Eilisestä jäi sellainen maku, että on ihan mukava olla Lahdessa. Tämä kotoisa olo tuli viimeistään siitä, kun joku vanhempi äijä oli kolmatta minuuttia seisoskellut tiskillä, ja Jarttu tuli siihen murahtaen, että "mikäs sulla on hätänä!?" Jostain syystä siitä tuli lämmin ja hieno fiilis, että onpas mukava olla täällä taas. Tämän päivää vietin suurimmaksi osaksi Helsingissä, oltiin täällä joskus yhdeksän jälkeen, käytiin syömässä ja nyt tässä mietin, että mitä tämä ilta pitäisi sisällään. Musiikki houkuttelisi vahvasti, tuntuu että on taas inspiroitunut duunailemaan vaikka mitä. Ainoa rajoitus on aina tämä hiljaisuuden aika, joka tulee vähän liian aikaisin. Jos se vaikka tulisi kahdelta. Ei kukaan oikeasti sovellu kahdeksasta neljään-rytmiin muutenkaan, en ole kohdannut vielä juurikaan ihmisiä, jotka siitä nauttisivat, jos verrataan vaikka tuntia-paria myöhemmin alkavaan työpäivään.
Voisi sitä pärjätä vähemmälläkin duunilla. Olen kirjoittanut siitä monesti ennenkin. Itselleni suurin vaara työttömyydessä taitaa olla burn out-kun tulee tehtyä niin helvetisti kaikkea. Tässä 18 päivässä olen tehnyt sen verran musiikkia, mitä keskivertobändi tuottaa levyllensä vuodessa. Onko se hyvää musiikkia? En tiedä. Se ei ole minun kannaltani millään tavalla kiinnostava asia. Ihmiset pitävät niin kovin eri asioista. Kyllä siellä aina jotain sellaista on, joka jää. Osa jää vituttamaan, osa mietityttämään, ja pieni osa jää hymyilyttämäänkin. Ja tärkeintä on, että jää, koska silloin kehittyy, kun tuntuu ettei saanut sanottua kaikkea siitä, tai ilmaistua jotain asiaa kuten tahtoi, ja sitten yrittää uudestaan, yrittää niin monta kertaa, kuin vain pystyy, ja epäonnistuu aina. Koska ei onnistuminen, minkäänlainen absoluuttinen ja objektiivinen onnistuminen, se ei vain ole mahdollista musiikissa. On mahdotonta tehdä vaikkapa laulua, jota kukaan ei vihaisi. On helppoa tehdä lauluja, joista ei välity mitään tunnetta kenellekään. Itselleni on vaikeinta tehdä iloista laulua. Synkät ja melankoliset irtoavat kyllä ihan luonnostaan, mutta iloinen laulu ei vain meinaa mahtua melodiakäsitykseen tai tajuntaan millään tavalla.
Tämän huomasin ohi mennen tänäänkin, mutta täytyy sanoa, että ihmisten kanssa soittaminen on jotenkin hengästyttävän siistiä. Sen jälkeen takki on aivan tyhjä, olen niin väsynyt, ettei paluumatkalla meinaa pysyä silmät auki, mutta niin inspiroitunut, että tärisevät kädet koittavat ensimmäisenä tarttua kitaraan. Koitan imeä itseeni kaiken, kaiken mitä muilta ihmisiltä voi oppia, katsoa ja vakoilla, miten muut rakentavat biisin tai riffin, oppia koko ajan kaikkea! Se on hienoa, siinä kohtaa tunnen myös, että pystyn kommunikoimaan jotain toisille ihmisille. Toivottavasti tämän saa äkkiä siihen kuntoon, että sillä pääsee soittamaan livenäkin joskus jotain. Koska se on hienoa kamaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti