perjantai 23. tammikuuta 2015

Pään sisässä sulla on entropia.

Tuossa käytiin koiran kanssa pihalla kävelemässä ja totesin taas, miten helvetin kaunis levy Neurosiksen The Eye of Every Storm oikein on. Puhumattakaan jo pelkästään siitä terapeuttisesta tuesta, jota se on tuonut minulle ihmisten kuoleman jälkeen, sen (Neurosiksen mittasuhteissa) minimalistinen äänimaailma tuntuu tiivistävän koko talven omaan olemukseensa aivan täydellisesti. Siksi mietinkin monesti aavikon ja talven välistä henkisen tyhjyyden yhteyttä, kun ihmettelen miten Kaliforniassa asuvat äijät voivat tajuta talven noin hyvin. Mutta kaipa ne tätä nykyä asuvat sen verran levällään, että osa on nähnyt ihan luntakin. Siltikin, se tyhjyys on jotenkin olennainen osa tätä äänimaisemaa. Sitä kaikkea, mitä siellä ei ole. Siinä suhteessa tuo levy on aivan täydellinen. Löytäessäni sen joskus teinivuosieni puolivälissä luukutin sitä oikeastaan kaikki talvet, ja niin käy näemmä yhä. Silloin saatoin maata masentuneena sängyllä, kuulematta oikein mitään tai ketään muuta, kuin tuon levyn. Se oli ensimmäisiä sellaisia levyjä, jotka sanoivat minulle: musiikki voi olla muutakin, kuin musiikkia. Olihan sitä sitonut tunnesiteitä levyjen kanssa aiemminkin, kuunnellut Sentencediä teini-iän ahdistuksissa ja muuta, mutta Neurosis näytti, että musiikin avulla voi myös synnyttää aitoa yhteyttä samastumisen sijaan. Voit tehdä biisin, pakata sen CD-levylle ja laittaa toiselle puolelle maapalloa, ja jostain yksinäisestä ihmisestä tuntuu, että ei perkele tuo tietää aivan täsmälleen, miten tällainen ihminen oikein futaa. Periaatteessa aivan samasta syystä aloitin tämän kirjoittamisenkin joskus.

Nyt tilasin sitten Merdarahtan As The Dark Clouds Swept Away We Could See The Sunsetin CDnä, koska siinä on toinen levy, joka tuotti samantien vastaavanlaisen kokemuksen. Toponin hommissa on vain niin oikea fiilis ja sielu. Kaikki toimii. Kaipa se on jonkinlainen neuroottisuus ihmisissä, joka tuntuu siltä yhdistävältä tekijältä. Vaikka osaa nauttia elämästään ja arjestaan ja kaikesta tekemisistään ainakin sitä tehdessään, on kaikessa silti aina se samanlainen sävy. Sitä voi olla vaikea selittää ihmiselle, joka ei sitä koe, mutta uskon suurimman osan tämän lukijoista sen kuitenkin ymmärtävän. Tekeminen itsessään on mukavaa, kuljettavaa ja virtaavaa puuhastelua, mutta valmiin tekeleen katselu tai kuuntelu ei tuota varsinaista iloa. Vaikka osaisikin olla iloinen sen onnistumisesta jollain tasolla, saavutti vaikka jotain uutta tai oppi tehdessään jotain merkittävää, on siinä silti sellainen murhaajan haikea pohjavire: "minä tein sen jo, eikä sitä enää saa tekemättömäksi." En tiedä, onko se jonkinlaisen henkisen entropian lisäämistä kaikkeudessa, ihminen luo lisää kaaosta järjestäytyneeseen maailmaan, eikä musiikin tai kuvien tai kirjojen määrä tule koskaan olemaan ainakaan pienempi, kuin eilen. Ja siksi kaikkien täytyisi olla niin helvetin tarkkana siitä mitä tekee. Kai. Alan Moore ennusteli aina välistä youtubestakin löytyvässä haastattelunkaltaisessa dokumentissaan, että kulttuuri tulee "höyrystymään" tässä näiden vuosien aikana. Tahti kiihtyy koko ajan, ja koko ihmiskunnan kulttuuri tulee kokemaan evoluution, olomuodon muutoksen. Se on ehkä jo tapahtunut, kun ottaa huomioon, miten minäkin laitan tekemäni asiat internetiin, ilman, että niillä on vastinetta todellisuudessa. Ja vaikka olisikin, tuo todellisuuden vastine muuttuu merkityksettömäksi objektiksi, kun sen informaatio on laitettu ylös internetiin.

Siitäkin huolimatta minä elän vahvasti siinä uskossa, että internet tulee luhistumaan vielä minun elinaikanani. Jos sitä eivät tee sodat ja serverien romahdukset, sen tekee ihan vain yksinkertaisesti paskan määrä. Kukaan ei enä löydä toistaan kaikenmaailman filtterikuplien ja muun suodattamisen takia, joka puolella on mainosta ja kaikkea silppua, eikä juuri muuta. Joten ihmiset ehkä hylkäävät sen luonnostaan. Onneksi en rakasta mitään tekeleitäni niin paljon, ettenkö voisi elää sen kanssa, että tämä pyyhkiytyisi taivaan tuuliin. Rakastan vain tekemistä, ja se itsessään tapahtuu aina internetin ulkopuolella. Toisaalta lähes kaikki sosiaalinen kanssakäymiseni tapahtuu tätä nykyä internetin välityksellä, mikä on aika huikeaa tajuta. Tällä viikolla en ole jutellut oikeasti kenellekään muulle, kuin tyttöystävälleni ja koiralle, ja pari lausetta hississä jollekin mummolle. Puhelin ei ole soinut kertaakaan, en ole nähnyt ketään. Ja silti en koe jääneeni paitsi mistään tai syrjäytyneeni yhtään sen enempää. Tämä on ihan vain internetin mukanaan tuoma muutos, ja se on kyllä aivan valtavan hieno asia, kun muistelee niitä varhaisimpien nuoruusvuosien täydellisen eristymisen hetkiä. Toisaalta niissä oli myös sellainen rauha, joka ei ehkä koskaan enää tule takaisin. Paitsi tietysti vanhoilla päivillä jossain hoitokodissa, kun kukaan ei tule katsomaan.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti