maanantai 5. tammikuuta 2015

Biisien kirjoittamisesta.

Tänään on tullut luukutettua aika paljon tuota Mark Laneganin Phantom Radiota, jonka ostin viikonloppuna levykauppareissulla. Mies alkaa muistuttaa koko ajan enemmän ja enemmän Lee Hazlewoodia, niin soundinsa, kuin biisiensäkin puolesta, eikä se ole millään tavalla huono juttu. Aluksi ihmettelin hieman, että mihinkä kaikki ne elektroniset jutut Blues Funeralilta menivät, mutta ne onkin pääasiallisesti säästelty tuolle No Bells On Sunday-EPlle, mikä on ehkä ihan fiksu ajatus. Eivät ne kokonaan hävyksissä ole levylläkään, mutta jotenkin selkeämmin bändivetoista tämä soitto tässä on. Välistä mieleen tulee jopa uusimman Cohen levyn taustat joidenkin tiettyjen pikkukilkatusten ja säksätysten osalta. Lanegan on aina ollut itselle siitä mielenkiintoinen artisti, että ostan kaikki levyt aina talvella, ja kuuntelen niitä kylminä pakkasöinä pihalla. En oikein tiedä, mikä siinä on, mutta Blues Funeralin ja viime talvena ostamani Field Songsin kanssa kävi aika samalla tavalla. Ja vaikka nämä biisit eivät sellaisia olekaan, niin jostain syystä ajattelin, että seuraavat biisit voisi olla kaksi kitaraa ja laulu-henkinen viritelmä. Jos vaikka kiinnittäisi vaihteeksi huomiota kirjoittamiseen, ja koittaisi olla ryssimättä asioita nopeudella.

Vaikeinta on ehdottomasti se, että malttaa olla vetämättä sitä ensimmäistä tekstiä narulle. Olen huomannut, että kaikkein parhaat tekstit kirjoitan suomeksi niin, että käännän ensin englanniksi tehdyn tekstin. Englanti on kielenä monipuolisempi ja yksitavuisia sanoja on enemmänkin kuin "ja", "se" ja "on", vaikka mainitut saavatkin kaiken näyttämään Kalevalalta, Raamatulta tai muulta pyhältä tekstiltä, missä on ihan hyvä fiilis tavallaan siinäkin. Englanniksi kirjoittaminen antaa kuitenkin helvetin hyvän käsityksen siitä, mikä rytmillisesti toimii ja mikä ei, lisäksi saat myös parhaassa tapauksessa teeman tai tarinankin kirjoittamiseen jo ihan luonnostaan. Sitten joko säilytät asian tai fiiliksen, noudatat samaa rytmiä ja käännät siitä. Se on ensinnäkin helvetin hauska tapa duunata tekstejä, koska siinä saa käyttää luovuutta ihan tosissaan.

Saa nyt nähdä. Tämä on yleensä se vaihe, missä innostuu istumaan kitara kädessä parin biisin verran keittiön lattialla, sitten saa ne nauhalle ja homma niinkuin jää, yhtäkkiä huomaa pari päivää myöhemmin, että näitä sessioita on ollut jo 20-30 minuutin edestä, ja alkaakin nauhoitella kaikennäköistä muuta niihin biiseihin. Nyt voisi kuitenkin vähän rauhoittaa, töiden lopettamisen jälkeen on kuitenkin tullut tuupattua nettiin jo neljä levyä, treeniksellä on tullut heiluttua joka päivä, ja vaikka sinne tahtoisi mennä nytkin, voi ehkä terveyden kannalta olla fiksumpi pitää välipäivää kaikesta. Ehkä pari päivää taukoa juoksentelusta, himassa soitteluahan nyt ei kuitenkaan voi välttää oikein mitenkään... Mark Lanegan, teach me to chill....

3 kommenttia:

  1. Tervepä taas,

    Jotenkin olen kokenut englannin kielen itselleni vaikeana lähestyä sanoitusten muodossa, varsinkin, kun en ole kyseisen kielentaitaja siinä määrin, kuin joku brittiläinen kirjailija voisi olla.
    Koen siis englannin kirjoittamisen aika kököksi, kun ei tiedä eri sanaston konnotaatiota ja miten sillä kielellä voi leikkiä, muuten kuin mitä se voisi olla Captain Beefheart-tyylillä:

    "ice cream for crow,
    sun cream by day"

    Ehkä tuo kalevalamainen, loitsujen inkantoiminen ja petojen kutsuminen ja puhki kulunut "suohon laulaminen" kuulostaa niin vitun siistiltä, että tekee mieli suomeksi pääosan jutuista aina säveltää ja ehkä juuri se, että tuntee oman kielensä sen verran, että sillä voi alkaa leikkimään vaikka virheitä sinne mahtuukin, mikä on siistiä sekin. Tämä ei tietenkään sulje pois mahdollisuutta opetella englantia samassa määrin varsinkin, kun englantiakin pääosin suomalaisistakin lähes päivittäin käyttää. Kiitos internetin.

    En koe minkäänlaista fanaattista kansallisideologiaa suomalaisuudesta, suomen kielestä, mutta tuntuu jotenkin pahalta silti ajatella englannin monopoliasemasta huolimatta sen olevan ainoa sanoituskieli ja muut kielet täysin sopimattomia sen käyttöön.

    Ymmärrän myös pointtisi rytmistä ja kuinka englanti soveltuu siihen. Tarjoan vastineeksi Persia-korttia, vaikken kieltä puhu muuten kuin mitä kymmeneen asti osaan laskea, niin persialainen musiikki on runouteen ja runojen rytmiikkaan jollain tapaa sidoksissa ja tämä vaikuttaa rytmiikkaan jossa musiikki palvelee esimerkiksi runonlaulajaa - tällä tarkoitan sitä, että musiikki on jossain mielessä vapaasti tulkittavaa ja vapaasti rytmitettävää. Sävelet ja rytmit siis pursuavat tahtien yli. Ehkä yritän sanoa, että englanti on loistava kieli nimenomaan tietyn tyyppisen musiikin tulkitsijana. "Anglistinen musiikki" kuulostaa liian pahalta ollakseen pätevä käsite kuvaamaan musiikin maailman aspekteja.

    Ja ehkä myös minua häiritsee anglosentrinen musiikki nykyisin vaikken mikään anti-anglisti olekaan. En sillä, etteikö Amerikasta päin tulisi loistavaa musiikkia, mutta että joka helvetin bändi on periaatteessa USA:sta. Olisi hauska tutkia aihetta että johtuuko se fyffestä, kulttuurillisesta vaikutuksesta, siis siitä että siinä samalla, kun vientituotteena tuodaan demokraattista purilaista niin siinä samassa tulee rock n' rollit, Swansit, Neurosikset, Tom Waitsit, Zappat, Lihasydämet, Tohtori Jonit, Rollinsin bändit, ja no... periaatteessa genrejenkin puolesta kaikki "experimentalhipsteravantgardefreejazzprogpsychrock" tulee sieltä Jenkkilästä. Pystyn toki nimeämään todella monta yhtyettä, jotka tulee muualta, helposti ja todella hyviäkin. Silti USA:n vaikutus musiikin kentällä on järisyttävän suuri varsinkin, kun miettii että edellä mainituilla nimillä ja monilla muilla on ollut suuri vaikutus musiikkiin. Kyse ei siis ole pienistä nimistä. Aina voidaan se kapitalisti ja kilpailukortti pistää kehiin myös, että koska kilpailu bändeistä on niin suurta joten pakostakin joutuu kehittämään sitä ulosantiaan ja ehkä myydä sitä persettäkin hieman.

    Voipi varmaan USA:ta nimetä vielä hetken pumppaavan sivilisaatiomme sydämeksi, josta kulttuurillinen veri virtaa muihin maailman osiin...

    Mutta saako näillä puheilla naista?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ymmärrän pointtisi aika hyvin. Itselle englanti on ollut osaltaan nintendon myötävaikutuksesta luonnollinen kieli puheelle ja ajattelulle 3- tai 4-vuotiaasta lähtien. Ehkä se vain sattui oikeaan herkkyyskauteen, en oikein ymmärrä itsekään miksi opin sen niin hyvin, mutta koen sen aivan yhtä luonnollisena kuin suomenkin mokelluksen, monesti jopa luonnollisempana, mikä on todella hassua ja riittää aiheuttamaan identiteettikriisin monelle. Kun yhdestä Cut To Fit-levystä tuli arvostelussa palautetta, että kaksikielisyys hämmentää ja pitäisi valita kummalla tahtoo tehdä, käännätin yhdellä brassikaverilla biisin portugaliksikin ja nauhoitettiin se Babylon Burnsille. Noiden jälkeenhän kaksikielisyys tuollaisilla levyilläkin on yleistynyt todella paljon. Samoin syyrian kieli on mielestäni hienon kuuloista laulettuna, duunissa oli yksi syyrialainen kuvataiteilija, joka soitteli välillä omia laulujaan ja välillä jotain suomalaisia kansanlauluja niihin syyrialaisiin sävelmiin, se oli siistiä kuunneltavaa. Sitten se antoi sen oudon soittimensa mulle, ja katseli ihmeissään kun väänsin siitä bluesit ulos, kun sille ei olisi tullut mieleenkään soittaa niitä sillä soittimella :)

      Amerikan vaikutus kuuluu vähän turhan tehokkaasti myös esim. nykyisissä radiohiteissä. Kaikki suomalaiset koittaa kuulostaa niin amerikkalaisilta, ettei oikeasti pysty sanomaan yhtään, mitä kieltä ne laulaa, ennen kuin keskittyy. Nykyamerikka on mielestäni hieman eri asia, kuin se "oikea Amerikka", joka on yhä siellä valtavirran alla. Valtavirta siinä päällä on pelkkää kapitalismia ja rahan palvontaa, joka yhtenäistää vaikkapa nuoret kaikkialla, yhdenlaiseksi massakseen. Silti siellä alla on vielä se siirtolaismaa, sulatusuuni, jolla ei oikeasti ole mitään omaa kulttuuria intiaaneja laskematta. Kaikki mikä on amerikkalaista, on todellisuudessa eurooppalaista, aasialaista, joka puolelta maailmaa tuotua. Se mikä on hienointa on se, että eri kulttuurit ovat imeneet vivahteita toisistaan ja kasvaneet joksikin uudeksi. Mutta tämä ei ainakaan radiossa nyt kuulu, kun kaikki soittajat on pistetty työttömiksi ja muutamat tuottajat hinkkaavat kaiken valmiiksi, metronomin määräämän biitin mukaan millisekuntitarkkuudella. Se tappaa aksentoinnin, murteet, musiikin kielen monimuotoisuuden ja sen eri puhujien oman äänen. Siksi minä en yleensä käytä metronomia. Toki se tuo täsmällisyyttä, monesti se myös helpottaa luomista, kun tasaisen sykkeen ympärillä leikkiminen tuo omat värinsä, mutta ilman valmista sykettä musiikki elää nähdäkseni mielenkiintoisemmin.

      Amerikkalaisuudessa ei itseisarvoisesti ole mitään ihailtavaa, mutta uskon, että monet kuulevat tietyt jutut amerikkalaisena, osaamatta kuulla niiden eri elementtejä, miten irlantilainen sävel soi kuubalaisen rytmin päällä tai jotain muuta vastaavaa. Se synteesi on mielestäni se merkittävin asia, mitä amerikkalaisella on tarjota, vaikka he ovatkin usein täysin tietämättömiä siitä, ettei siinä ole mitään omaa.. :D

      Poista
  2. Tossa sulatusuunissa on kyllä itua ja ei itselläni löydy mitään viisaampaa ja parempaa sanottavaa kulttuurien risteymiin tai yllämainettuihin itsearvoiseen kapitalistiseen Amerikkaan. Todennäköisesti siellä on myös opittu näkemään musiikkia vähän laajemmin, kun kerran sieltä kaikkea post-jytkettä droneviboilla tulee.

    Tuosta arabiluutusta tuli mieleenki just, että jos joskus saan käsiini, jonkun vastaavanlaisen nii pitää koittaa saada bluesia kokeiltua sillä, kun kerran bluesissakin ne "blue notet" on aika tärkeitä juttuja :D

    3-4 vuotiaasta eteenpäin jo englannin vaikutuksen alaisena? No luulen varmaan, että eiköhän siihen joku lapsuuden herkkyyskausi osunu sitte kohdilleen. En tiiä onko tullu mitään huonoa palautetta Cut To Fitin englannin sekä suomenkielisistä kappaleista, mutta ite en oo edes kyseenalaistanu niitä. Mielestäni ne toimii tosi hyvin keskenään ja pistää myös vähän hereille miettimään että "onks tää nyt enkkua vai mitä?"

    VastaaPoista