tiistai 13. tammikuuta 2015

20 000 Days On Earth

Pällisteltiin tuossa juuri Nick Caven 20 000 Days On Earth, ja helvetti, että olikin siistiä kamaa näissä olotiloissa! Tuntui, että leikkaus, ohjaustyö ja suunnilleen kaikki on tehty jätkälle, joka ei ole nukkunut taas pitkään aikaan. On aina mielenkiintoista päästä jonkun pään sisään, pällistelemään miten näitä asioita lähestytään muualla. Oli vielä hienompaa tajuta monessa kohtaa ymmärtävänsä, mistä Cave puhuu. Oli kyse sitten kirjoittamisen todellisuudesta etäännyyttävästä kokemuksesta tai soittamisen taikuudesta, jolla pystytään häivyttämään minä ja siirtymään ulkopuolelle kaikesta. On myös aina helvetin mielenkiintoista seurata toisten studiojuttuja, koska niissä näkee konkreettisesti sen itsellekin niin tutun nautinnollisen eksymisen, kun musiikki alkaa viedä. Terhi vertasi sitä vähän siihen, kuin katsoisi suklaan valmistusta, ja se oli oikeastaan aika täydellinen vertaus. Sarja mekaanisia toimenpiteitä tuottaa kasan jotain, mikä ei ulkoisesti näytä kummoiselta (suklaapala tai CD-levy), mutta kun sen työntää aistimiinsa niin tajunta räjähtää. Toki ne mekaaniset toimenpiteet itsessäänkin voi olla hypnoottista seurattavaa toisinaan. Kummassakin tapauksessa.

Kirjoittamisen ongelma on itselle liiankin tuttu. Se, miten koko se kuva, minkä tämän kautta saa elämästä on väistämättä valheellinen, koska sillä on kerronnallinen muoto, jossa joku kertoja, elikkäs minä, päättää jättää asioita pois, häivyttää joitain ehkä itselle epäsuotuisia piirteitä ja korostaa joitakin muita. Ja sitten taas on järjettömän paljon sellaisia olennaisia asioita, joista ei voi sanoa sanaakaan, koska se vaarantaisi omani, tai joidenkin läheisteni ihmisten tulevaisuuden kaikenlaisissa sosiaalisissa yhteisöissä, töissä, kouluissa, missä tahansa. Ja suurin osa niistä totuuksista olisi niin järjettömän huikean absurdeja ja surrealistisia, että voisin huoletta lasketella ne, eikä kukaan kyllä uskoisi niitä tosiksi. Mutta totuuden poissaollessa on tyydyttävä valheisiin, katsottava mitä niistä saa kyhättyä kasaan ja pärjättävä sitten sillä. Sitä meidän elämämme on. Kasa kerronnan kannalta olennaisia valheita, ja yritys pitää omassa päässä joku järjestys ja roti niiden kanssa, että saa pidettyä mahdollisimman todellisen kuvan omasta elämästään. Mutta itsellemme me valehtelemme kaikkein eniten. Ja kun on elänyt vaikkapa teini-ikänsä valehdellen itselleen koko ajan, muille valehtelu on äärimmäisen helppoa.

Soittaminen taas, Nick Cavelle yritys olla joku muu, yritys olla ulkopuolella, se, joka hän toivoi olevansa teini-iässä. Minulle se on yritys olla ei-kukaan, pelkkä tahto joka tuottaa ääntä, muuntaa energiaa, vastaanottaa ja maadoittaa vihaa, intohimoa, kaikkea mitä ihmisillä onkaan kannettavanaan. Pelkkä antenni vailla persoonaa, sitä se on kaikkein parhaimmillaan. Tyhjyys. Ja jos se kokemus ei synny, kaikki se pystyyn ja kepin nokkaan jätetty viha lävähtää suoraan omille kasvoille. Ja sekin on omalla tavallaan helvetin raskas ja ravisteleva kokemus. Valtava ylivire ja sähköisyys kehossa ja ilmassa ympärillä, nostatus vailla lunastusta. Se on turhauttavimpia kokemuksia, joita voi kokea. Se vituttaa seuraavaan sellaiseen soittoon asti, oli se sitten keikka tai treenit. Vuoden viimeinen keikka oli juuri sellainen. Siitä jäi todella paska olo. Se kesti levyn nauhoitusta edeltäviin treeneihin. Ehkä vähän ikäväksi se purkautui sitten siinä, ennen levyä, mutta ei siitäkään paska tullut. Kyllä sitä fiilistä riitti vähän sinnekin.

Väsymys on yksi meikäläiselle mieleisimmistä olotiloista. Se on sopivan inspiroiva, raskas, pelottava, ahdistava, psykedeelinen olotila. Se auttaa työntämään ulos kuumeisia mielikuvia ja erikoisia assosiaatioita ilman sen kummempia psykoaktiivisia ainesosia, ja sillä voi tehdä mielenkiintoisia asioita, kun antaa itselleen tilaa tehdä niitä. Tekstiä on tullut kirjoitettua taas jonkun verran, ja toivon, että sitä saisi jotain vielä soitettuakin, ennen kuin alkaa nukuttaa liikaa. Kirjoittaessani katselen seinille, isovanempieni ja isoisäni vanhempien hääkuvia, kirjojen selkiä, levyhyllyn päällä pönöttäviä aaseja ja nurkassa lojuvia soittimia. Minun ei tässä vaiheessa tarvitse enää kauheasti keskittyä näppäimistön sijaintiin tai olemassaoloon, kaikki on yhtä suurta tajunnanjatketta, joka on kiinni ainoastaan siitä, miten nopeasti sormeni pysyvät mieleni perässä. Se on varmaan jo aika luonnollista tällaisen maratoonin jälkeen, en usko että edes ne 16-vuotiaat tytöt saavat minua kirjoitus-kilometreissä ihan heti kiinni, vaikkakin asiaa heille luultavasti on enemmän. Ja kai se on monesti tärkeämpääkin. Minulle tämä on yhä ja edelleen jonkunlainen henkinen varmistin, joka on hyvä pitää pohjassa, ettei hommat räjähdä käsiin. Joka päivä pitää tarkistaa, että onhan se vielä pohjassa, eikä kukaan vain ole päässyt näpräämään sitä pois. Se on terveen mielen merkki, vaikka näyttäytyykin ehkä maanisena paahtamisena enimmän osan aikaa. Aivan sama, pakko mikä pakko.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti