Katsoin Netflixistä dokumentin Breaking The Taboo, ja mietin pitkään ja hartaasti, että jaksaako aiheesta enää keuhkota. Sitten päätin ja ymmärsin, että tottakai. Ei ole mitään muuta vaihtoehtoa. Kyseessä oli siis vajaan tunnin verran sitä, miten kaikenmaailman presidentit ja päättäjät ovat antamassa videonauhalle todistuksensa siitä, miten huumeiden vastainen sota ei globaalisti ole parantanut tilannetta millään tavalla. Sen sijaan tämä sota on luonut tilanteen, jossa satoja tuhansia, ellei jopa miljoonia ihmisiä on kuluneiden vuosikymmenten aikana kuollut, varmasti miljoonia on tuomittu ja rangaistu, eikä huumeiden käyttö tai niiden aiheuttamat haitat ole olleet vähentymään päinkään koko aikana. Päin vastoin. Aluksi dokumentti vaikutti samalta tylsältä anglosentriseltä videokollaasilta, kuin kaikki muutkin tänä yönä katsomani dokumentit, mutta aika nopeasti siirryttiin suurimpien tuottajamaiden espanjan- ja portugalinkielisten osioiden kautta katselemaan myös mallia Euroopasta.
Sen lisäksi, että dokumentissä Brasilian entinen presidentti käveli slummeihin ilman luotiliivejä tai henkivartijoita (mikä jo itsessään on sellainen teko, että on pakko antaa ylimääräinen BAD ASS-leima, täällä presidentti ei kai ole edes nähnyt köyhää asuinaluetta), siinä selvitettiin myös sitä, miten Afganistanista on tehty huumeiden vastaisen sodan ansiosta loistavaa maaperää terroristijärjestöjen värvääjille, kun heroiinin valmistukseen käytettyjen unikkopeltojen hävittäminen on pakottanut viljelijät tienaamaan puuttuvat tulonsa jotenkin muuten. Bill Clinton puhui veljensä kokaiiniriippuvuudesta (tosin ohimennen, mutta aikaakin oli melko vähän) ja selvitteli omia yrityksiään puuttua tähän hullunmyllyyn, joka on maksanut järjettömiä summia rahaa, eikä ole saavuttanut juuri mitään.
Miksi jaksan mesota tästäkin aiheesta yhä uudelleen ja uudelleen? Siksi, että mikään ei muutu, jos ihmiset eivät puutu asioihin. Ei tämä ole millään tavalla sen kummempaa, kuin vaikkapa koulukiusaamiseen puuttuminen. Paras tapa lopettaa koulukiusaaminen on kasvattaa ihmisiä empaattisemmiksi, auttaa heitä näkemään muiden ihmisten näkökulmat asioihin, ymmärtää sitä ihmistä, jota kiusaavat. Kun ihminen kasvaa tietoiseksi muiden ihmisten tunteista ja olemassaolosta, hän osaa suhteuttaa myös oman olemisensa sopusointuun muiden olemisen kanssa. Samalla tavalla tässä ongelmassa suurimmat aseet ovat olleet nistien ja rikollisten demonisointi ja selkeiden erojen vetely "hyvien ihmisten" ja likaisten nistien välille. Todellisuudessa suurin osa tämänkin maan huumeiden käyttäjistä on ihmisiä, jotka istuvat siellä duunipaikoilla teidän kanssa, kun luette tätä. Heillä ei ole mitään suurempaa sosiaalista ongelmaa huumeiden käyttönsä johdosta, työt hoituvat ja kaikki on muutenkin ihan hyvin. Niin kauan, kuin se kuva, joka teidän päässänne on "Nististä" on jotain suoraan Burroughsin Alastomasta Lounaasta revittyä, he eivät ole tulossa ulos omista kaapeistansa. Muistaakseni Sveitsin presidentti tiivisti tuossa sen parhaiten: "Keitä huumeidenkäyttäjät todellisuudessa ovat? Meidän lapsiamme, ihmisiä, jotka tahtoisimme kovasti palauttaa yhteiskuntaan". Sen sijaan nykyiset järjestelmät keskittyvät sulkemaan ihmisiä ulos, monesti vankilaan, jossa mietojenkin huumeiden käyttäjä saa hyvin nopeasti huomata, että siellä on kaikki kama saatavilla. Huumeidenkäyttäjien ongelmat eivät alunalkaenkaan ole sellaisia, että seuraamusten pitäisi olla rikosoikeudellisia. Suurin osa ongelmista on sosiaalisia ongelmia, ja tästä syystä myös seuraamusten pitäisi olla hoidollisia.
Minä pidän tästä aiheesta meteliä osaltani siksi, ettei kukaan voi vedota siihen, että huumeiden laillistamista kannattavat vain niiden käyttäjät, eli siis nistit (ks. edeltävä kappale). Olen ollut humalassa kolmesti, ja siinä on minun huumeidenkäyttöhistoriani tähän päivään mennessä, ellette tahdo laskea suomalaisten kansallishuumetta, kofeiinia, joka kylläkin on myös psykoaktiivinen aine. Olen tuntenut ja tunnen monia huumeiden käyttäjiä, entisiä ja nykyisiä, sosiaalityöntekijöitä, opettajia, syrjäytyneitä ja huostaanotettuja nuoria, muusikoita (tässä yhteydessä on kai myös luettavissa pääsääntöisesti "sekakäyttäjänä". Huumoria, heh.), myös sellaisia nuoria, joista voin sanoa noin 90% varmuudella, että vaikka ikää on juuri sen verran mitä meikällä on sormia, niin viiden vuoden kuluessa huumeetkin tulevat mukaan kuvioihin, jos ei hommat muutu. Olen viettänyt monia iltoja keskustellen (siinä on sellainen ero saarnaamiseen, että kuunnellaan myös sitä toista ihmistä) erilaisissa sosiaalisissa tilanteissa olevien ihmisten kanssa nimenomaan tästä aiheesta, ja monet kaverit ovat naureskelleet, että voisin kohta kirjoittaa siitä väitöskirjan (tai vaan printata kaikki nämä 1000 sivua tekstiä täältä ulos).
Toivoisin, että Suomi osaisi valtiona kerrankin jossain asiassa kulkea edellä, eikä odotella, että Amerikkalaiset myöntyvät ensin, ja voidaan seurata sitten esimerkkiä. Euroopassahan tähän on tehty jo merkittäviäkin muutoksia Portugalin, Hollannin ja Sveitsin verran, eikä se silti tunnu riittävän. Suomella on muutenkin niin paljon sosiaalisia ongelmia hoidettavana ja purettavana, ettei tämän huumeongelman tarvitsisi mielestäni olla yksi niistä. Avun tarpeen kartoituksen ja hoitosuunnitelman tekeminen kun kuitenkin nopeuttaisi kaikkien muidenkin ongelmien selviämistä, kun suunnitelmia tulevaisuudelleen voisi yrittää tehdä vähän kerrallaan selvinpäin, vailla vainoharhaa ja pelkoa paljastumisesta ja sen seurauksista. On tässä sentään osaltaan otettu hyviä askeliakin eteenpäin, kun kaupunkikohtaisesti on voitu päättää, onko kannabiksen käyttö esteenä vaikkapa kuntouttavaan työtoimintaan osallistumiselle. Sanoisin, ettei mikään rehellisyys tai avoimuus voi olla pahasta. Kokemuksella voin sanoa, että on huomattavan paljon helpompi suunnitella myös ohjausduunia, kun on joku haju siitä, mitä ihmiset puuhaavat ja käyttävät vapaa-ajallaan. Tietää ensinnäkin jokaisen ihmisen oman tilanteen, mitkä asiat heille ovat vaikeita paikkoja ja miltä suunnalta poissa olevia tapauksia kannattaa alkaa etsiä. Se on myös aika iso painolasti ihmiselle, joka koittaa päästä jotenkin yhteiskuntaan kiinni, jos pitää valehdella jokaisesta poissaolosta tai koittaa keksiä tekosyitä vaikka vieroitusoireille. Enkä toivo sellaista ylimääräistä taakkaa yhtään kenellekään, jonka elämä on jo valmiiksi ihan riittävän hankalaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti