Kävelyllä taas.

Otin tuon Laneganin mukaan kävelyllä ja pyörittelin sitä ympäri katuja niin kauan, että hiukset ja parta olivat kuurassa ja ihmiset baareista lähtiessään luulivat minua varmaan kodittomaksi. Siihen vaikutelmaan ei tarvitse mitään ylimääräistä muutenkaan, tosi monet yllättyvät käydessään minun KOTONANI ensimmäistä kertaa. Tuossa kuitenkin kävelin ja mietin kaikenlaista. Sitä, miten kukaan ei koskaan saa tietää kaikkea sitä, mitä tuo hetki minun päässäni oli, vaikka kuinka yrittäisin kertoa tai jättäisin kertomatta, kukaan ei elä sitä samaa hetkeä mitenkäänpäin enää koskaan. Ja sitten se heitetään kuoppaan minun mukanani. Ja joskus joku ehkä lukee tästä, ja ajattelee vaan, että taasko se koki jonkun perkeleen mikrovalaistumisen yökävelyllä. Mutta siis, joo, kyllä. Pidän kävelystä siksi, että se on oikeasti aika meditatiivista ja oikealla tavalla nöyryyttävää puuhaa. Siinä saa olla yksinään ja kuulostella omia ajatuksiaan, ymmärtää sen, että viimeaikoina on varmasti vaikuttanut aika mulkulta aika monelle ihmiselle. Se johtuu luulosta, että tietää mitä on tekemässä.

Viime aikoina olen viilettänyt pää kahdeksantena jalkana, ajatellen, että teen kaiken tämän musiikkihomman nyt, kun sitä on, koska kohta meikän tekemiset ei taas kiinnosta ketään, ja sitten saan pyöritellä peukaloita itsekseni ihan riittävästi. Tämän takia sitä on ehkä vähän kiirehtinytkin asioista läpi, turhankin nopeasti. En osaa rauhoittuakaan, kun olen koko aikuisen ikäni tähdännyt elämässäni vain ja ainoastaan tähän. Minua ei kiinnosta mikään muu elämässäni samassa mittakaavassa. Joskus ajatteli, että voisi olla ihan siistiä opiskella jotain yliopistossa, hommata jokin erikoisala. Alan tajuta, ettei se voi onnistua, koska pitäisi omistautua yhdelle asialle, ja se yksi asia ei olisi riittävän laaja-alainen kattamaan tätä kiinnostusta kaikkea kohtaan. Toki jollain psyklogian opiskelulla voisi syventää monia ulottuvuuksia tästä, mitä nytkin teen, mutta se ehkä söisi sitä intoa ja rakkautta ihmismielien tutkimista ja ymmärtämistä kohtaan. Se tekisi siitä jotain, missä pitää skarpata päästäkseen tenteistä läpi, opiskella noinkin huteralta alueelta muiden ihmisten teorioita ja muuta ulkoa. Vaikka se taitaa lähinnä valmentaa lääkkeitten määräämiseen ja määrien laskemiseen.

Huomasin myös, että mitä enemmän teen ihmisten kanssa musiikkia, jossa ei ole virheitä, sitä enemmän teen virheitä omassa musiikissani. Ehkä tätä asennetta olisi jotenkin syytä korjata, valvoa vähän tarkemmin niitä ottojaan ja ottaa jotain uusiksikin, mutta jotenkin itsestä tuntuu siltä, etten ole lukenut vielä yhtään kirjaakaan, johon ei olisi painovirheitä mahtunut. Tai kuullut hyvää levyä, jossa ei olisi jotain hassua ääntä siellä täällä.  Ehkä nämäkin ovat jotain kausittaisia hommia, tai ehkä tämä räpeltäminen valmentaa minua johonkin super-skillien kehittymiseen, että kun oppii soittamaan ensimmäisen improvisoidun otonkin ilman virheitä ajan kanssa, tulee tutuksi soittimiensa kanssa, eikä tarvitse vanhoilla päivillä paljon virheitä tehdä. Kuka tietää. Kaikki tämä on kuitenkin itselle melkolailla opettelua. Olen soittanut kitaraa 18-vuotiaasta, koskettimia ja pianoa kai oikeasti jonkun pari vuotta, rumpujakin suunnilleen sen kaksi vuotta vissiin. Enkä minä oikeastaan koskaan treenaile soittimia. Se ei tunnu jotenkin luonnolliselta, enkä keksisi mitä treenata, sitä vain tekee biisejä ja opettelee soittamaan lennosta juttuja, joita kuulee päässään, koittaa pysyä aina vähän itseään edellä. Muiden kanssa soitellessa sitä oppii aina paljon enemmän muutenkin, kun voi vakoilla muiden maneereita ja "juttuja". Se on hauskaa ja innostavaa touhua. Nyt voisin mennä nukkumaan.