että toistaisin itseäni. Vaikken siitä pidäkään, uskon, että automaattisesti samat teemat ja ideat kultivoituvat ja kehittyvät joksikin uudeksi vähitellen. Mustan Ristin treeneissä joskus ihmettelin sitä, että kaikki biisit kertovat tulesta. Leo heitti, että "ei kai sillä ole mitään väliä, meneehän ne kaikki biisitkin E:stä". Se oli yhdenlainen valaistuminen, jota en ollut aiemmin tajunnut. Ei teema ole sen kummempi asia kuin sävellaji, se määrää sen yleisen tunnelman, mutta ei vielä sitä, miten sitä lähdetään käyttämään.  Sitten kirjoittelin biisejä tulesta.

Eilisistä biiseistä lähinnä Korallivaltaistuin tuntui ehkä osoittavan jotain sellaista uutta suuntaa, johon voisi ehkä syvennellä enemmänkin. Se tuntui niin luonnolliselta tehdä, ettei sitä edes tajunnut ajatella, ennen kuin jo miksasi sitä. Jätin sen viimeiseksi, koska tiesin nauttivani sen tekemisestä eniten. Olen aina sellainen. Viimeisen palan on oltava paras. Ruoan kanssa on ihan sama homma. Viimeisessä haarukallisessa on pakko olla kaikkea mitä lautasella on ollut, se on sellainen täydellinen versio siitä mitä ollaan syömässä. Olen aina ajatellut, että jos en kuole ennen aikojani, jokin viimeinen tekeleeni tulee olemaan samanlainen, sellainen joka kokoaa kaikki ne perusasiat, joita käsittelin. Saa nähdä kuinka helppoa siitä tulee, vaikka varmaankin se aika luonnollisesti tulee käsittelemään kuolemaa. No, ehkä on toivottavasti ennenaikaista miettiä sitä. Koitetaan nyt selvitä tästäkin vuodesta ehjin nahoin ensin.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti