keskiviikko 28. tammikuuta 2015

Ihmisyydestä ja itsekkyydestä.

Jatkoin tuossa taas Mark Twainin tutkielmaa "Mikä on ihminen". Se on näemmä sellainen kirjan rääpäle, joka antaa kymmenellä sivulla enemmän ajateltavaa, kuin 500 sivua Platonia. Toisessa "luvussa" Vanha ja Nuori mies keskustelevat omatunnosta ja itsekkyydestä. Kuten aiemmin selvitin, Mark Twain näki asian niin, ettei ole mitään ihmisen sisäistä voimaa, vaan ihminen toimii koneenomaisesti ulkoisten asioiden ja voimien muovaamana ja vaikutelmien ajamana, toteuttaen luontoaan, joka voi olla tietenkin erilainen ihmisestä riippuen, mutta siitäkin huolimatta se on aina ulkoisten voimien ajama.

Esimerkkinä on käytetty tarinaa, jossa pakana asuu vieraana kristityssä kodissa äidin ja kuolevan pojan kanssa. Pakana tahtoo tehdä kuolevalle pojalle palveluksen ja kertoo hänelle mukavia tarinoita, käännyttäen hänet omaan uskoonsa. Poika menettää uskonsa ja kuolee. Äiti syyttää pakanaa, sanoen, että he saivat uskonsa vanhemmiltaan ja olivat siinä onnellisia, mikä oikeus pakanalla oli tulla käännyttämään heitä. Tämän kuullessaan pakana tajusi virheensä ja tunsi syyllisyyttä, katui ja kääntyi uskoon. Hän päätti, että ainoa hyvitys voisi olla sielujen pelastaminen, rupesi lähetyssaarnajaaksi ja meni vieraaseen maahan käännyttämään pakanoita kristinuskoon. Kävi samalla tavalla, hän käännytti kuolevan pojan omaan uskoonsa, mukelo kuoli ja äiti syyllisti saarnaajaa täsmälleen samalla tavalla. Hän tunsi taas syyllisyyttä ja pahaa mieltä. Mark Twainin pointti on se, ettei meillä ole oikeasti olemassa sellaisia turhia käsitteitä, kuin rakkaus, viha, tai ennen kaikkea uhrautuminen. Molemmilla kerroilla ensin pakana ja sitten saarnaaja teki tekoja, jotka tuottivat hänelle mielenrauhaa, käännytti ihmisiä omaan uskoonsa, ajatellen tekevänsä ihmiselle palveluksen. Hän tajusi katua tekojaan vasta nähdessään äidin surun, joka tuotti hänelle mielipahaa.

Jos maailman yksinkertaistaa tähän mittasuhteeseen, kaikki alkaa näyttää helposti tottumattoman silmään kyyniseltä EGOISMILTA! Silti sanoisin, että kyse on ennemminkin jostain päinvastaisesta; kyvystä havaita ja tuntea muiden kärsimystä itsessä, empatiasta. Ihminen toimii aina sen ymmärryksen valossa, joka hänellä kullakin hetkellä on. Hän luulee tekevänsä hyvää, koska ei ota riittävän montaa eri näkökulmaa huomioon, näkee asiat omasta kulmastaan. Kun kuolleen lapsen äiti tekee hänelle selväksi oman näkökulmansa asiaan, hän ymmärtää myös toisen kärsimyksen, ja tuntee sen myös itse. Mark Twain piti tätä ehkä ihmisen likaisena ja egoistisena itsekeskeisyytenä, mutta itse ainakin olen monesti pohtinut tätä asiaa, koska olen tehnyt paljon asioita muiden hyväksi, niin musiikkihommissa, kuin ihan muutenkin henkilökohtaisessa elämässäni.

Minulta kysytään suhteellisen usein siihen kyyniseen sävyyn, mitä saan siitä kaikesta irti? Mihin minä tähtään. Siksi sitä on tullut mietittyä helvetin kauan, koska tiedän, aivan kuten nämäkin ihmiset, että jokaisella ihmisen tekemällä teolla on oltava jokin näkökulma myös itselle. Altruistinenkaan ihminen ei ole pelkästään muiden asialla, koskaan. Siinä mielessä olen Twainin kanssa samaa mieltä siitä, ettei suoranaista uhrautumista ole olemassa. Kaikessa on välttämättä aina jokin minuuden sisältävä elementti, koska ihminen on nimenomaan itsensä kautta maailmaa havainnoiva olento. Kukaan ei voi päästä kenenkään toisen pään sisään. Siksi on selkeää, että jonkinlainen ajatus itsestä on olemassa jokaisessa teossa. Minun kohdallani se on niinkin yksinkertainen, että minä tykkään tehdä asioita. En minä tekisi niitä asioita, ellen tahtoisi tehdä niitä asioita. Etenkin kaikki mahdolliset musiikkiin liittyvät hommat, julisteiden tekemisestä ja levittelystä miksailuun tai roudailuun, kaikki on ihan mukavaa puuhastelua. Se pitää kädet kiireisinä ja mielen virkeänä, ja antaa aina niitä muiden ihmisten näkövinkkeleitä asioiden tekemiseen ja ajatteluun. Ja se on jotain sellaista, mistä meikä saa helvetisti irti. Rahalla tai millään sellaisellakaan minä en tee oikeasti yhtään mitään, jos vuokra on maksettu ja bändihommat rullaavat omalla painollaan.

Tämänkin tiedostaminen on minusta ihan tervettä. Kun on rehellinen itselleen, voi luontoaankin toteuttaa huomattavan paljon helpommin ja järjellisemmin. Eikä kaikki itseä koskeva ole välttämättä egoismia.Kunhan oppii tekemään eron mielihalujensa ja motiiviensa välille. Kun oppii ymmärtämään ihmisiä ja niiden toimintaa, oppii ottamaan toisten näkökulmia huomioon jo ennen kuin menee sössimään asiat, jolloin saa mahdollisen jättää kaiken turhan ja ylimääräisen, muiden niskaan valuvan paskan tekemättä. Ongelma vaan on siinä, että monet ihmiset eivät tahdokaan oppia ottamaan muiden näkökulmia huomioon, ja sitä tämä Kokoomus-vetoinen aika korostaa ikävällä tavalla. Toki siihenkin on muutos tulossa, ikävän hitaasti, mutta onneksi varmasti. Eikä se ole mitenkään tietysti varallisuudesta kiinni. Tiedän minä fiksuja varakkaampiakin ihmisiä, ja toisaalta myös helvetin kyynisiä ja katkeroituneita varattomia ihmisiä, jotka eivät todellakaan jaa vähästään, vaan syyllistävät kaikkia siitä, että heillä menee paremmin, vaikka olisivat kuinka itse sössineet asiansa kerta kerran jälkeen. Siinä on jotain huolestuttavaa, jos ei lyhytnäköisyydeltään näe edes sitä, mikä tuottaisi mahdollisesti oman mielenrauhan. Mutta harmittavan yleistä sekin on, ainakin tässä maassa, jossa on pimeä ja kylmä kauan, ja on koko ajan pakko päästä nollaamaan jotenkin..

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti