perjantai 16. tammikuuta 2015

Death Meditations



Tuossa kevyinä iltapuhteina puuhastelin tuosta uudesta kanteleesta innostuneena vielä tuollaisen vajaan kaksikymmentä minuuttia meditaatiomusiikkia. En tiedä taas, miten paljon tällaista popitettaisiin jossain Dublinin discopuolella, mutta juuri tällaisten metallisten, humisevien ja resonoivien äänien kanssa tunnen olevani kaikkein luonnollisimmillani.  Siinä on jotain niin helvetin siistiä, kun tuollaiset äänet soi. En tiedä edes mikä siinä on. Ne vain kutittelevat selkäpiitä ja sielua juuri oikealla tavalla. Ne ovat kai jonkinlaista musiikillista uskonnonharjoittamista, minimalismia, yksinkertaisia rytmejä, yksinkertaisia juttuja ja vain pari raitaa. Ja kun nuo matalat äänet soi....! Se on vain jotain järjettömän primitiivistä. Vielä kun saisin niitä öljytynnyreitä ja isoja metalliovia. Ruosteinen kirskunta on jostain syystä tässä samassa hienojen äänten kategoriassa. Pentuna mentiin pellolle, ja saatoin nostaa traktorin peräkärryn takaluukun viitisenkin kertaa pois ja laittaa sen heti takaisin, ihan vain että sai kuunnella, kun se koko metallikehikko soi.

Tällainen musiikki sopisi mielestäni hyvin myös dokumentteihin. Jos joku tekee joskus dokkareita, niin minulta saa musiikkia ilmaiseksi niin hyvään tarkoitukseen. Ihmisten sivistäminen on aina helvetin hieno ja tärkeä tehtävä. Nytkin tulevana viikonloppuna vissiin jenkkien senaatti äänestää siitä, onko ilmastonmuutos totta. Joskus yllätyn siitä, miten käsittämättömän huikean ääliömäinen meno tällä pallolla voi olla. Kunnon apinoiden planeetta. Jos tuollaista tarvitsee pähkäillä, niin ei voi olla kyllä todellisuudessa niin tyhmä. Luultavasti siinä on vaan eri ihmisten rahat pelissä. Ja siksi sitä mietitään. Niinhän? Onhan tuo nyt helvetin käsittämätöntä. Jos tuokin kansakunta ottaisi sormen liipasimelta ja lukisi kirjan joskus.... Ja Suomella ei ole mitään varaa naureskella, sen verran kovalla innolla täällä ollaan seuraamassa esimerkkiä. Ahdistaa koko ajatus.

Tämä päivä oli kyllä uusien musiikkijuttujen päivä. White Knuckles Trioa tuli luukutettua jonkun verran ja Famine Yearikin julkaisi uuden biisin, jossa on juuri niin kova meno kuin uskaltaa toivoa. Innolla odottelen taas tuotakin seiskaa, tämä bändi ei ole tehnyt yhtään paskaa levyä, mikä kävisi kateeksi, ellei ne olisi niin helvetin hyvää kamaa, ettei niistä voi olla edes kateellinen.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti