Tänään kävi taas niin, että menin nukkumaan kahden korvilla, heräten sitten kuuden aikaan aivan virkeänä, mitä nyt helvetillisessä pääkivussa ja migreenissä. En tiedä miten syvää unta nukuin, koska heräsin aina kun ajattelin kääntää kylkeä, ja varmistin asentoni olevan sellainen, ettei sitä romahda ranka mitenkään vammaisesti. Ja nyt, yhden kipulääkkeen ja parin kahvin jälkeen olo on jopa sellainen, että venyttely alkaa tuntua mahdolliselta, eikä vaan kivuliaalta ajatukselta. Tässä on pari päivää ollut nyt sellaiset niskahartiapääkivut, että olen miettinyt vakavissani hiustenkin leikkaamista. Olisi ainakin yksi syy vähemmän särkeä. Olen kuitenkin roikottanut näitä päässäni kohta 12 vuotta, ja olisi kai se aika alkaa kasvattaa uusia jo kohta. Olen ajatellut, etten leikkaa hiuksiani, ennen kuin joku läheinen ja tärkeä ihminen kuolee. Silläkin pitää olla jokin helvetin merkitys, että nämä kynii pois. Mutta jos ei kohta joku ala kuolla, niin pitää miettiä tätä hommaa uudestaan. Tein tämän päätöksen kuitenkin aikana, jolloin suvullamme oli aika hyvä putki näissä kuolemissa.
Kuolema onkin pyörähtänyt mielessä useammin kuin tavallisesti. Se hiipii tietoisuuden yli värähdyksen tuottavana varjona, joka häipyy sitten doppler-efektin säestyksellä pois. Luultavasti sillä on paljon tekemistä luomisen kanssa. Huomaan asioiden kulkevan vastakohtaisuuksien kautta. Kun teen sähköistä musiikkia tai raskasta musiikkia, se synnyttää suorana omassa ytimessään ajatuksen siitä, miten tämän saman tunteen tai ilmapiirin saa luotua toisessa ääripäässä. Kun teen rytmisiä kitarahommia, päässä soi melodioita. Kun teen melodista musiikkia, päässä vinkuu jo kiertävä kitara. Se on jatkuva helvetti ja sekamelska ja kaaos, jossa asiat nousevat ylös ja laskevat alas. Silti en ole vielä koskaan saanut tuntea, että olisin tehnyt juuri sellaisen levyn, kuin olisin halunnut. Ei lähellekään. Siitä on kuitenkin olemassa idea. Siinä Neurosis ja Swansin melu yhdistyvät Tom Waitsin instrumentaatioon ja sanoitukselliseen kylmyyteen, Bad Seedsin looppimaiseen olemukseen ja kitara kiertää, raskaat rautaovet kirskuvat... se taitaisi kestää kolme tuntia, jos saisin vapaat kädet. Ja mukana tulisi ainakin levy, jolla kaikki se on tehty uudestaan ilman yhtään sähköistä soitinta, pelkillä epävireillä ja riitasoinnuilla.
Mutta niin, kuolema ja luominen kulkevat käsi kädessä. Kun teen jotain, ihmettelen itsekin, että mistä helvetistä se oikein tulee. Samalla ajattelen, että tähän eksessiiviseen energian ja luomisen määrään on pakko olla joku koira haudattuna. Joku diili paholaisen kanssa. Joku, joka ajaa minua takaa ja nielaisee minut joskus. Se tunne on helvetin vahva, vaikkakin täysin selittämätön ja kai myös melko absurdi. Tässäkin on olennaisessa osassa yksi ristiriita, joka on seurannut minua koko elämäni, olen puhunut siitä ennenkin. En usko maailman olevan deterministinen. En usko, että on olemassa kohtaloa. Kaikki on täysin satunnaista ja voit kuolla koska tahansa, voit tehdä mitä tahansa. Ei ole mitään voimaa, joka vaikuttaisi sinuun millään tavalla, ellei se ole fysikaalinen ilmiö kuten painovoima. Silti tiedän puhuvani paskaa. Uskon, että maailma on deterministinen, vaikken tahtoisikaan. Tahdon ajatella, järkeni sanoo, että kaikki on kaaosta. Silti se on aivan eri asia kuin se, mitä uskon. Onhan elämä ainakin deterministista mitä suuremmissa määrin, kaikki elämä johtaa samaan kuolemaan, väistämättä. Ei ole mitään sattumanvaraisuutta tai vaikutusmahdollisuutta siihen voimaan. Joskus kuvittelen näkeväni tulevat askeleeni, oman tieni, oman elämäni jonkinlaisena jälkenä edessäni. Uskon tämän olevan pitkälle länsimaisen kasvatuksen, kristillisen lineaarisen maailmankuvan tulos. Tosin maailmassa ei taida olla uskontoa, jossa jonkinlainen fatalismi ei olisi vallalla joka tapauksessa. Se, että jokin asia kulkee suunnitelman mukaan on minusta ahdistava. Se saa minut kapinoimaan vastaan, ja lopulta huomaan taas kapinan olleen väistämätön osa, joka on kuljettanut minua edemmäs, kohti jotain päämäärää. Sitten sitä taas hymähtelee itsekseen.
Minä toivon, että se päämäärä on vähintään 124 -vuotias äijänkäppyrä valistamassa nuorempiaan, kuulo ehkä vähän heikenneenä kaikesta kitaranvingutuksesta, mutta muuten ihan skarpissa kunnossa, tyytyväisenä maailmaan, jonka nuorempi polvi on rakentanut (don't let me down!). Minulla ei koskaan ole ollut unelmaa nuorena kuolemisesta, tai legendaarisesta 27 vuoden hautakivestä. Siksipä juuri ajattelenkin, että juuri sen takia deterministinen maailma olisi tappamassa minut, ja sitten joku levy-yhtiön pikkutakkiläski pistää kaikki nuo meikäläisen levyt ulos helvetinmoisten hehkutusten kanssa ja tekee miljoonia. Olen sanonut Eetulle, että mikäli näin käy, estä se. Jos ei osannut arvostaa näitä hommia, kun olen elossa, niin aivan turha itkeä sen jälkeen. F. Scott Fitzgerald kuoli köyhänä, pitäen itseään täysin epäonnistuneena, ja myöhemmin hänestä tehtiin kirjallinen nero. Meikäläisestä tuo on ahdistavin mahdollinen tapa, ja kertoo vain ihmisten tyhmyydestä, eikä mistään muusta. Se ei lämmitä Fitzgeraldia yhtään.
Tässä on melko hyvä levy. Pakko laittaa tilaukseen, kun rahaa tulee. Fuck The Factsin Topon Das, joka on tehnyt kaikenlaista kitaramelua myös itsekseen, operoi kasaan tällaisen bändin, jossa on oikeastaan nykyisellään melkein koko muukin Fuck The Facts soittamassa. Tässä on jo monia täydellisen levyn elementtejä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti