Harmaa

Siinä on eilisen ja toissapäivän puuhastelut. Suomenkielisiä, ehkä vähän punkiin päin kallistuvia blueseja ja folkkeja, joita oli ihan hauska duunata. Alunperin ajattelin, että olisin käynyt treeniksellä soittamassa oikeat rummut ensimmäiseen biisiin, mutta sitten päätin, että Casio kuulostaa härömmältä, kun tykittelee sieltä rummut. Toki meikän tempo käsitys heitteli sen verta, että ne oli soitettava sinne itse, mutta mitäs siitä. Mietin, että paljonko on järkeä duunailla taas biisejä, joita ei kuunnella, mutta ei sille voi minkään. Facebookin puolella Vilikin bitchslappasi, että se on se prosessi, eikä lopputulos. Niinhän se on. Musiikin tekeminen on yksinkertaisesti niin vitun kivaa, että minua ei lopultakaan kiinnosta, pitääkö joku lopputulosta hyvänä vai paskana, koska se on lähinnä jotain tästä prosessista käteenjäävää, ja jos sillä pystyy vielä heilauttamaan jotain ihmistä suuntaan tai toiseen, niin se on vain ja ainoastaan plussaa. En oota mitään.

Nämä alkoivat englanninkielisinä ja kääntelin niitä suomeksi. Paitsi Korallivaltaistuinta, se tuli tajunnanvirtana ulos. Ja mielestäni yllättävän hyvänä biisinä. Aluksi vitutti, että olin soittanut tuohon biisiin sellaiset soinnut, ettei niistä saanut rakennettua sellaista juttua, kuin olisi halunnut, mutta sitten iskin kitaraan säröt päälle ja kaikki loksahteli paikoilleen. Nyt pitäisi sitten keksiä jotain muuta. Suihku voisi olla paikallaan. Sellainen pääsee unohtumaan aina puuhastellessa, kun ei siitä ole konkreettista muistutusta ennen kuin vasta aamuyöstä, kun paistat ruokaa ja kurotat ylähyllylle mausteita ottaaksesi ja tajuat haisevasi ihan hirveälle. Eli kohta voisi olla sen vuoro.

Tänään olisi Torven akustinen klubi. Voisi käydä ainakin pällistelemässä. Kai sitä voisi ehkä jotain soittaakin, jos jaksaa kantaa kitaran mukana. On tuolla kelillä vain hiukan hasardia kanniskella mitään pakkasessa, ainakaan akustisia kitaroita. Ehkä keväämmällä sitten. Nyt voisi tykitellä Laneganin Phantom Radiota ja Blues Pillsin täyspitkää. Life is good I guess.