Musiikista ja riskeistä.

Eilinen oli melko maaginen päivä. En suomeksi sanottuna tiennyt kyllä yhtään, mihin olin menossa. Ajattelin, että ehkä jamitellaan Void Cruiserin kanssa jotain pientä, ja katsotaan niiden levylle jotain pikkuhöystöjä ja mausteita jostain huumeurusta, mutta siellä olikin kaksi niistä jätkistä (1 & 2), sekä yksi henkilö J. J on aivan saatanan kova rumpali. Jossain vaiheessa Jlla meni elämässä vähän liian lujaa, ja sen piti myydä romujaan pois. Ostin sen rummut talteen, koska ajattelin, että muuten ne menevät sellaiseen paikkaan, jossa niitä ei todellakaan osata arvostaa samalla tavalla. Kun olin 17, meillä oli Jn, 2n, ja parin muun jätkän kanssa ihan ihkaoikea HEVYPÄNTI. Se vaihtoi nimeä suunnilleen joka keikan välissä. Aluksi treenattiin Jn porukoiden vaatehuoneessa, jossa oli niin vähän tilaa ja happea viidelle jätkälle ja soittokamoille, että meikältä meni huutaessa taju vähintään kerran treeneissä. Mutta helvetti, että se oli hauskaa. Ostin Jn rummut pois, koska sen lisäksi, että 24" bassorumpu soundaa aivan järjettömän hyvälle, niillä rummuilla meikän bändihommat polkaisivat itsensä ihan oikeasti käyntiin. J ei ole soittanut kunnolla aikoihin, ja olin vähän yllättynytkin, kun näin sen rumpujen takana helvetin skarppina. Jo pelkästään siitä tuli ihan helvetin hieno fiilis. Sitten alettiin jamitella ensimmäistä biisiä, ja sen jälkeen sain kuulla olevani bändissä. En tiennyt edes hakevani bändiin, mutta eipä haitannut yhtään, jos näiden jätkien kanssa saa soitella tällaista kamaa! Tekisi mieli jakaa se jo nyt koko maailmalle, mutta ehkä tehdään ne biisit valmiiksi ensin. Ensi viikonloppuna on uudet treenit. Se on kunnon jumitusmusiikkia, sopivasti jatsia ja kai vähän sellasta vanhan maailman progeakin.

Minun on jo pitemmän aikaa kirjoittaa yhdenkinlainen musiikkipäivitys, mutta se saa nyt vielä odottaa. Sen sijaan kirjoitan toisen. Nimittäin liittyen tähän. Kaiken uuden pop-musiikin ongelma on se, että mikään ei haasta sitä. Levy-yhtiöt tekevät samoja ratkaisuja, koska alalla ei ole mahdollista ottaa samanlaisia riskejä, kuin aiemmin. Ikävä homma on se, että ainoastaan ne riskit mahdollistivat minkäänlaiset Biidles-porukat, kun piti antaa vaan riittävästi rahaa luoville ihmisille, ja toivoa, että se riittää heidän visionsa toteuttamiseen. Nyt luovat ihmiset on melko pitkälti karsittu pois musiikkibisneksestä, ja jäljelle on jätetty ne bisnesihmiset. Ja sitten saatte katsella ikuista uusinnan uusintaa, kun samat pop-kappaleet paitsi tehdään uudestaan, myös ihan vaan myydään uudestaan, kun artistit esittävät toistensa laulut ja ne myydään sitten sinkkuina ja kokoelmina. Luuliko joku, että se Elastisen Naurava Kulkuri olisi muka ollut niin vitun onnistunut esitys, että olisi päässyt radioon omiin avuin? Ei. Nelonen Media omistaa myös Suomipopin, Radio Rockin, Groove FM:n, Aallon, Loopin ja Metro Helsingin. Jännästi Suomipopin "mitäs telkkarista tulee?" osiotkin painottuvat mainioiden formaattien kehumiseen, vaikka ne olisivat miten hirveää paskaa. Tämä omistaminen vääristää oikeastaan koko popmusiikin kentän Suomessa, koska kun jotain soitetaan riittävästi, ainakin osa porukasta suggestoituu seuraamaan sitä ihan siksi, että se on uutta ja nyt "in", jolloin se leviää myös muille kanaville. MTV omistaa vain Novan, mutta osaa tehdä sen niin helvetin selväksi, etten ole kuunnellut kanavaa sen jälkeen, kun pääsin ABCltä kesätöistä vuonna 2004. Jos olen joutunut viettämään pitemmän aikaa ABCllä, olen kyllä huomannut, että aivan samat biisit siellä soi vieläkin. Eros Ramazotti, Within Temptation ja muut sellaiset muiden firmojen roskiksista dyykatut levyt. Onhan kierrätys silti jees, joten soittakoon vaan, kun ei minun tarvitse siitä kärsiä.

Musiikkimaailma on musiikkibisneksen panttivankina, ja se istuu häkissä toivoen, että saisi tehdä jo pikkuhiljaa jotain muutakin, kuin istua paskantamassa formaattipökälettä pienen reijän läpi. Minä en surisi hetkeäkään näiden mammuttien kuolemaa, mutta tiedän, että ne kuolevat viimeisenä. Kaikki pienemmät ja omaehtoisemmat firmat tässä tilanteessa kärsivät, koska näkyvyys maksaisi niille paljon enemmän, ja resursseja on paljon vähemmän. Miksi maksaisi enemmän? Siksi, että tuntemattomat jutut ovat aina riski, eikä näissä hommissa nyt uskalleta ottaa riskejä. Minun musiikkini on yhtä vastaiskua tälle nykyiselle kulttuurille. Grindcoren kanssa saa duunata kaiken itse, "laittomasti", vittuilla musiikkibisneksen touhuista niin paljon kuin tahtoo, omassa musiikissani saan taas käyttää juuri niin paljon vääriä ääniä, virheitä, nuotin vierestä laulamista, mitä tahansa. Ja vaikka osa pitää sitä taatusti "epäammattimaisena", osa varmasti ymmärtää sen luonnollisuuden päälle. Muusikoita vaivaakin illuusio ammattimaisuudesta. Se on välistä helvetin raskas piirre. Kaikki pitäisi hinkata viimeistä nuottia myöten kohdalleen, tai et muka tiedä mitä olet tekemässä. Ja jos joku luulee, ettet tiedä mitä teet, sehän on tietysti maailman hirvein asia. Minä sanon, että musiikki on leikkikenttä. Se on sellainen paikka, jossa ihmismieli saa kokeilla, eksyä, sekoilla, riehua niin paljon kuin vain jaksaa, eikä sille mahda kukaan yhtään mitään. Sellaisena sen tulisi aina säilyä, jotta mieli pysyy luovana, eikä mieti turhia epäolennaisuuksia, muiden odotuksia tai rahan tuloa. Jos haluat rahaa, mene töihin. Jos haluat tehdä musiikkia, tee musiikkia. Niin helppoa se on.