Katsottiin tuossa juuri helvetin hyvä dokumentti Miss Representation, joka löytyy ainakin Netflixistä, ja uskoisin, että melko helposti muualtakin. Sen pääpainona oli median antama kuva naisista ja mitä se ylipäätään tekee paitsi naisille, myös miehille. Olen nähnyt työssäni ja omassa elämässäni helvetilliset määrät nuoria naisia, jotka on harhautettu omasta itsestään, omista haaveistaan ja unelmistaan, ihmisyydestään jonnekin ulkonäköpaineiden ja muiden ihmisten odotusten syövereihin, ja olen aina yrittänyt horjuttaa ja ravistella heidän päidensä sisällä vallitsevia rakenteita heitä itseään koskien. Siltikin tiedän, että niitä on ollut, ja on kai vieläkin myös omassa päässäni. Lähtökohtaisesti minulle ihmiset ovat aina olleet ihmisiä, elämä on aina ollut elämä ja jokainen ihminen on paitsi omien olosuhteidensa vanki, myös niiden luoja.
Olen kirjoittanut ennenkin sukuni vahvoista naisista, mummosta joka oli monista syövistään huolimatta apuna maatalon töissä niin pitkään kuin pystyi, tädistäni, joka on kaikilla mittareilla niin "helvetin kova jätkä", ettei sellaisia ihan joka pitäjässä pyöri, ja äidistäni joka kasvatti kaksi tällaista punkkaria ja opetti minulle karmasta, vaikkei sitä ehkä itse tajunnutkaan. Lapsena olin aina yhtä paljon tyttöjen ja poikien kanssa. Uskon sen vaikuttaneen paljonkin minuun ihmisenä, ainakin opin lapsuudestani mallin siitä, ettei sukupuoli tee ihmisistä millään tavalla erilaisia. Yläasteella aloin kyllästyä poikien lapsellisuuteen, tuntui, että pippelin löytämisen jälkeen suurin osa porukkaa taantui takaisin esikouluun. Ehkä oman seksuaalisuuteni huomaaminen viiden-kuuden vanhana vaikutti tähänkin; koko touhu oli jo vähän eilisen päivän hommia siinä vaiheessa, kun muut muuttivat kaikki tytöt päissään vain tisseiksi ja perseiksi. Tyttöjen kanssa pystyi puhumaan muistakin asioista, joten vietin mieluummin aikaani heidän kanssaan. Huomasin äkkiä, että siinä maailmassa seksi alkoi vaikuttaa nimenomaan nurinkurisella tavalla. Poikaystävien odotuksien täyttäminen aiheutti itseinhoa ja viiltelyä ja masennusta, sekä tunnetta siitä, ettei tällaisilla asioilla ollut mitään tekemistä kyseessä olevan ihmisen kanssa, vaan ainoastaan hänen ruumiinsa kanssa. Toimin korvaparina kai suurimmalle osalle luokkani tyttöjä, ja kun olin oikeastaan melko yksinäinen ympärilläni olevien ihmisten keskellä ja minulla oli aikaa ilman mitään sen ihmeellisempää tekemistä, aloin etsiä samankaltaisista oireista kärsiviä tyttöjä myös internetistä. Tätä kautta löysinkin muutamiakin sellaista ihmistä, joita vieläkin pidän ystävinäni, vaikka ei tulekaan juteltua enää oikeastaan koskaan. Elämä tuo ja elämä vie.
En tiedä, oliko minusta juuri mitään muuta apua, kuin kuunteluapua. Kai sekin jotain on. Itselleni se antoi kuitenkin lisää perspektiiviä ja näkemystä siihen asiaan, mikä ikäisilleni pojille vaikutti harmittomalta runkkaamiselta tai joltakin sellaiselta, mikä ei ollut mitenkään iso juttu. Se antoi myös perpsektiiviä ihmispsyykeeseen ylipäätään, ja lukioon mennessä pidinkin helposti ne numerot jossain 9n ja 10n tuntumassa. Sittemmin se on auttanut minua myös töissäni. Nuorisotyössä olen saanut useinkin törmätä älykkäisiin nuoriin, jotka osaavat tehdä eron harhan ja todellisuuden välille huomattavan paljon tehokkaammin, kuin monet nuoriso-ohjaajat. Siltikin mediakasvatusta tarvitaan median monimuotoistuessa yhä enemmän ja enemmän. Ei riitä, että tiedetään mainosten olevan täynnä seksiä, ja että Googlen kauppatavara olet SINÄ, eikä hakemasi asiat, vaan pitää ymmärtää miksi näin on. Tämä maailma on dinosaurusten maailma. Sen omistaa vielä valkoinen, keski-ikäinen amerikkalainen ukko, jonka silmissä lukee MONEY ja hymyssä lukee LIE. Se äijä omistaa kaikki ne tuutit, jotka työntävät meille elokuvia, sarjoja, musiikkivideoita ja mainoksia. Sen tehtävä on myydä kaikenlaista paskaa sinulle, ja kun se omistaa kaiken mahdollisen, se luo puitteet mielihaluille, ja laittaa värkkinsä toitottamaan, että tarvitset kaiken mitä se on myymässä. Sen äijän aika on ohi. Mutta se ei vielä tiedä sitä. Maailma on muuttumassa, monimuotoistumassa, se muuttuu vapaammaksi ja paremmaksi, mutta sitä ennen on päästävä eroon tuosta äijästä, joka omistaa tämän maailman. Tästä maailmasta on tehtävä paikka, jossa on tilaa ihmisille, eikä miesten maailma, jossa naisille on paikka vain runkkumatskuna tai seksikumppanina.
Tiedän, että omassa päässäni on yhä jonkinlaisia ristiriitoja sen suhteen, mitä ajattelen olevan naisille ominaista, ja mitä ajattelen olevan miehille ominaista. Tiedän myös, että nämä asiat eivät ole todellisia asioita, vaan minun päähäni lapsuuteni kautta kasvaneita arkkityyppejä, jotka ovat aivan samalla tavalla olemassa kaikissa mielissä. Osaksi ne ovat myös totta. Mutta niiden toteuttaminen on aivan yksilöstä kiinni. Puhun feminiinisyydestä ja maskuliinisuudesta. Koko meidän retoriikkamme tässä ajassa on väritetty melko pitkälle keski-ikäisen valkoisen äijän näkökulmasta, ja jos tahdomme saada tähän maailmaan mitään muutosta, on meidän sukellettava kauemmas siitä maailmasta. Miehet tuntevat tunteita aivan samalla tavalla kuin naisetkin. En usko, että he todellisuudessa edes peittelevät niitä samalla tavalla, kuin mediassa annetaan ymmärtää. Silti tunteiden osoittamista tai empatiaa pidetään muka jotenkin feminiinisenä asiana. Synnyttäminen, luominen, parantaminen ovat ehkä myös sellaisia asioita, joita pidetään vastapainona miesten maskuliiniselle tuhoamiselle ja uhoamiselle. Tiedän, että minussa itsessäni on paljonkin feminiinisiä ominaisuuksia, eikä se haittaa minua yhtään. Miksi pitäisi? Uskon, että käytännössä ne ruokkivat tietynlaista ristiriitaa, joka taas edesauttaa ennen kaikkea luovuutta. Jos minkäänlaista sisäistä ristiriitaa ei olisi, ei luultavasti olisi luovuuttakaan, johon purkaa sitä.
Vietän ison osan ajastani soittoreissuilla ja bändikuvioissa, joissa silloin tällöin kohtaa lapsellisia, sovinistisia ääliöitä. Minulla ei ole sellaisille ihmisille juurikaan asiaa ja jätän ne omaan arvoonsa, mikäli en ole jotenkin olennaisesti osanan keskustelua. Silloin kerron mielipiteeni suoraan, kaikenlaisten ituhippifeministileimojenkin uhalla. Eivät ne minua haittaa, saati kiinnosta. Sellainen on saatu jo kauan sitten. Silti ehkä häpeänkin sitä, että puutun niihin tilanteisiin liian vähän. En vain koe sellaisia ääliöimäisiä kommentteja huomion arvoiseksi. Myös jotkut läheiseni tuntuvat välillä olevan aivan helvetin sokeita omalle käytökselleen. Mielestäni on vähän turha mankua, ettei pillua tule, jos puhuu ihmisistä ämminä tai niputtaa kokonaisen sukupuolen (n. puolet ihmiskunnasta) jonkun yhden sanan, oletuksen tai leiman alle.
Toivon, että kun ihmiskunta tässä kulkee muutenkin kaikin puolin parempaan suuntaan tieteen, järjen ja ymmärryksen saralla (talouden ymmärrys on tosin vielä aiemmin mainitsemastani äijästä johtuen ihan vitun retuperällä), kuljemme myös kohti maailmaa, jossa ihmiset ovat ihmisiä ja kaikkien tarinat tulevat kuulluiksi. Meitä on täällä ihan helvetisti, ja jos tahdomme mainostaa olevamme demokratiassa, ei auta, että toteutamme vain pienen, vallassa olevan vähemmistön tahtoa asioissa. Lisäksi toivon ennen kaikkea nuorten kannalta, että aikuiset tajuaisivat välistä pistää telkkarit, läppärit ja älyhupelimet kiinni, ja istua alas keskustelemaan näistä ja kaikista muistakin asioista nuorten kanssa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti