Lumisadetta ja mielenliikutusta.

Kävin tuossa äsken koiran kanssa ulkona kuuntelemassa Nick Cavea ja Tom Waitsia, ja jumituin pällistelemään jotain sellaista ihmettä, jota en ole koskaan ennen huomannut. Jäin tuijottelemaan lumisateen varjoa. Toki se vaatii aika helvetillisen tuiskun, tietynlaisen yön ja riittäävän kirkkaan katulampun, että sellaista huomaa, mutta kun sen näkee, sitä ei enää voi olla näkemättä. Oli äärettömän hienoa katsella, miten pienet varjot näyttivät hiipivän hankien yli ja sitten vain katoavan jotenkin, osuessaan maahan. Se oli hypnoottista ihmeteltävää. Muutenkin Push The Sky Awaytakin kuunteli aivan uusilla korvilla sen tämän aamuisen elokuvan jälkeen, sieltä erotti pieniä uusia elementtejä, niinkuin ne lapsikuorot, joiden läsnäolon on aina tiennyt, muttei kyllä ole tajunnut niitä lapsiksi. Se onkin parasta kaikissa studiohommissa, niistä saa aina irti jotain sellaista pientä silppua, jota ei ole ennen yhdistänyt miksikään, joka on vain ollut ääni, joka on olemassa, tajuamatta, että se äänikin tulee jostain.

Nukuin päivällä viitisen tuntia, ja kohta olen menossa nukkumaan. Huomenna täytyy herätä aikaisemmin, pitäisi keretä tekemäänkin jotain. Käydä ainakin kirpparit kiertämässä halpojen soitinten toivossa. Ja käydä ostamassa harmaita tusseja, jotta voi kasvatella piirtelymorivaatiotaan taas huomattavan paljon nykyistä suuremmaksi. Piirtelin tänäänkin vähän Pahoinvoinnin Spiraaleja ja kuuntelin puolella korvalla Bel-Airin Prinssiä. Siinä on mielestäni oikeasti yllättävän hienoa käsikirjoittamista, kun melkein joka toisen jakson loppuun saadaan pudotettua jotain sellaista, joka saa melkein tipan linssiin. Tai sitten sitä on vain väsynyt. Sekin on mahdollista. Mutta ei meikäläistä ole kauhean vaikea liikuttaa. Ei se tippa sieltä linssistä irtoa, mutta tuntuu, ettei paljoa puutukaan. Mielestäni se on vain ja ainoastaan hyvä, olkoonkin kyseessä vaikka sitcomin sokerinen lopetus, olen silti tyytyväinen siitä, että minun ei tarvitse kaivella jostain kallioiden alta löytääkseni tunteita. Koska tässä meikäläisen "duunissa" niiden tunteiden löytäminen ja käsittely on ensiarvoisen tärkeä taito. Itseasiassa se on sitä kaikissa meikäläisen duuneissa.

Nyt pitäisi alkaa pikkuhiljaa suunnata nukkumaan. Tekisi taas mieli tehdä niin paljon kaikkea ihan muuta. Noh, jos tässä nyt kuuntelee vielä Jubilee Streetin. Jos ette ole tienneet, se on maailman hienoin lumisadebiisi. Ja oikeastaan kyllä kesäbiisikin. Kävelybiisi. Kävelyyn se sopii täydellisesti, olit missä tahansa, oli sää mikä tahansa. Laitetaanpa se sitten tähänkin. Hyvää yötä.