tiistai 27. tammikuuta 2015

Dokumentit ja Suomi-brändi.

Lordi-dokkaria tuossa ihmeteltiin. Siitä tuli melko kaksijakoinen fiilis. Onhan se mies nähnyt noihin ihan helvetin paljon vaivaa ja omistanut sille koko elämänsä, ja sitä on pakko kunnioittaa, vaikkei se millään tavalla omaa kamaa olisikaan. Tässä dokumentissä kyllä oli melko hyvä äänimaailma ylipäätään, ja Lapin maisemia sielun täydeltä. Siinä kohtaa oli ainakin saatu vähän paremmin "Suomi-brändiä" nostettua nolouden suosta. Joku aika sitten katsoin Netflixistä Welcome To Sweden sarjaa, tuotantokauden mittaiseksi pilkottua romanttista komediaa, joka pääasiassa vaan käytti ne kaikki valttikortit, joilla suomalaisuutta myydään maailmalla. Jos oltaisiin oltu jossain pelipaikoilla vähän skarpimpana, niin se voisi ehkä olla Welcome To Finland. Mutta sinne meni. Sen sijaan on tehty tutkimuksia ja kartoitettu hommia ja tehty kaikkea myötähäpeää herättävää kitsch-paskaa, josta saa sitten kuulla, kun on tekemisissä ulkomaalaisten kanssa.. Dokumentti katsoessa mietti väkisinkin, että jos soittaisi jatkuvasti noin isoja keikkoja, niin kyllä siinä varmasti suhteellisuudentaju häviää itse kelläkin. Siksi olenkin aina pitänyt pienistä keikoista ja siksi tahdon myös niitä soittaakin hamaan hautaan saakka, koska se pitää pään skarppina. Ne ovat terveitä itsetutkiskelun paikkoja, kun on toisella puolella Suomea tai Eurooppaa, paikalla on 5 ihmistä, eikä ketään oikeastaan kiinnosta. Siinä saa oikeasti miettiä, mitä tekee, miksi ja miten.

Nyt katsotaan hidastempoista ja rauhallista dokumenttiprojektia runonlaulajasta, ja tässäkin on melkolailla suomalainen fiilis. Samaa revontuli-kuvastoa ja kylmiä talvipäiviä, päähenkilö vaan on monia vuosia vanhempi. Hiljainen leskiukko tuvassaan, soitteleepi kannelta ja rullailee pyörätuolilla, oppilas seuranaan. Jotenkin tässä on sellaista Beckettiläistäkin "hiljaisuuden valumista". Kanteleen (siis sellaisen normaalin) äänimaailmakin on yllättävän heino, jos niitä on useampi, kuin yksi. Yksi jää vähän yksinäiseksi ja avuttomaksi, mutta kaksikin resonoi jo keskenään aivan eri tavalla, ja se on ihan hienon kuuloista. Tämän katsominen laittaa miettimään, josko tuolla omalla hirviöllä voisi synnyttää jonkun uudenlaisen runonhuutamisperinteen. Jos saisin rakennettua jonkinlaisen akustisen vahvistimen, 1 x 1 x 1 metrisen puulaatikon, jonka saisi resonoimaan tuon pohjana. Eipä sellaisen vanerilootan rakentaminen kai ihan helvetin vaikeaa ole. Sitä voisi käyttää muillakin akustisilla soittimilla. Suunnittelupalaverin paikka. Sitten vaan kiertelemään kansanmusafestareita ja pelottelemaan ihmisiä.

Tämä on ollut melko pitkälle välipäivä. Menin nukkumaan aamulla, tai jossain yhdentoista aikaan se taisi olla, heräsin kuudelta ja kohta ajattelin mennä taas nukkumaan. Ja huomenna sitten teen taas duuneja. Ei tässä työttömänä kauheasti vapaata ole, mitenpä tästä muka vielä töihinkin kerkeäisi!?


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti