Sota "Sotaa huumeita vastaan" vastaan.

Katsoin Netflixistä dokumentin Breaking The Taboo, ja mietin pitkään ja hartaasti, että jaksaako aiheesta enää keuhkota. Sitten päätin ja ymmärsin, että tottakai. Ei ole mitään muuta vaihtoehtoa. Kyseessä oli siis vajaan tunnin verran sitä, miten kaikenmaailman presidentit ja päättäjät ovat antamassa videonauhalle todistuksensa siitä, miten huumeiden vastainen sota ei globaalisti ole parantanut tilannetta millään tavalla. Sen sijaan tämä sota on luonut tilanteen, jossa satoja tuhansia, ellei jopa miljoonia ihmisiä on kuluneiden vuosikymmenten aikana kuollut, varmasti miljoonia on tuomittu ja rangaistu, eikä huumeiden käyttö tai niiden aiheuttamat haitat ole olleet vähentymään päinkään koko aikana. Päin vastoin. Aluksi dokumentti vaikutti samalta tylsältä anglosentriseltä videokollaasilta, kuin kaikki muutkin tänä yönä katsomani dokumentit, mutta aika nopeasti siirryttiin suurimpien tuottajamaiden espanjan- ja portugalinkielisten osioiden kautta katselemaan myös mallia Euroopasta.

Sen lisäksi, että dokumentissä Brasilian entinen presidentti käveli slummeihin ilman luotiliivejä tai henkivartijoita (mikä jo itsessään on sellainen teko, että on pakko antaa ylimääräinen BAD ASS-leima, täällä presidentti ei kai ole edes nähnyt köyhää asuinaluetta), siinä selvitettiin myös sitä, miten Afganistanista on tehty huumeiden vastaisen sodan ansiosta loistavaa maaperää terroristijärjestöjen värvääjille, kun heroiinin valmistukseen käytettyjen unikkopeltojen hävittäminen on pakottanut viljelijät tienaamaan puuttuvat tulonsa jotenkin muuten. Bill Clinton puhui veljensä kokaiiniriippuvuudesta (tosin ohimennen, mutta aikaakin oli melko vähän) ja selvitteli omia yrityksiään puuttua tähän hullunmyllyyn, joka on maksanut järjettömiä summia rahaa, eikä ole saavuttanut juuri mitään.

Miksi jaksan mesota tästäkin aiheesta yhä uudelleen ja uudelleen? Siksi, että mikään ei muutu, jos ihmiset eivät puutu asioihin. Ei tämä ole millään tavalla sen kummempaa, kuin vaikkapa koulukiusaamiseen puuttuminen. Paras tapa lopettaa koulukiusaaminen on kasvattaa ihmisiä empaattisemmiksi, auttaa heitä näkemään muiden ihmisten näkökulmat asioihin, ymmärtää sitä ihmistä, jota kiusaavat. Kun ihminen kasvaa tietoiseksi muiden ihmisten tunteista ja olemassaolosta, hän osaa suhteuttaa myös oman olemisensa sopusointuun muiden olemisen kanssa. Samalla tavalla tässä ongelmassa suurimmat aseet ovat olleet nistien ja rikollisten demonisointi ja selkeiden erojen vetely "hyvien ihmisten" ja likaisten nistien välille. Todellisuudessa suurin osa tämänkin maan huumeiden käyttäjistä on ihmisiä, jotka istuvat siellä duunipaikoilla teidän kanssa, kun luette tätä. Heillä ei ole mitään suurempaa sosiaalista ongelmaa huumeiden käyttönsä johdosta, työt hoituvat ja kaikki on muutenkin ihan hyvin. Niin kauan, kuin se kuva, joka teidän päässänne on "Nististä" on jotain suoraan Burroughsin Alastomasta Lounaasta revittyä, he eivät ole tulossa ulos omista kaapeistansa. Muistaakseni Sveitsin presidentti tiivisti tuossa sen parhaiten: "Keitä huumeidenkäyttäjät todellisuudessa ovat? Meidän lapsiamme, ihmisiä, jotka tahtoisimme kovasti palauttaa yhteiskuntaan". Sen sijaan nykyiset järjestelmät keskittyvät sulkemaan ihmisiä ulos, monesti vankilaan, jossa mietojenkin huumeiden käyttäjä saa hyvin nopeasti huomata, että siellä on kaikki kama saatavilla. Huumeidenkäyttäjien ongelmat eivät alunalkaenkaan ole sellaisia, että seuraamusten pitäisi olla rikosoikeudellisia. Suurin osa ongelmista on sosiaalisia ongelmia, ja tästä syystä myös seuraamusten pitäisi olla hoidollisia.

Minä pidän tästä aiheesta meteliä osaltani siksi, ettei kukaan voi vedota siihen, että huumeiden laillistamista kannattavat vain niiden käyttäjät, eli siis nistit (ks. edeltävä kappale). Olen ollut humalassa kolmesti, ja siinä on minun huumeidenkäyttöhistoriani tähän päivään mennessä, ellette tahdo laskea suomalaisten kansallishuumetta, kofeiinia, joka kylläkin on myös psykoaktiivinen aine. Olen tuntenut ja tunnen monia huumeiden käyttäjiä, entisiä ja nykyisiä, sosiaalityöntekijöitä, opettajia, syrjäytyneitä ja huostaanotettuja nuoria, muusikoita (tässä yhteydessä on kai myös luettavissa pääsääntöisesti "sekakäyttäjänä". Huumoria, heh.), myös sellaisia nuoria, joista voin sanoa noin 90% varmuudella, että vaikka ikää on juuri sen verran mitä meikällä on sormia, niin viiden vuoden kuluessa huumeetkin tulevat mukaan kuvioihin, jos ei hommat muutu. Olen viettänyt monia iltoja keskustellen (siinä on sellainen ero saarnaamiseen, että kuunnellaan myös sitä toista ihmistä) erilaisissa sosiaalisissa tilanteissa olevien ihmisten kanssa nimenomaan tästä aiheesta, ja monet kaverit ovat naureskelleet, että voisin kohta kirjoittaa siitä väitöskirjan (tai vaan printata kaikki nämä 1000 sivua tekstiä täältä ulos).

Toivoisin, että Suomi osaisi valtiona kerrankin jossain asiassa kulkea edellä, eikä odotella, että Amerikkalaiset myöntyvät ensin, ja voidaan seurata sitten esimerkkiä. Euroopassahan tähän on tehty jo merkittäviäkin muutoksia Portugalin, Hollannin ja Sveitsin verran, eikä se silti tunnu riittävän. Suomella on muutenkin niin paljon sosiaalisia ongelmia hoidettavana ja purettavana, ettei tämän huumeongelman tarvitsisi mielestäni olla yksi niistä. Avun tarpeen kartoituksen ja hoitosuunnitelman tekeminen kun kuitenkin nopeuttaisi kaikkien muidenkin ongelmien selviämistä, kun suunnitelmia tulevaisuudelleen voisi yrittää tehdä vähän kerrallaan selvinpäin, vailla vainoharhaa ja pelkoa paljastumisesta ja sen seurauksista. On tässä sentään osaltaan otettu hyviä askeliakin eteenpäin, kun kaupunkikohtaisesti on voitu päättää, onko kannabiksen käyttö esteenä vaikkapa kuntouttavaan työtoimintaan osallistumiselle. Sanoisin, ettei mikään rehellisyys tai avoimuus voi olla pahasta. Kokemuksella voin sanoa, että on huomattavan paljon helpompi suunnitella myös ohjausduunia, kun on joku haju siitä, mitä ihmiset puuhaavat ja käyttävät vapaa-ajallaan. Tietää ensinnäkin jokaisen ihmisen oman tilanteen, mitkä asiat heille ovat vaikeita paikkoja ja miltä suunnalta poissa olevia tapauksia kannattaa alkaa etsiä. Se on myös aika iso painolasti ihmiselle, joka koittaa päästä jotenkin yhteiskuntaan kiinni, jos pitää valehdella jokaisesta poissaolosta tai koittaa keksiä tekosyitä vaikka vieroitusoireille. Enkä toivo sellaista ylimääräistä taakkaa yhtään kenellekään, jonka elämä on jo valmiiksi ihan riittävän hankalaa.

Blues train is comin'.

Jostain syystä heräsin taas puoli kahdeksan korvilla ihan virkeänä, ja siitä lähtien olen enimmäkseen katsellut blues-dokkareita youtubesta ja juonut kahvia. On aina jotenkin yhtä mielenkiintoista huomata, miten tehdyt levyt joko ohjaavat eteenpäin, syventämään samoja elementtejä, tai sitten polkaisevat täysin eri suuntaan. Uskoisin, että seuraavana teen taas levyllisen blues-biisejä akustisen kitaran kanssa. Näin myös unta, että sain kasetilleni jonkun yhden tähden arvostelun jossain lehdessä, siinä haukuttiin se ihan paskaksi ja oli saatu suunnilleen kaikki pienetkin faktat väärin, en oikein tiedä onko se ehkä pahin mahdollinen arvostelu, sellainen jossa on jotkut pienet faktat päin helvettiä. Se on ehkä ärsyttävämpää, kuin se, että joku vain vihaisi täysillä sitä mitä teet. En tiedä, saattaahan noissa jossain lehdissä ollakin sellainen täysin lyttäävä arvostelu. Kolmeen lehteen laitoin kasetin, mutta en tiedä suostuvatko ne edes arvostelemaan sitä, tai tekevätkö ne tuollaisesta lo-fi-läjästä mitään ylipäätään. Ei kai, kun en soita jossain hipsteribändissä.

Nyt on taas sellainen kuollut hetki, että kaikki suunnitelmat ovat auki. Voisin joko lähteä treenikselle nauhoittamaan tätä jossain tajuntani laidalla hautuvaa sludgeilulevyä, keittää kahvia ja katsella lisää dokkareita, tai lähteä käymään kaupungilla pyörähtämässä. Rahatilanne paranee taas ensiviikolla oletettavasti, mutta nyt on vähän sellaista hiatus-vaihetta, kun ei oikein tiedä kerkeääkö kaikki mahdolliset päätökset tulla vuokranmaksuun mennessä. Ja epätietoisuus on ärsyttävää, vaikka sen ei antaisikaan liikaa itseään stressata. Sen kuin laittaa bluesit soimaan ja katsoo tiliä seuraavan kerran vasta vuokranmaksupäivänä. Niin se on toiminut tähänkin asti, ja aina on hyvä tullut.

Bluesin soittaminen on jotenkin aina sellaista touhua, että se tuo ilon takaisin musiikin soittamiseen. Vaikka se onkin aina yhtä sydäntä lämmittävää puuhaa, on blues nimenomaan se, mikä tuo soittamisen hauskuuden esille. Muuten saattaa tehdä asioita otsa rypyssä ja vakavalla naamalla, miettiä asioita liikaa, bluesia soittaessa taas voi niin sanotusti tykitellä kyrpänä koko ajan, välittämättä niinkään siitä, jos ei joku nuotti osu kohdalleen, kunhan vaan on hauskaa. Lisäksi saa leikkiä rytmeillä, pitää sykkeen hengissä ja pyöriä siinä ympärillä. Se on hauskimpia, monipuolisimpia ja jotenkin vaan cooleimpia hommia musiikissa! Taidan käyttää koiran, pällistellä pari dokkaria ja pyörähtää kaupungilla kuuntelemassa lisää musiikkia. Elämä on ihan jees taas.

Desert Of Delay

Ei ollut varaa mennä Torveen katsomaan Mustaa Ristiä, kun vuokranmaksukin lähenee uhkaavasti, joten jäin sitten fiksailemaan tämän vähän päältä puolituntisen levyn. Minun korviini se on jotain epämääräistä triphoppia. Sitä oli ihan mukava puuhailla, kun sai tehdä taas jotain erilaista, eli siis soitella metronomiin. Huomaan heti, että vähäinenkin ihmisten kanssa soittaminen on tehnyt minut tarkemmaksi, mietin paljon enemmän mitä soitan, mikä on sekä hyvä, että huono asia. Se tekee musiikista helpommin lähestyttävää, mutta osaltaan se ehkä myös tekee siitä ennalta-arvattavampaa.  En tiedä, näissä kuitenkin yhdistyy paljon erilaisia elementtejä, joista pidän. Vielä kun niitä torvia saisi jotenkin tungettua sekaan.Tässä sentään saa kikkailla tuon jousen kanssa, se on siistiä! Kitaran saa delayn kanssa kuulostamaan sillä tavalla sopivasti mellotronilta, kun soittaa oikealla tavalla. Ja kanteleesta saa kaivettua helvetillisiä kiertoja ja huutoja ulos.

Katsoimme dokumentin tylsyydestä, ja se ol kyllä ihan hauska, mutta jo tylsyydestä puhuminen käy pitkästyttämään melko tehokkaasti, ja nukahtaminen oli lähellä. Uskon, että jos en lähde kohta käymään iltakävelyllä, nukahdan pian. Mutta ei kai siitäkään varsinaisesti mitään haittaa ole, kaipa sitä joutaa välistä aikaisemminkin nukkumaan. Ehkä sitä jaksaa leikkiä fiksua taas huomenna.

Uutiset ja totuus.

Facebookin puolella joku oli sitä mieltä, että häntä vituttaa YLEn uutisten hampaattomuus. Poliitikoiden sanomiset niellään sellaisenaan, eikä esimerkiksi valheellisesti nimettyä "uudistusta" nimetä "heikennykseksi", jos se sellainen on. Omasta mielestäni uutisten lähtökohta ei ole esittää värittyneitä maailmankuvia tai ajaa tiettyjä agendoja, vaan levittää tietoa sellaisena, kuin se on esitetty. Ei tuoda siihen mitään omaa. Se on ihmisten tehtävä. Ihmiset ottavat vastaan tiedon, ja ihmisten velvollisuus kansalaisina ja ihmisinä on suhtautua saamaansa informaatioon kriittisesti, tarkastella sitä omaa maailmankuvaansa vasten. Toki tässä tullaan sitten näkökulmien ja totuuksien ongelmaan.

Ihmiset ovat usein niin kovin varmoja siitä, että heillä on totuus. He tarkastelevat saamaansa tietoa tätä totuutta vasten, ja jos ne eivät osu yksiin, tieto on väärässä. Oma totuus ei erehdy koskaan, koska se on kerran hankittu ja löydetty. Ongelma vain on se, ettei maailmassa ole olemassa vakioita. Informaatio muuttuu, ja ihmisten on mukautettava maailmankuvaansa sen mukaan. Se mikä oli uudistus eilen, saattaa muuttua talousmaailman muutoksen myötä merkittävästi tilannetta huonontavaksi nyt. Tilanteet eivät elä missään staattisessa tyhjiössä, vaan kehittyvät koko ajan vuorovaikutuksessa kaikkeen muuhun, mitä ympärillä vain on. Siksi ihmisten ei pitäisi koskaan erehtyä uskomaan, että olisi olemassa jotakin staattista ja objektiivista totuutta. Koska tässä maailmassa sellaista ei tule koskaan olemaan. Ihmisillä on taipumus kuvitella asioiden olevan joko-tai, vaikka ne useimmiten ovat sekä-että.

Jos tahtoo esimerkkiä uutisista, joilla on tietty agenda ja tulokulma, voi katsella vaikka kaikkien amerikkalaisten kanavien uutisia youtubesta. Siellä ollaan hyvinkin vahvasti mieltä aina ja koko ajan. Eikä siinä auta, vaikka haastateltavaksi pyydetty asiantuntija seisoisi käsillään ja esittelisi vehkeillään kaikkia tutkintojaan, jos toimittajat ovat päättäneet olla oikeassa, heitä ei kiinnosta mikään muu totuus, kuin omansa. Suomessa tältä ilmiöltä ollaan toistaiseksi enimmissä määrin vältytty, vaikka meilläkin on lööppipaskalehtemme, joissa ei ole tainnut vuoteen olla yhtään Venäjätöntä päivää. Se on mielestäni raivostuttavaa ja ärsyttävää. Ihmiset eivät ole sen kummempia missään muualla. Tavalliset kansalaiset ovat tavallisia kansalaisia missä maassa tahansa. Ja superegotripillä olevat hallitsijat ovat aivan samanlaisia, oli kyseessä sitten joku Aasian saarivaltio tai länsimainen supervalta. Me olemme kaikki ihmisiä, ja kusemme kovasti toistemme muroihin, vaikka syödäänkin kaikki samasta kulhosta. Jatkuvan pelon, vihan ja raivon lietsomisen sijaan tulisi keskittyä etsimään rauhanomaisia ratkaisuja, tai ainakin näyttämään niitä yhteisiä puolia. Koska tiettyjen ryhmien epäinhimmillistäminen on aina alkusoittoa sille, että niitä olisi helpompi tappaa sodassa tai jonkunlaisessa puhdistuksessa sitten joskus.

Omaperäinen ajatus.

Mark Twain väitti rohkeasti, ettei ihminen ole koskaan synnyttänyt yhtään omaa, itsenäistä ja omaperäistä ajatusta, vaan kaikki on peräisin ulkopuolelta. Tämä saattaa kuulostaa alkuun jotensakin absurdilta, mutta toisaalta, jos alkaa ajatella, mikä ajatus on, se ei olekaan niin järjetöntä. Ajatus on reaktio. Se on vastaus havaintoon, joko vastareaktio tai selitys. Onko olemassa ajatusta, joka ei synny reaktiona jollekin ulkoiselle tapahtumalle, tai vaikkapa sisäisellekin, ajatukset ovat kovia synnyttämään toisistaan uusia ajatuksia, josta syntyy sitten se sisäinen dialogi, jota me kutsumme heijasteluksi. Mutta heijastelukin tapahtuu aina suhteessa johonkin, minän suhde ympäröivään todellisuuteen tai minän suhde menneisyyden kokemuksiin, jotka taas ovat samaan tapaan ulkoisesti ohjattuja. Twainin ajatukset ovat sikäli mielenkiintoisia, että ne ovat äärimmäisen karsittuja ja yksinkertaistettuja versioita asioista, mutta lopultakin kuitenkin tosia. Vaikka ne voisi toki ilmaista toisinkin, ei niiden suoranainen kieltäminen ole helppoa, jos edes mahdollista.

Toki vuodesta 1906 ihmiskuvamme ja käsityksemme kaikkeudesta on muuttunut paljonkin. Twain näki ihmisen mekaniikan mallityönä, koneena joka toteuttaa omaa luontoaan, mutta näki toki sen mahdollisuuden, että kouluttamalla kuka tahansa voi muuttaa luontoaan ja kehittää itseään. Koulutusta taas on kaikki ympärillä tapahtuva, eivät vain duunit ja koulut, kuten meillä tupataan tänä päivänä ajattelemaan. Voisikin sanoa, että nykyaika on ottanut Twainin opit vailla minkäänlaista huumorintajua tai pilkettä silmäkulmassa, ja lähtenyt rakentamaan ihmisestä konetta. Ihminen on kuitenkin paljon muutakin, kuin kasa reaktioita. Mutta tässä vuorovaikutussuhteiden todellisuudessa kaikki toiminnot ovat lopultakin vain reaktioita. Se mikä meidät erottaa on kyky havainnoida näitä omia reaktioitamme reaaliajassa. Kerran seisoskelin bussipysäkillä miettien ajatusta, miten absurdi kapistus se onkaan. Se on jotain sellaista, jolla ei ole mitään näkyvää vastinetta tässä neliulotteisessa todellisuudessa, ja silti se tapahtuu ajassa. Silti se on myös ajasta irrallinen ilmiö, koska voimme palata samaan ajatukseen koska tahansa, mikäli meistä tuntuu siltä. Tämä ajatusten ja konseptien todellisuus on rajaton, ja meillä on käytössämme väline, jolla siihen voi napsauttaa yhteyden päälle, mikäli niin tahtoo.

Se mikä tuli ensimmäisenä mieleeni Twainin näkemyksestä ihmisen ajatuksista oli esimerkiksi John Wheelerin näkemys kaikkeudesta: hän oli sitä mieltä, että kaikkeus ei ole olemassa, jos ei kukaan havainnoi sitä. Sen ei tarvitse olla ihmismieli, mutta jonkinlainen tietoisuus on olennainen rakennuspalikka maailmankaikkeudessa. Ja toisaalta ympäröivä maailmankaikkeus kaikkine pieninine yksityiskohtineen ruokkii jokaista yksittäistä tietoisuutta omilla eväillään, jolloinka me todellakin olemme vain maailmankaikkeus havainnoimassa itseään. Ei ole olemassa omaperäistä ajatusta, koska ihminenkään ei ole omaperäinen, kaikkeudesta irrallinen osa. Kaikki mitä me olemme olleet ja mitä olemme, on osa tätä kaikkeutta, me olemme samanlaisessa jatkuvassa vuorovaikutuksessa, kuin vaikkapa joki. Me kuljetamme tajuntamme läpi aistihavaintoja, muodostamme niistä reaktioita ja vaikutelmia, joiden kautta muodostamme jonkunlaisen kuvan maailmasta. Se ei ole todellisuus, se on vaikutelma, karikatyyri, mutta paremman puutteessa sen on kai kuitenkin kelvattava..

Ihmisyydestä ja itsekkyydestä.

Jatkoin tuossa taas Mark Twainin tutkielmaa "Mikä on ihminen". Se on näemmä sellainen kirjan rääpäle, joka antaa kymmenellä sivulla enemmän ajateltavaa, kuin 500 sivua Platonia. Toisessa "luvussa" Vanha ja Nuori mies keskustelevat omatunnosta ja itsekkyydestä. Kuten aiemmin selvitin, Mark Twain näki asian niin, ettei ole mitään ihmisen sisäistä voimaa, vaan ihminen toimii koneenomaisesti ulkoisten asioiden ja voimien muovaamana ja vaikutelmien ajamana, toteuttaen luontoaan, joka voi olla tietenkin erilainen ihmisestä riippuen, mutta siitäkin huolimatta se on aina ulkoisten voimien ajama.

Esimerkkinä on käytetty tarinaa, jossa pakana asuu vieraana kristityssä kodissa äidin ja kuolevan pojan kanssa. Pakana tahtoo tehdä kuolevalle pojalle palveluksen ja kertoo hänelle mukavia tarinoita, käännyttäen hänet omaan uskoonsa. Poika menettää uskonsa ja kuolee. Äiti syyttää pakanaa, sanoen, että he saivat uskonsa vanhemmiltaan ja olivat siinä onnellisia, mikä oikeus pakanalla oli tulla käännyttämään heitä. Tämän kuullessaan pakana tajusi virheensä ja tunsi syyllisyyttä, katui ja kääntyi uskoon. Hän päätti, että ainoa hyvitys voisi olla sielujen pelastaminen, rupesi lähetyssaarnajaaksi ja meni vieraaseen maahan käännyttämään pakanoita kristinuskoon. Kävi samalla tavalla, hän käännytti kuolevan pojan omaan uskoonsa, mukelo kuoli ja äiti syyllisti saarnaajaa täsmälleen samalla tavalla. Hän tunsi taas syyllisyyttä ja pahaa mieltä. Mark Twainin pointti on se, ettei meillä ole oikeasti olemassa sellaisia turhia käsitteitä, kuin rakkaus, viha, tai ennen kaikkea uhrautuminen. Molemmilla kerroilla ensin pakana ja sitten saarnaaja teki tekoja, jotka tuottivat hänelle mielenrauhaa, käännytti ihmisiä omaan uskoonsa, ajatellen tekevänsä ihmiselle palveluksen. Hän tajusi katua tekojaan vasta nähdessään äidin surun, joka tuotti hänelle mielipahaa.

Jos maailman yksinkertaistaa tähän mittasuhteeseen, kaikki alkaa näyttää helposti tottumattoman silmään kyyniseltä EGOISMILTA! Silti sanoisin, että kyse on ennemminkin jostain päinvastaisesta; kyvystä havaita ja tuntea muiden kärsimystä itsessä, empatiasta. Ihminen toimii aina sen ymmärryksen valossa, joka hänellä kullakin hetkellä on. Hän luulee tekevänsä hyvää, koska ei ota riittävän montaa eri näkökulmaa huomioon, näkee asiat omasta kulmastaan. Kun kuolleen lapsen äiti tekee hänelle selväksi oman näkökulmansa asiaan, hän ymmärtää myös toisen kärsimyksen, ja tuntee sen myös itse. Mark Twain piti tätä ehkä ihmisen likaisena ja egoistisena itsekeskeisyytenä, mutta itse ainakin olen monesti pohtinut tätä asiaa, koska olen tehnyt paljon asioita muiden hyväksi, niin musiikkihommissa, kuin ihan muutenkin henkilökohtaisessa elämässäni.

Minulta kysytään suhteellisen usein siihen kyyniseen sävyyn, mitä saan siitä kaikesta irti? Mihin minä tähtään. Siksi sitä on tullut mietittyä helvetin kauan, koska tiedän, aivan kuten nämäkin ihmiset, että jokaisella ihmisen tekemällä teolla on oltava jokin näkökulma myös itselle. Altruistinenkaan ihminen ei ole pelkästään muiden asialla, koskaan. Siinä mielessä olen Twainin kanssa samaa mieltä siitä, ettei suoranaista uhrautumista ole olemassa. Kaikessa on välttämättä aina jokin minuuden sisältävä elementti, koska ihminen on nimenomaan itsensä kautta maailmaa havainnoiva olento. Kukaan ei voi päästä kenenkään toisen pään sisään. Siksi on selkeää, että jonkinlainen ajatus itsestä on olemassa jokaisessa teossa. Minun kohdallani se on niinkin yksinkertainen, että minä tykkään tehdä asioita. En minä tekisi niitä asioita, ellen tahtoisi tehdä niitä asioita. Etenkin kaikki mahdolliset musiikkiin liittyvät hommat, julisteiden tekemisestä ja levittelystä miksailuun tai roudailuun, kaikki on ihan mukavaa puuhastelua. Se pitää kädet kiireisinä ja mielen virkeänä, ja antaa aina niitä muiden ihmisten näkövinkkeleitä asioiden tekemiseen ja ajatteluun. Ja se on jotain sellaista, mistä meikä saa helvetisti irti. Rahalla tai millään sellaisellakaan minä en tee oikeasti yhtään mitään, jos vuokra on maksettu ja bändihommat rullaavat omalla painollaan.

Tämänkin tiedostaminen on minusta ihan tervettä. Kun on rehellinen itselleen, voi luontoaankin toteuttaa huomattavan paljon helpommin ja järjellisemmin. Eikä kaikki itseä koskeva ole välttämättä egoismia.Kunhan oppii tekemään eron mielihalujensa ja motiiviensa välille. Kun oppii ymmärtämään ihmisiä ja niiden toimintaa, oppii ottamaan toisten näkökulmia huomioon jo ennen kuin menee sössimään asiat, jolloin saa mahdollisen jättää kaiken turhan ja ylimääräisen, muiden niskaan valuvan paskan tekemättä. Ongelma vaan on siinä, että monet ihmiset eivät tahdokaan oppia ottamaan muiden näkökulmia huomioon, ja sitä tämä Kokoomus-vetoinen aika korostaa ikävällä tavalla. Toki siihenkin on muutos tulossa, ikävän hitaasti, mutta onneksi varmasti. Eikä se ole mitenkään tietysti varallisuudesta kiinni. Tiedän minä fiksuja varakkaampiakin ihmisiä, ja toisaalta myös helvetin kyynisiä ja katkeroituneita varattomia ihmisiä, jotka eivät todellakaan jaa vähästään, vaan syyllistävät kaikkia siitä, että heillä menee paremmin, vaikka olisivat kuinka itse sössineet asiansa kerta kerran jälkeen. Siinä on jotain huolestuttavaa, jos ei lyhytnäköisyydeltään näe edes sitä, mikä tuottaisi mahdollisesti oman mielenrauhan. Mutta harmittavan yleistä sekin on, ainakin tässä maassa, jossa on pimeä ja kylmä kauan, ja on koko ajan pakko päästä nollaamaan jotenkin..

Sellainen päivä, sellaiset levyt.

Tästä tulikin vähän vilkkaampi päivä. Kävin levykaupassakin pyörähtämässä, mukaan tarttui Brant Björkin ja Low Desert Punk Bandin loistava Black Flower Power, sekä Napalm Deathin Apex Predator - Easy Meat. Brantin levyllä ei ole mitään muuta harmittavaa kuin se, ettei mies itse soita rumpuja. Toisaalta se vesittäisi bändin idean, mutta se on rumpalina kyllä niin hieno, että sen tunnistaa aina ensimmäisistä tahdeista lähtien. Vaikka groove on tätä nykyä ehkä ylikäytetyin sana koko musiikkitouhussa, niin siitäkin huolimatta tuolla jätkällä se groove on niin vahvana ja läsnä, ettei siltä voi välttyä. Toisaalta tuntuu siltä, että bändi kuin bändi, levy kuin levy, Brantin rummut on miksattu aina samalla tavalla, mikä helpottaa tunnistamista huomattavasti. Tämän levyn huomattavan Black Sabbath-henkinen ote tuo ihan mielenkiintoista vaihtelua aiempiin levyihin (vaikka Gods & Goddessesin jälkeen taisi jäädä minulta joku lätty kuulemattakin?) ja nimikin viittaa johonkin likaisemman puoleiseen hippitouhuiluun. Ei taida olla ihan yksi tai kaksi jointtia, jotka tätä levyä tehdessä on kääritty.

Napalm Deathin uusin levy taas yllätti positiivisesti, vaikken vielä kerennyt kuunnella sitä kuin kerran. Olen aina pitänyt näistä uudemmista levyistä, etenkin niistä hitaammista ja eeppisemmistä jutuista, jotka tavallisesti on sijoitettu levyn loppupuolelle. Tällä kertaa se raskain palikka on heti alussa, mikä muistuttaa mukavasti myös From Enslavement To Obliterationista. Biisit ovat vähän lyhentyneetkin, soundi on parempi ja ote kaikin puolin terävämpi, kuin Utilitarianilla, joka sekin oli kyllä ihan hyvä levy, mutta niin pitkä, ettei sitä tullut kuunneltua alusta loppuun kai kertaakaan. Siksipä tämän pituuskin tuntuu juuri sopivalta, ja mieleen jää jo kertakuuntelulla kaikennäköistä. Pakko pyöritellä tätä vielä uudestaan tässä illan mittaan. Kyllä näillä levyillä taas hetken pärjää.

Levykaupasta marssin Sokokselle ja suljin S-pankin tilin, jota en muistanut olevan olemassakaan. Sain sieltä 36 euroa käteistä, ja käytännössä kuittasin levni sillä. Everyday I'm hustlin'... Siitä menin sitten soitin kauppaan, long story short, palasin sieltä jousen kanssa ja kuvasin tällaisen hämärän kanteleen soitteluvideon. Nyt olen sitten vaan koko illan soitellut kitaroita ja muita tuolla, on se vaan siistin kuuloista. Ilkeitä ääniä saa vaikka kuinka paljon. Nyt jatkan sitten Bel-Airin Prinssin tuijottelua, huomenna pitää mennä sossuun selvittämään niille, mitä tasa-arvo oikein tarkoittaa.

Dokumentit ja Suomi-brändi.

Lordi-dokkaria tuossa ihmeteltiin. Siitä tuli melko kaksijakoinen fiilis. Onhan se mies nähnyt noihin ihan helvetin paljon vaivaa ja omistanut sille koko elämänsä, ja sitä on pakko kunnioittaa, vaikkei se millään tavalla omaa kamaa olisikaan. Tässä dokumentissä kyllä oli melko hyvä äänimaailma ylipäätään, ja Lapin maisemia sielun täydeltä. Siinä kohtaa oli ainakin saatu vähän paremmin "Suomi-brändiä" nostettua nolouden suosta. Joku aika sitten katsoin Netflixistä Welcome To Sweden sarjaa, tuotantokauden mittaiseksi pilkottua romanttista komediaa, joka pääasiassa vaan käytti ne kaikki valttikortit, joilla suomalaisuutta myydään maailmalla. Jos oltaisiin oltu jossain pelipaikoilla vähän skarpimpana, niin se voisi ehkä olla Welcome To Finland. Mutta sinne meni. Sen sijaan on tehty tutkimuksia ja kartoitettu hommia ja tehty kaikkea myötähäpeää herättävää kitsch-paskaa, josta saa sitten kuulla, kun on tekemisissä ulkomaalaisten kanssa.. Dokumentti katsoessa mietti väkisinkin, että jos soittaisi jatkuvasti noin isoja keikkoja, niin kyllä siinä varmasti suhteellisuudentaju häviää itse kelläkin. Siksi olenkin aina pitänyt pienistä keikoista ja siksi tahdon myös niitä soittaakin hamaan hautaan saakka, koska se pitää pään skarppina. Ne ovat terveitä itsetutkiskelun paikkoja, kun on toisella puolella Suomea tai Eurooppaa, paikalla on 5 ihmistä, eikä ketään oikeastaan kiinnosta. Siinä saa oikeasti miettiä, mitä tekee, miksi ja miten.

Nyt katsotaan hidastempoista ja rauhallista dokumenttiprojektia runonlaulajasta, ja tässäkin on melkolailla suomalainen fiilis. Samaa revontuli-kuvastoa ja kylmiä talvipäiviä, päähenkilö vaan on monia vuosia vanhempi. Hiljainen leskiukko tuvassaan, soitteleepi kannelta ja rullailee pyörätuolilla, oppilas seuranaan. Jotenkin tässä on sellaista Beckettiläistäkin "hiljaisuuden valumista". Kanteleen (siis sellaisen normaalin) äänimaailmakin on yllättävän heino, jos niitä on useampi, kuin yksi. Yksi jää vähän yksinäiseksi ja avuttomaksi, mutta kaksikin resonoi jo keskenään aivan eri tavalla, ja se on ihan hienon kuuloista. Tämän katsominen laittaa miettimään, josko tuolla omalla hirviöllä voisi synnyttää jonkun uudenlaisen runonhuutamisperinteen. Jos saisin rakennettua jonkinlaisen akustisen vahvistimen, 1 x 1 x 1 metrisen puulaatikon, jonka saisi resonoimaan tuon pohjana. Eipä sellaisen vanerilootan rakentaminen kai ihan helvetin vaikeaa ole. Sitä voisi käyttää muillakin akustisilla soittimilla. Suunnittelupalaverin paikka. Sitten vaan kiertelemään kansanmusafestareita ja pelottelemaan ihmisiä.

Tämä on ollut melko pitkälle välipäivä. Menin nukkumaan aamulla, tai jossain yhdentoista aikaan se taisi olla, heräsin kuudelta ja kohta ajattelin mennä taas nukkumaan. Ja huomenna sitten teen taas duuneja. Ei tässä työttömänä kauheasti vapaata ole, mitenpä tästä muka vielä töihinkin kerkeäisi!?

I've got some biiig stuff going on!

On hirveä ylivire ja voimavaje taas. Olisi helvetisti asioita, joita kiinnostaisi tehdä, ja olisi jopa aikaa tehdä se, mutta on kumminkin tehnyt ja puuhastellut jo sen verran tänään, ettei oikein jaksa. Josko nukkuisi yön hyvin ja palaisi asiaan huomenna. Vaikka musiikki onkin sellainen asia, että se polttelee sisuksissa niin kauan, kuin siihen on vaan jotain aihioita olemassa. Tässä olisi nyt jonkun verran noita trippihoppipohjia, ja ne jakautuvat selkeästi kahteen. Sellaiseen vähän Sigur Ros/Radiohead-henkiseen (minun päässäni siis, varsinaisesti näillä ei taida olla mitään tekemistä kummankaan bändin kanssa, mutta heti jos jossain on vaikka duuria seassa, se kuulostaa meikäläisen korvaan heti ihan Sigur Rosilta.) ja siihen suoraan Godflesh-myllytykseen. Toisaalta tuolla droppi Bbllä soittaminen on niin kivaa, että sillä tuli tehtyä vähän rauhallisempiakin juttuja. Ja ehkä vähän katselen sitä Godflesh-osastoakin uusiksi. Yhden biisin ajattelin tehdä mahdollisimman paljon leikaten ja liimaten, koska en sellaista normaalisti harrasta. Ihan vain kokeeksi ja opiskelumielessä.

Saan myös ehkä yhden kitaran myytyä, jotta saan vähän enemmän rahaa tähän elämiseen. No, soittohommiin se menee kuitenkin, eikä siitä oikeastaan saa edes paljon mitään. Pitäisi hakea soittimia tuolta veljen kämpiltä, kun saa aikaiseksi. Niitä on siellä kuitenkin vielä parit. Tuntuu hölmöltä ajella parin sadan metrin matkaa autolla, ja toisaalta mitään ei saa kannettua ilman autoa, eli se olisi vaan otettava itseä niskasta kiinni sen verran, että ajelee sen reissun tässä välillä. Sain myös nerokkaan vision seinätelineistä, kun näihin seiniin ei ihan hevillä mitään porailla. Laitan virityskoneistoon narua kiinni ja sidon sen tiukalle, jotta kitara pääsee seinille jätettyihin taulukoukkuihin roikkumaan tukevasti. Vaarana on tietysti paskat narut ja muut tällaiset hommat, mutta en sinne ehkä ihan noita arvokkaimpia soittimia ole kiinnittämässäkään. Ne saavat pysytä turvallisesti lattiatasossa.

Saa nähdä tuleeko siitä nukkumisesta mitään, kun tässä alkaa jo miettiä noita rytmejä ja niiden fiksailua. Pitäisi löytää jostain halvalla huumeurkuja, jotka on helposti roudattavissa ja soundiltaan mahdollisimman härskejä ja tylyjä. Yksi sellainen tuli facebookissa vastaan, mutta menikin samoin tein, mikä vähän jurppi, mutta olen jonottamassa, jos se ei menekkään kaupaksi. 20 euroa on aina varaa laittaa huumeurkuun, jos kerta on varaa laittaa 40 euroa epävireiseen kanteleeseenkin. Mistä tulikin mieleeni, että unohdin TAAS mikittää lattian ja soittaa sitä ihmisten aikaan. Vahva epäilys siitä, että voi tulla mielenkiintoista kampetta. Ei tiedä, ennen kuin kokeilee.

jätkä on kone!

Eilinen kului melko pitkälle hitaissa merkeissä. Ajattelin herääväni kymmenen pintaan, mutta heräsin kolmelta. En tiedä, miten olen nyt oppinut nukkumaan, mutta toisaalta on sitä valvottu ja pidetty rytmi niin säännöllisen epäsäännöllisenä, että kai sille aina tulee jonkinlainen tasaus kuitenkin. Aluksi ajattelin, että turhemman puoleinen päivä, mutta sitten aloin puolivahingossa duunailla jotain vähän triphopimpaa kampetta ja pohjat odottelevat sitä, että meikällä on aikaa katsella siihen vähän juttuja päälle. Varmaan tänä iltana tai huomenna, uskoisin. Kohta on taas Helsingin reissu edessä, kunhan kuski saa itsensä hereille ja ylös. Helpostihan sinne ajaisi itsekin, mutta hauskempaahan se on tehdä tuollaisestakin roadtrip.

Eilen aloin lueskella myös Mark Twainin Mikä on ihminen? tutkielmaa, joka on kirjoitettu vanhojen hyvien filosofisten tutkielmien tapaan dialogiksi. Heti ensimmäisenä hän vertasi ihmistä moottoriin, joka on aivan samaan tapaan ulkopuolisten voimien rakentama, ja tekee vain sitä, mitä sen koneisto luonnostaan tekee, eikä mikään siis voi tuottaa ensinnäkään omaperäistä ja itsenäistä ajatusta, saatika henkilökohtaista ansiota tai häpeää. Vaikka se voi kuulostaa yllättävältä, olen ukko Twainin kanssa täsmälleen samaa mieltä. Ja nimenomaan luovuus on minulle sen näyttänyt. Ihmiset ovat aina vuorovaikutuksessa ympäristöönsä, eikä ole mitään sellaista ajatusta, tekoa tai muutakaan, mikä ei olisi jotenkin sidoksissa ihmisen ympäristöön, olkoonkin sosiaalinen tai fyysinen ympäristö. Surullisinta ehkä on se, että suurin osa ihmisten tekemisistä määräytyy esimerkiksi sosiaalisen häpeän pelosta, eikä jostakin ylevämmistä lähtökohdista. Luovuus taas on nimestään huolimatta enemmänkin samojen palikoiden epätavanomaisempaa järjestämistä. Kaikki musiikki, kaikki kuvat, kaikki sanat ovat aina reaktioita johonkin ympäristön ärsykkeeseen tai keskusteluun tai muuhun, ja kaikki musiikki on aina yhdistelmä itselle mieluisia elementtejä kaikesta siitä mitä muut ovat tehneet. Näin on varmasti ollut myös ensimmäisten mahdollisten musiikkiesitysten kanssa. On otettu äänteitä eri sanoista ja puheista, joiden rytmi tai sointi on ollut mielekäs, ja on yhdistelty näistä elementeistä jotain, mikä on muuttunut musiikiksi. Kuvat taas ovat melko selkeästi tapa kuvata jotain ympäristössä nähtyä tai koettua muille, jolloin sekä kipinä, että syy tekemiselle ovat ulkoisten voimien ohjaamia. Joten ihminen on näillä eväillä koneen kaltainen. Siinä mielessä erikoinen kone, että osaa tehdä itsestään paremman version. Tai osaa pilata sen version, jos ei anna sille tilaa kasvaa.

Nyt olen tykitellyt vain tuota Merdarahtaa ja sen innoittamana laitoin myös Fuck The Factsin Die Miserablen soimaan pitemmän tauon jälkeen. Onhan tämäkin helvetin hieno levy, jolla kuuluu bändi, joka on päässyt vapaaksi kaikista odotuksista siitä, mitä sen muka pitäisi olla, ja on sen sijaan juuri sitä, mitä se haluaa olla. Tuossa uutta levyä nauhoittaessa ihmeteltiin Vilin kanssa sitä, miten kaiken tämän alta alkaa kuoriutua jotenkin epämääräisesti se, että me ollaan hidas bändi, jolla vaan sattuu olemaan vitun nopeita biisejä hitaaksi bändiksi. Siksi tätä kehitystä on myös helvetin mielenkiintoista seurata itse, koska ei ole mitään hajua, mitä helvettiä tästä lopulta tulee. Ei meikällä ole mitään intoa koittaa olla maailman nopein bändi. Toki sitä kilpailua on ihan hauska seurata, mutta kyllä sitä itse tahtoo erottua jollain ihan muulla. Biiseillä ja fiiliksellä. Ja omaksi ilokseni ne kaksi ovat juuri niitä asioita, joilla tähän mennessä on erotuttu. Jos tollaisesta suttulevystä jää joka arvostelijalle mieleen, että "en oikein tiedä mitä tuo oli, mutta jotenkin tuli sellainen epämääräinen olo, että ne tarkoittaa sitä mitä sanoo", niin se on minulle jo helvetin hieno palkinto. Koska ne asiat eivät ole kliseitä kliseiden vuoksi.

S-pankki on lähestynyt minua kirjeellä. Ovelia ketkuja, vaikka asiakasomistajuus on irtisanottu, niin pankkipalvelut ovatkin vielä olemassa. Se tili täytyy irtisanoa erikseen. Onneksi sentään ilmoittivat (varmasti vain siksi, että on pakko), ennen kuin alkoi maksut juosta tililtä.

Pään sisässä sulla on entropia.

Tuossa käytiin koiran kanssa pihalla kävelemässä ja totesin taas, miten helvetin kaunis levy Neurosiksen The Eye of Every Storm oikein on. Puhumattakaan jo pelkästään siitä terapeuttisesta tuesta, jota se on tuonut minulle ihmisten kuoleman jälkeen, sen (Neurosiksen mittasuhteissa) minimalistinen äänimaailma tuntuu tiivistävän koko talven omaan olemukseensa aivan täydellisesti. Siksi mietinkin monesti aavikon ja talven välistä henkisen tyhjyyden yhteyttä, kun ihmettelen miten Kaliforniassa asuvat äijät voivat tajuta talven noin hyvin. Mutta kaipa ne tätä nykyä asuvat sen verran levällään, että osa on nähnyt ihan luntakin. Siltikin, se tyhjyys on jotenkin olennainen osa tätä äänimaisemaa. Sitä kaikkea, mitä siellä ei ole. Siinä suhteessa tuo levy on aivan täydellinen. Löytäessäni sen joskus teinivuosieni puolivälissä luukutin sitä oikeastaan kaikki talvet, ja niin käy näemmä yhä. Silloin saatoin maata masentuneena sängyllä, kuulematta oikein mitään tai ketään muuta, kuin tuon levyn. Se oli ensimmäisiä sellaisia levyjä, jotka sanoivat minulle: musiikki voi olla muutakin, kuin musiikkia. Olihan sitä sitonut tunnesiteitä levyjen kanssa aiemminkin, kuunnellut Sentencediä teini-iän ahdistuksissa ja muuta, mutta Neurosis näytti, että musiikin avulla voi myös synnyttää aitoa yhteyttä samastumisen sijaan. Voit tehdä biisin, pakata sen CD-levylle ja laittaa toiselle puolelle maapalloa, ja jostain yksinäisestä ihmisestä tuntuu, että ei perkele tuo tietää aivan täsmälleen, miten tällainen ihminen oikein futaa. Periaatteessa aivan samasta syystä aloitin tämän kirjoittamisenkin joskus.

Nyt tilasin sitten Merdarahtan As The Dark Clouds Swept Away We Could See The Sunsetin CDnä, koska siinä on toinen levy, joka tuotti samantien vastaavanlaisen kokemuksen. Toponin hommissa on vain niin oikea fiilis ja sielu. Kaikki toimii. Kaipa se on jonkinlainen neuroottisuus ihmisissä, joka tuntuu siltä yhdistävältä tekijältä. Vaikka osaa nauttia elämästään ja arjestaan ja kaikesta tekemisistään ainakin sitä tehdessään, on kaikessa silti aina se samanlainen sävy. Sitä voi olla vaikea selittää ihmiselle, joka ei sitä koe, mutta uskon suurimman osan tämän lukijoista sen kuitenkin ymmärtävän. Tekeminen itsessään on mukavaa, kuljettavaa ja virtaavaa puuhastelua, mutta valmiin tekeleen katselu tai kuuntelu ei tuota varsinaista iloa. Vaikka osaisikin olla iloinen sen onnistumisesta jollain tasolla, saavutti vaikka jotain uutta tai oppi tehdessään jotain merkittävää, on siinä silti sellainen murhaajan haikea pohjavire: "minä tein sen jo, eikä sitä enää saa tekemättömäksi." En tiedä, onko se jonkinlaisen henkisen entropian lisäämistä kaikkeudessa, ihminen luo lisää kaaosta järjestäytyneeseen maailmaan, eikä musiikin tai kuvien tai kirjojen määrä tule koskaan olemaan ainakaan pienempi, kuin eilen. Ja siksi kaikkien täytyisi olla niin helvetin tarkkana siitä mitä tekee. Kai. Alan Moore ennusteli aina välistä youtubestakin löytyvässä haastattelunkaltaisessa dokumentissaan, että kulttuuri tulee "höyrystymään" tässä näiden vuosien aikana. Tahti kiihtyy koko ajan, ja koko ihmiskunnan kulttuuri tulee kokemaan evoluution, olomuodon muutoksen. Se on ehkä jo tapahtunut, kun ottaa huomioon, miten minäkin laitan tekemäni asiat internetiin, ilman, että niillä on vastinetta todellisuudessa. Ja vaikka olisikin, tuo todellisuuden vastine muuttuu merkityksettömäksi objektiksi, kun sen informaatio on laitettu ylös internetiin.

Siitäkin huolimatta minä elän vahvasti siinä uskossa, että internet tulee luhistumaan vielä minun elinaikanani. Jos sitä eivät tee sodat ja serverien romahdukset, sen tekee ihan vain yksinkertaisesti paskan määrä. Kukaan ei enä löydä toistaan kaikenmaailman filtterikuplien ja muun suodattamisen takia, joka puolella on mainosta ja kaikkea silppua, eikä juuri muuta. Joten ihmiset ehkä hylkäävät sen luonnostaan. Onneksi en rakasta mitään tekeleitäni niin paljon, ettenkö voisi elää sen kanssa, että tämä pyyhkiytyisi taivaan tuuliin. Rakastan vain tekemistä, ja se itsessään tapahtuu aina internetin ulkopuolella. Toisaalta lähes kaikki sosiaalinen kanssakäymiseni tapahtuu tätä nykyä internetin välityksellä, mikä on aika huikeaa tajuta. Tällä viikolla en ole jutellut oikeasti kenellekään muulle, kuin tyttöystävälleni ja koiralle, ja pari lausetta hississä jollekin mummolle. Puhelin ei ole soinut kertaakaan, en ole nähnyt ketään. Ja silti en koe jääneeni paitsi mistään tai syrjäytyneeni yhtään sen enempää. Tämä on ihan vain internetin mukanaan tuoma muutos, ja se on kyllä aivan valtavan hieno asia, kun muistelee niitä varhaisimpien nuoruusvuosien täydellisen eristymisen hetkiä. Toisaalta niissä oli myös sellainen rauha, joka ei ehkä koskaan enää tule takaisin. Paitsi tietysti vanhoilla päivillä jossain hoitokodissa, kun kukaan ei tule katsomaan.

Kuvia ja epätasa-arvoa..

Tässä on tullut piirreltyä, pari päivää skanneri on ollut vähän hukassa, jona aikana tein pari levyä ja niille söhertelin kansiakin, mutta kun tuo ei toiminut, käytin muita kuvia. Onhan ne oikeasti myös parempia, kuin nämä, joten olkoot.

Ja nyt eilen ja tänään olen söherrellyt tätä, ja nyt sain sen tökittyä. Siitä eteenpäin on taas hieman auki, että mitäs sille sitten tekee. Se kai pyörii vain täällä kämpillä laatikoissa sen aikaa, että joskus heitän sen roskiin kai sitten.

Tällä hetkellä katselen Areenasta Alice Cooper -dokumenttia, vaikkei se ole koskaan ihan lähellä sydäntä ollutkaan. Silti ihan mukava tarina siitä, miten kaikki menee hieman liian kovaa hattuun ja kaikki alkaa mennä päin helvettiä, ainakin tähän mennessä. Onneksi ei tarvitse itse miettiä, mitä helvettiä kaikella tällä rahalla oikein tekee. Olisihan se nyt hirveää, jos pystyisi kaikella tällä sohlailulla vaikka elättämään itsensä... Luultavasti jäisi jotain verottajan jutkukikkoja huomiotta ja olisin Loirin, Irwinin ja loputtomien muiden tapaan lakki kourassa katselemassa, kun kaikki kannetaan pakkolunastukseen. Ihmiset valittavat helvetisti siitä miten taiteilijat eivät ole samalla viivalla. Jos keikkoja tai muuta taidetta voisi tehdä tavallisella verokortilla, jos ne tulomallit olisivat samanlaisia kuin tehdastyössä (sama palkka kuussa, aivan sama miten paska olet siinä mitä teet), eikä sinulle makseta vain ja ainoastaan tehdystä työstä kertakorvausta, jolla pitää itse maksaa työntekemiseen aiheutuvat kulut, tämä voisi olla kohtuullista. Mutta homma nyt vain ei mene ihan niin. Ja itselleni se on aivan sama, kun ei näistä hommista tule senttiäkään, mutta muuten koko musiikkimaailma tuntuu olevan verottajan paratiisi, tehty täyteen kaikkea pientä ansaa, lupaa ja maksua, jotka pitäisi olla kunnossa, jos tahtoisi tehdä sitä vakavissaan... Nyt keskityn dokumenttiinkin välistä...

Pitkän päivän pitkä ilta.

Tämä päivä on tuntunut aivan helvetin pitkältä, mutta onhan tässä kerennyt häslätä taas vähän kaiken näköistä. Vähän kaikenmaailman rumpulooppeja ja kitarapohjia, kävin kirjastossakin lainaamassa Mark Twainia ja Haruki Murakamin Kafka Rannalla. Toivon vain, että kerkeän jossain välissä keskittyä lukemaankin sen. Twainista on helppo aloittaa. Jostain syystä olen aina pitänyt hänen novelleistaan aivan järjettömän paljon, koska niissä on tiivistyneenä kuvaus ihmisyyden perusolemuksesta 1800-luvun lopun Amerikassa, jossa ihminen oli toiselle paitsi susi, myös metsästäjä ja kokki. Tavallisimmin kaikki menee päin helvettiä, ja kuoleman luullessa olleen oven takana tehdään yleviä lupauksia ja päätöksiä, jotka kuitenkin seuraavana aamuna pyörretään häpeän vallassa. Siinä on jotain sellaista samaa sielua, kuin vaikka Lauri Viidan tai Bukowskin runoissa, rakentelua, pyörimistä ja kauniita kuvioita, jotka viimeisen rivin viimeinen piste murskaa ja tekee tyhjäksi. Se on oma taiteenlajinsa sekin.

Ajattelin aloittaa myös pelaamisen, mikäli tällaisia pitkiä päiviä tulee lisää. Voisi hakata vaikka parit Final Fantasyt pitkästä aikaa läpi, ja katsoa miten tunnit karkailevat. Ehkä sitä saa jonkun jaksotuksen tuohon musiikin duunailuunkin. Koska vaikka sitä paljon rakastankin, on kai siinäkin oltava jokin järjen raja. Nyt jokainen valveilla vietetty hetki on jollain tavalla edesauttanut jotain siihen liittyvää. Voi kai siihenkin hukkua, niinkuin mihin tahansa muuhunkin. Ulkona kävely auttaa. Toisaalta sielläkin katsoo sitten asioita vain sillä silmällä, että kun saisi niitä videokuvattua niin päässä soisi juuri täydellistä musiikkia tätä tunnelmaa kuvaamaan. Videokameran voisikin hommata ihan sellaisia taidehäröilyvideoita varten, koska älypuhelimet on oikeasti melko käppäisiä yökuvauksessa, ja toisekseen niissä on akku aina liian vähissä, kun samassa palikassa pitää olla kaikki herätyskellosta ja muistikirjasta musiikkisoittimeen ja taskulamppuun. Eihän se akku kestä vuorokauttakaan ilman ongelmia. Minkä lisäksi talvi tuntuu kuluttavan sitä jotenkin vielä erityisen paljon.

No, ehkä tässä jatkan piirtelyä ja pyörittelen satunnaisia levyjä taustameluna. Olen kyllä huomannut, että jotkut komediasarjat (Bel Airin Prinssi ja Kimmo vaikka esimerkiksi) ovat sopivatempoista kamaa piirtelyyn, minkä lisäksi niissä käytetään kaikenmaailman hömppäkummeliketkutuksia taustamusiikkina. Se taas on tempoltaan melko hyvää piirtelymusiikkia. Kuulostaa ehkä hölmöltä, mutta niin se vain on. Rahatkin alkaa olla loppu, mutta onneksi kohta voi jo täytellä työkk..... Suomen valtion taiteilija-apuraha-ilmoituksia, ja ratkeaa tämäkin ensimmäisen maailman ongelma. Vaikka sanonkin, että kolmannessa maailmassa ei kaikista ongelmista huolimatta olisi tätä talvea. Se on sellainen asia, joka välillä unohtuu. Että suurimmassa osassa KOKO MAAPALLOA ei ole tätä talvea tässä muodossa. Onhan tämä ihan jees, kun se on tällainen, mutta tarvitsisin noin 1/4 vaatteistani, jos olisi koko ajan plussan puolella.

Luominen ja kuolema.

Tänään kävi taas niin, että menin nukkumaan kahden korvilla, heräten sitten kuuden aikaan aivan virkeänä, mitä nyt helvetillisessä pääkivussa ja migreenissä. En tiedä miten syvää unta nukuin, koska heräsin aina kun ajattelin kääntää kylkeä, ja varmistin asentoni olevan sellainen, ettei sitä romahda ranka mitenkään vammaisesti. Ja nyt, yhden kipulääkkeen ja parin kahvin jälkeen olo on jopa sellainen, että venyttely alkaa tuntua mahdolliselta, eikä vaan kivuliaalta ajatukselta. Tässä on pari päivää ollut nyt sellaiset niskahartiapääkivut, että olen miettinyt vakavissani hiustenkin leikkaamista. Olisi ainakin yksi syy vähemmän särkeä. Olen kuitenkin roikottanut näitä päässäni kohta 12 vuotta, ja olisi kai se aika alkaa kasvattaa uusia jo kohta. Olen ajatellut, etten leikkaa hiuksiani, ennen kuin joku läheinen ja tärkeä ihminen kuolee. Silläkin pitää olla jokin helvetin merkitys, että nämä kynii pois. Mutta jos ei kohta joku ala kuolla, niin pitää miettiä tätä hommaa uudestaan. Tein tämän päätöksen kuitenkin aikana, jolloin suvullamme oli aika hyvä putki näissä kuolemissa.

Kuolema onkin pyörähtänyt mielessä useammin kuin tavallisesti. Se hiipii tietoisuuden yli värähdyksen tuottavana varjona, joka häipyy sitten doppler-efektin säestyksellä pois. Luultavasti sillä on paljon tekemistä luomisen kanssa. Huomaan asioiden kulkevan vastakohtaisuuksien kautta. Kun teen sähköistä musiikkia tai raskasta musiikkia, se synnyttää suorana omassa ytimessään ajatuksen siitä, miten tämän saman tunteen tai ilmapiirin saa luotua toisessa ääripäässä. Kun teen rytmisiä kitarahommia, päässä soi melodioita. Kun teen melodista musiikkia, päässä vinkuu jo kiertävä kitara. Se on jatkuva helvetti ja sekamelska ja kaaos, jossa asiat nousevat ylös ja laskevat alas. Silti en ole vielä koskaan saanut tuntea, että olisin tehnyt juuri sellaisen levyn, kuin olisin halunnut. Ei lähellekään. Siitä on kuitenkin olemassa idea. Siinä Neurosis ja Swansin melu yhdistyvät Tom Waitsin instrumentaatioon ja sanoitukselliseen kylmyyteen, Bad Seedsin looppimaiseen olemukseen ja kitara kiertää, raskaat rautaovet kirskuvat... se taitaisi kestää kolme tuntia, jos saisin vapaat kädet. Ja mukana tulisi ainakin levy, jolla kaikki se on tehty uudestaan ilman yhtään sähköistä soitinta, pelkillä epävireillä ja riitasoinnuilla.

Mutta niin, kuolema ja luominen kulkevat käsi kädessä. Kun teen jotain, ihmettelen itsekin, että mistä helvetistä se oikein tulee. Samalla ajattelen, että tähän eksessiiviseen energian ja luomisen määrään on pakko olla joku koira haudattuna. Joku diili paholaisen kanssa. Joku, joka ajaa minua takaa ja nielaisee minut joskus. Se tunne on helvetin vahva, vaikkakin täysin selittämätön ja kai myös melko absurdi. Tässäkin on olennaisessa osassa yksi ristiriita, joka on seurannut minua koko elämäni, olen puhunut siitä ennenkin. En usko maailman olevan deterministinen. En usko, että on olemassa kohtaloa. Kaikki on täysin satunnaista ja voit kuolla koska tahansa, voit tehdä mitä tahansa. Ei ole mitään voimaa, joka vaikuttaisi sinuun millään tavalla, ellei se ole fysikaalinen ilmiö kuten painovoima. Silti tiedän puhuvani paskaa. Uskon, että maailma on deterministinen, vaikken tahtoisikaan. Tahdon ajatella, järkeni sanoo, että kaikki on kaaosta. Silti se on aivan eri asia kuin se, mitä uskon. Onhan elämä ainakin deterministista mitä suuremmissa määrin, kaikki elämä johtaa samaan kuolemaan, väistämättä. Ei ole mitään sattumanvaraisuutta tai vaikutusmahdollisuutta siihen voimaan. Joskus kuvittelen näkeväni tulevat askeleeni, oman tieni, oman elämäni jonkinlaisena jälkenä edessäni. Uskon tämän olevan pitkälle länsimaisen kasvatuksen, kristillisen lineaarisen maailmankuvan tulos. Tosin maailmassa ei taida olla uskontoa, jossa jonkinlainen fatalismi ei olisi vallalla joka tapauksessa. Se, että jokin asia kulkee suunnitelman mukaan on minusta ahdistava. Se saa minut kapinoimaan vastaan, ja lopulta huomaan taas kapinan olleen väistämätön osa, joka on kuljettanut minua edemmäs, kohti jotain päämäärää. Sitten sitä taas hymähtelee itsekseen.

Minä toivon, että se päämäärä on vähintään 124 -vuotias äijänkäppyrä valistamassa nuorempiaan, kuulo ehkä vähän heikenneenä kaikesta kitaranvingutuksesta, mutta muuten ihan skarpissa kunnossa, tyytyväisenä maailmaan, jonka nuorempi polvi on rakentanut (don't let me down!). Minulla ei koskaan ole ollut unelmaa nuorena kuolemisesta, tai legendaarisesta 27 vuoden hautakivestä. Siksipä juuri ajattelenkin, että juuri sen takia deterministinen maailma olisi tappamassa minut, ja sitten joku levy-yhtiön pikkutakkiläski pistää kaikki nuo meikäläisen levyt ulos helvetinmoisten hehkutusten kanssa ja tekee miljoonia. Olen sanonut Eetulle, että mikäli näin käy, estä se. Jos ei osannut arvostaa näitä hommia, kun olen elossa, niin aivan turha itkeä sen jälkeen.  F. Scott Fitzgerald kuoli köyhänä, pitäen itseään täysin epäonnistuneena, ja myöhemmin hänestä tehtiin kirjallinen nero. Meikäläisestä tuo on ahdistavin mahdollinen tapa, ja kertoo vain ihmisten tyhmyydestä, eikä mistään muusta. Se ei lämmitä Fitzgeraldia yhtään.

Tässä on melko hyvä levy. Pakko laittaa tilaukseen, kun rahaa tulee. Fuck The Factsin Topon Das, joka on tehnyt kaikenlaista kitaramelua myös itsekseen, operoi kasaan tällaisen bändin, jossa on oikeastaan nykyisellään melkein koko muukin Fuck The Facts soittamassa. Tässä on jo monia täydellisen levyn elementtejä.

Lucid Dreams

Siinä on viimeyön unet, joita en nähnyt. En nukkunut yhtään, vaan tein noita biisejä koko yön. Siellä on vähän triphop-elementtejä, vähän jotain synkistelyjatsia ja zombikuoroja, kaikkea sellaista, mitä on helvetin kiva tehdä kolmelta aamuyöllä. Tajusin vasta seitsemältä, että kello on aika paljon, ja olen tehnyt noita jonkun aikaa, mutta sainpahan tehtyä. Nyt voin hyvillä mielin käyttää koiran pihalla ja mennä nukkumaan. Paitsi että kirjaston kirjat pitäisi viedä välissä myös. Voisi ehkä viedä ne, ja sitten käydä nukkumaan. Tai sitten ottaa pienet unet ja vie ne illemmalla. Se on ehkä parempi suunnitelma. Väsyttää melko paljon.

Noissa biiseissä oli siistiä se, miten paljon pystyi keskittymään väsyneenä. Ajatukset kulkevat omia psykedeelisiä polkujaan, ja niin kulkee näköjään myös sävelkulut. Noin muuten olen saanut yhden paniikkikohtauksen siitä, ettei kitalaki ja hampaiden väli ole riittävän leveä, jotta koko kielen saisi läntättyä suun kattoon tukevasti. Vaikka saahan sen, mutta sillä hetkellä se tuntui aivan pätevältä syyltä lievälle paniikkikohtaukselle. Todellisuus on toisinaan todellisuutta ihmeellisempi, kun vain nukkuu vähemmän. Kahvia olisi tosin vielä yksi kuppi, enkä kehtaisi heittää sitä hukkaan.... Hmm. Jos joisi vielä kuitenkin yhden kupin ja kikkailisi hetken aikaa, ja sitten menisi nukkumaan ja alkaisi toteuttaa aiemmin mainittuja suunnitelmia. Valvomisen huonoin puoli on se, että vieläkin on 19. päivä, ja työttömyysajan laput voi edelleenkin täyttää vasta huomenna. Josko se talous siitä kohenisi. Ainakin hetkellisesti. Ei sen puoleen, meikä pitää kyllä köyhänä olemisestakin ihan yhtälailla. Sitä saa improvisoida vähän koko ajan, pitää kikkailla ja miettiä mistä ruoka tulee, ja se pitää skarppina.  Toisaalta sitten valvoo koko yön ja on helvetin kaukana skarpista. Joo. Kuunnelkaahan nuo, mikäli nappaa, niin lataus on myös ilmainen ja facebookissa on ryhmä jonne noita spämmäilen myös.

Musiikin sohlaamisesta, osa oisko miljoona.

Eilisestä jäi sellainen maku, että on ihan mukava olla Lahdessa. Tämä kotoisa olo tuli viimeistään siitä, kun joku vanhempi äijä oli kolmatta minuuttia seisoskellut tiskillä, ja Jarttu tuli siihen murahtaen, että "mikäs sulla on hätänä!?" Jostain syystä siitä tuli lämmin ja hieno fiilis, että onpas mukava olla täällä taas. Tämän päivää vietin suurimmaksi osaksi Helsingissä, oltiin täällä joskus yhdeksän jälkeen, käytiin syömässä ja nyt tässä mietin, että mitä tämä ilta pitäisi sisällään. Musiikki houkuttelisi vahvasti, tuntuu että on taas inspiroitunut duunailemaan vaikka mitä. Ainoa rajoitus on aina tämä hiljaisuuden aika, joka tulee vähän liian aikaisin. Jos se vaikka tulisi kahdelta. Ei kukaan oikeasti sovellu kahdeksasta neljään-rytmiin muutenkaan, en ole kohdannut vielä juurikaan ihmisiä, jotka siitä nauttisivat, jos verrataan vaikka tuntia-paria myöhemmin alkavaan työpäivään.

Voisi sitä pärjätä vähemmälläkin duunilla. Olen kirjoittanut siitä monesti ennenkin. Itselleni suurin vaara työttömyydessä taitaa olla burn out-kun tulee tehtyä niin helvetisti kaikkea. Tässä 18 päivässä olen tehnyt sen verran musiikkia, mitä keskivertobändi tuottaa levyllensä vuodessa. Onko se hyvää musiikkia? En tiedä. Se ei ole minun kannaltani millään tavalla kiinnostava asia. Ihmiset pitävät niin kovin eri asioista. Kyllä siellä aina jotain sellaista on, joka jää. Osa jää vituttamaan, osa mietityttämään, ja pieni osa jää hymyilyttämäänkin. Ja tärkeintä on, että jää, koska silloin kehittyy, kun tuntuu ettei saanut sanottua kaikkea siitä, tai ilmaistua jotain asiaa kuten tahtoi, ja sitten yrittää uudestaan, yrittää niin monta kertaa, kuin vain pystyy, ja epäonnistuu aina. Koska ei onnistuminen, minkäänlainen absoluuttinen ja objektiivinen onnistuminen, se ei vain ole mahdollista musiikissa. On mahdotonta tehdä vaikkapa laulua, jota kukaan ei vihaisi. On helppoa tehdä lauluja, joista ei välity mitään tunnetta kenellekään. Itselleni on vaikeinta tehdä iloista laulua. Synkät ja melankoliset irtoavat kyllä ihan luonnostaan, mutta iloinen laulu ei vain meinaa mahtua melodiakäsitykseen tai tajuntaan millään tavalla.

Tämän huomasin ohi mennen tänäänkin, mutta täytyy sanoa, että ihmisten kanssa soittaminen on jotenkin hengästyttävän siistiä. Sen jälkeen takki on aivan tyhjä, olen niin väsynyt, ettei paluumatkalla meinaa pysyä silmät auki, mutta niin inspiroitunut, että tärisevät kädet koittavat ensimmäisenä tarttua kitaraan. Koitan imeä itseeni kaiken, kaiken mitä muilta ihmisiltä voi oppia, katsoa ja vakoilla, miten muut rakentavat biisin tai riffin, oppia koko ajan kaikkea! Se on hienoa, siinä kohtaa tunnen myös, että pystyn kommunikoimaan jotain toisille ihmisille. Toivottavasti tämän saa äkkiä siihen kuntoon, että sillä pääsee soittamaan livenäkin joskus jotain. Koska se on hienoa kamaa.

Black Magic Six Torvessa.

Black Magic Six oli kyllä helvetin kova. Nyt olen onnessani siitä, ettei ne levyt kelvanneet kenellekään suuressa levyholokaustissa (tosin syy taitaa ennemmin olla se, että kaikilla on ne kaikki jo), niin voin luukutella niitä itse. Keikalla tuo vaan toimii aina niin paljon lujempaa, että pari päivää voi sen jälkeen vaan muistella onnessaan. Vaikka nytkin olin suurimman osan keikasta kahlittuna lippukassaan, niin lopusta kerkesin muutamat biisit fiilistellä ihan rauhassa täysillä. Oli siitäkin ihmeellinen ilta, että en saanut yksiäkään kaljoja päälleni, mikä taitaa olla jotenkin historiallinen saavutus lipunmyynnissä Torvessa. Siinä olisi ollut monta mahdollisuutta sakottaa tyhmyydestä yläkertaan menossa olleita räppipäitä, mutta kävi niin sääliksi, etten viitsinyt, vaan ohjastin kiltisti yläkertaan, jos vaikuttivat olevan enemmän pihalla. Siis siitä mitä tapahtuu, eikä niinkuin ylipäätään.

The Shrieks ja Country Dark olivat myös kovaa kampetta, vaikka minusta tuntuu, että ne ovat olleet kyllä ennenkin samoissa iltamissa itseni kanssa (ainakin BM6 keikoilla?), mutta olen onnistunut väistelemään soittoa kai aiemmin. Country Darkin kantrit toimivat helvetin hyvin ja etenkin laulajan kärinät toimivat omiin korviin sillä samalla tavalla, millä kaikki kärisevät sedät lämmittävät sydäntä. The Shrieksilläkin oli helvetin napakka ote niihin psykobillykomppeihinsa ja kitarasooloihinsa, minkä lisäksi laulajasta irtosi paljon ja monipuolisesti ääntä. Silti se kitarasoolojen meluisuus oli ehkä tässä bändissä se kaikkein eniten omaa sydäntä lämmittänyt puoli. Kitara kiersi juuri oikeissa paikoissa ja kaikki oli lapasessa, muttei kuitenkaan liian lapasessa. Sellaisesta tulee hyvä fiilis. Jarttukin sanoo aina, että suurin loukkaus mitä voi olla on sanoa, että "musiikki soi kuin levyltä!". Olen siitä samaa mieltä. Kyllä musiikin pitää lähteä lapasesta ja olla livenä ihan erilaista, kuin levyillä.

Brutal Blues soi, ja tässäkin on tajuttu nimenomaan se, että livenä biiseihin voi tunkea kaikkea hauskaa pientä erikoisuutta, joka pitää mielenkiinnon yllä, ja livenä voi sitten paahtaa täysillä niitä omia biisejä ilman mitään ylimääräistä. Levyille voi rakennella omia maailmojaan ja juttujaan, eikä niitä tarvitsekaan vetää samalla tavalla livenä, koska se on aivan eri maailma. Eikä sen kuulukaan olla samanlaista. Nojoo. Nyt luukuttelen nämä levyt läpi ja menen nukkumaan.

Sellaista sössötystä siitä sitten.

Nyt voisi sanoa rytmin olevan melko pitkälti sekaisin, kun menin nukkumaan neljän korvilla ja ajattelin herätä kymmeneltä, mutta heräsinkin vähän ennen viittä. Niska oli tietysti helvetin kipeä, kun heitin tyynyt vaan jotenkin. Viidessä tunnissa niska ei vielä kerkeä jämähtää niin pahasti, kahdessatoista tunnissa kyllä. Nyt sitten pitää vaan koittaa venytellä ja heilua jotenkin. No, se ei nyt kuitenkaan häiritse enempää. Mietin, miten kikkailen itseni Torveen katsomaan loistavaa Black Magic Sixiä, mutta asioilla on tapana järjestyä. Menen sinne myymään lippuja, jolloinka tämäkin ongelma ratkesi kuin itsestään. Nyt nauhoittelen c-kasetille bluesia, että on mukava tykitellä autossa menemään. Tykkään tuosta pienestä räiske-efektistä, minkä tuo 80-luvun lopun vinyylisoitin tuo kasetille nauhoittaessa. Voipi olla, että masteroin Cut To Fitin mahdolliset kasettijulkaisutkin tuon läpi jatkossa. Ja kaikki muutkin, ei sen puoleen.

Jotenkin en pääse vaan yli siitä, miten siististi tuo White Knuckles Trio oikein soi. Olen nyt looppaillut noita biisejä youtubesta oikeastaan kaiken sen ajan, mitä olen ollut hereillä. Levykin on tulossa kuulema maaliskuun lopussa. Hieno homma. Tämä vuosi vaikuttaa siltä, että on tulossa helvetin paljon hyviä levyjä. Tai ainakin tuntuu, että kaikki ovat tekemässä levyjä, eri asia kerkeääkö kaikki niistä tälle vuodelle. Itse tahtoisin keskittyä noihin keikkahommiin, niitäkin näkyy olevan vireillä ihan hyvin, mutta tässä vaiheessa tuntuu aina siltä, että eihän tässä ole yhtään mitään tiedossa, tuokin listassa oleva on epävarma, enkä ole saanut sille mitään varmistusta nyt hetkeen. Saa nähdä tuleeko sitäkään. Mutta muita on kyllä tulossa.

Helvettiläinen, kohtahan se on ruvettava jo aihimaan lähtöä, jotta kerkeää. Hah, puhelimen musiikkisoittimen random-tuntuu olevan kanssani melko samoilla linjoilla, kun nauhalle on mennyt nyt viisi biisiä Tom Waitsin alkupään kamaa putkeen. Mr. Siegalin tullessa ajattelin, että nämä fiilikset sopii kyllä tämän kamppeen jatkoksi hyvin, ja nyt ollaan Heartattack & Vinessa. Hyvähyvä. Tulee hyvää autoilumusiikkia.  Nyt voisi vedellä jotain sapuskaa naamariin. Tai soitella ihan vähän kitaraa... elämä on valintoja!

Death Meditations

Tuossa kevyinä iltapuhteina puuhastelin tuosta uudesta kanteleesta innostuneena vielä tuollaisen vajaan kaksikymmentä minuuttia meditaatiomusiikkia. En tiedä taas, miten paljon tällaista popitettaisiin jossain Dublinin discopuolella, mutta juuri tällaisten metallisten, humisevien ja resonoivien äänien kanssa tunnen olevani kaikkein luonnollisimmillani.  Siinä on jotain niin helvetin siistiä, kun tuollaiset äänet soi. En tiedä edes mikä siinä on. Ne vain kutittelevat selkäpiitä ja sielua juuri oikealla tavalla. Ne ovat kai jonkinlaista musiikillista uskonnonharjoittamista, minimalismia, yksinkertaisia rytmejä, yksinkertaisia juttuja ja vain pari raitaa. Ja kun nuo matalat äänet soi....! Se on vain jotain järjettömän primitiivistä. Vielä kun saisin niitä öljytynnyreitä ja isoja metalliovia. Ruosteinen kirskunta on jostain syystä tässä samassa hienojen äänten kategoriassa. Pentuna mentiin pellolle, ja saatoin nostaa traktorin peräkärryn takaluukun viitisenkin kertaa pois ja laittaa sen heti takaisin, ihan vain että sai kuunnella, kun se koko metallikehikko soi.

Tällainen musiikki sopisi mielestäni hyvin myös dokumentteihin. Jos joku tekee joskus dokkareita, niin minulta saa musiikkia ilmaiseksi niin hyvään tarkoitukseen. Ihmisten sivistäminen on aina helvetin hieno ja tärkeä tehtävä. Nytkin tulevana viikonloppuna vissiin jenkkien senaatti äänestää siitä, onko ilmastonmuutos totta. Joskus yllätyn siitä, miten käsittämättömän huikean ääliömäinen meno tällä pallolla voi olla. Kunnon apinoiden planeetta. Jos tuollaista tarvitsee pähkäillä, niin ei voi olla kyllä todellisuudessa niin tyhmä. Luultavasti siinä on vaan eri ihmisten rahat pelissä. Ja siksi sitä mietitään. Niinhän? Onhan tuo nyt helvetin käsittämätöntä. Jos tuokin kansakunta ottaisi sormen liipasimelta ja lukisi kirjan joskus.... Ja Suomella ei ole mitään varaa naureskella, sen verran kovalla innolla täällä ollaan seuraamassa esimerkkiä. Ahdistaa koko ajatus.

Tämä päivä oli kyllä uusien musiikkijuttujen päivä. White Knuckles Trioa tuli luukutettua jonkun verran ja Famine Yearikin julkaisi uuden biisin, jossa on juuri niin kova meno kuin uskaltaa toivoa. Innolla odottelen taas tuotakin seiskaa, tämä bändi ei ole tehnyt yhtään paskaa levyä, mikä kävisi kateeksi, ellei ne olisi niin helvetin hyvää kamaa, ettei niistä voi olla edes kateellinen.

Killing Gods With a Hammer

Tämä on ollut melko kiireinen päivä. Käytiin kirppareilla etsimässä soittimia, ja löytyikin!

Kuvassa kaksi soitinta. Ja pyykkiteline, joka on myös soitin.

Kuvan kantele on kuprulla ja ruvella, maksoin siitä 40 euroa ja olen silti aivan helvetin innoissani. Jumalaton epävire, jollaista ei saa mistään muusta soittimesta, kunnon humina-kolinasoitin! Pudotin vahingossa piezzo-mikin sen päälle, ja se ääni oli niin nautinnollinen, että kylmät väreet kulkee vieläkin lävitse koko ajan, kun sitä ajattelee. Olisin mikittänyt sen ja vetänyt delayn läpi ja katsellut vähän mitä kaikkea siitä saa irti, mutta pedaalin virtalähde taisi jäädä Helsinkiin, joten pitää etsiä täältä joku patteri, jossa olisi virtaa riittävästi. Ei taida löytyä, joten taitaa mennä akustisen kikkailun puolelle. Tuntuu siltä, että tästä revitään vielä monet introt, outrot, kuumottelut ja fiilistelyt. Tuo vieressä oleva kippo soi myös helvetin kivasti, sekä pompulakapuloilla, että ilman. Ajattelin lisäksi ostaa sahan, mutta sellaisia nyt varmaan pyörii nurkissa enemmänkin. Sen lisäksi ajattelin käydä joku päivä rahoissa ollessani ostamassa myös viulun jousen. Viime aikoina minua on taas enemmän ja enemmän kiinnostanut sellaisen musiikin tekeminen, joka ei tunne sävelaskelia ja "portaita", vaan olisi liukuvaa, vapaata, epävireistä.... Ennenkaikkea vapaata.

Lahteen muutto toi mukanaan taas täysin absurdeja sossukuvioita, jotka ovat mielestäni melko pätevä osoitus siitä, ettei tasa-arvoa ole olemassa ihan siinä suhteessa, kuin pitäisi olla. Terhi haki toimeentulotukea, koska sai karenssin työkkäristä ja muualtakaan ei tule rahaa. Minunkin tietoni toki tarvittiin siihen, mutta Terhi sitä haki, täytti kaikki paperit ja selvitykset ja muut. Vastaus tuli kuitenkin MINUN nimelläni, puhutteli minua HAKIJANA ja Terhiä pelkkänä PUOLISONA, mikä oli mielestäni melko hölmöä. Minä en hakenut toimeentulotukea, minä en täyttänyt mitään, minulta ei kysytty mitään jatkokysymyksiä, ja minua pidetään muka jotenkin pääasiallisena hakijana vain siksi, että minulla on munat. Sanoisin, että tuo jos joku on joku perkeleen raamatun muinaisjäänne, jonka ei pitäisi olla olemassa tällaisissa hommissa, joissa ihmisten toimeentuloa arvioidaan. Eiköhän tuo selvittämällä oikene, mutta kuitenkin, ihan käsittämätöntä säätämistähän nämä ovat aina...

Tässä on vielä tuon veljeni kanssa sekoiltuja nauhoituksia. Se on taas täysin improvisoitua kampetta, mistä johtuen siinä on pientä räpeltämistä, mutta se on myös mielestäni ihan hauska osoitus siitä, miten kivaa on soittaa musiikkia. Meikä soittaa rumpuja ja Eetu kitarabassokomboa, välillä meinaa vaan bassoromut hajota alta, mistä syystä mietinkin, laitanko tuota nettiin ollenkaan vai en. Päädyin kuitenkin siihen, että menköön, kun se kuulostaa omaan korvaan hyvältä. Sitä alkaa pikkuhiljaa tajuta, miten rummut oikein futaa. Tietysti sitä innoissaan vielä kurottaa liian korkealle ja kapsahtaa ajoittain katajaan, mutta ei sitä opi jos ei kokeile.



Lisäksi löysin tänään Knucklebone Oscarin uuden, aivan helvetin kovan trion!

Yrittänyttä ei laiteta (väkisin).

Katsottiin elokuva Sound of Noise, joka löytyy Netflixistä. Kannattaa katsoa. Jos ei muuten, niin äänisuunnittelun ja musiikin takia. Juuri sellaista kolistelua, mitä meikäkin tahtoisi tehdä, vaikka suuri osa noista äänistä taisikin tulla syntetisaattoreista. Mutta silti. Hyvä leffa oli. Vaikkei komediaksi ollutkaan sellainen haahaa-hauska, mutta tarvitseeko niiden aina sellaisia ollakaan. Niitäkin on ihan riittävästi. Tässä oli jotain olennaista ymmärretty musiikin vapaudesta, vaikka soittajat olikin pääasiassa opistomuusikoita revittelemässä, mutta silti. Ihan mukavaa katsottavaa näin kolmelta aamuyöstä.

Tämä päivä on kulkenut enemmän tai vähemmän kaupungilla juostessa ja miksaillessa, nyt sitten alkaa pikkuhiljaa rauhoittua jo nukkumaan, kun ei se viimeyön aikaisemmin nukkumaan, aikaisemmin ylös oikein toiminut. Nyt ajattelin käyttää koiran ja kokeilla huomenna uudestaan. Menen kirppareille metsästämään soittimia ja koitan löytää jotain siistiä. On sellainen kutina, että voi jopa onnistaa. Trumpetin löytäminen on tietysti melko epätodennäköistä, mutta jos löytyisi jotain muuta kiinnostavaa ja inspiroivaa. Parasta on se, ettei koskaan tiedä mitä löytää, vaikka useimmiten ei mitään löydäkään. Kitaratelineitä taitaisin kyllä tarvita vähän kipeämmin, kuin soittimia, tai ainakaan kielisoittimia. Tampereella oli seinätelineet, täällä niitä ei saa kiviseiniin kiinni ilman jotain crusher-destroyer-tason värkkiä. Nyt on sitten kaikki kitarat nurkassa. Onneksi täällä on niin lämmin, ettei niihin kylmä pääse käsiksi. Eikä toisaalta liian kuumakaan.

Yksi ystävä naureskeli tuossa, että tällaiseksi punkkariksi olen yllättävän paljon hakenut kaikenlaisiin kummallisiin paikkoihin ja systeemeihin, meinaten siis lähtien ammattikorkean kuvataidelinjasta yliopistoon, duunia Portugalissa ja kaikkia sotia KELAn kanssa ja muuta. Naureskelin, että se on niin mukavaa hommaa, etten edes odota pääseväni mihinkään, olen jo niin tottunut hylkäyksiin ja kieltoihin ja EI!-sanaan ja "valitettavasti valintamme ei tällä kertaa kohdistunut Teihin"-vastauksiin, että ne ovat tuttuja ja mukavia. Ne pitävät pään skarppina ja vision selkeänä, maalin silmissä ja liekin palamassa. Toki olen päässytkin töihin ja muihin vastaaviin, mutta jokaista pientä onnistumista elämässä vastaa lähemmäs sata kieltoa jostakin isommasta asiasta. Ja mikään niistä ei lannista minua. Koska pohjimmiltani tiedän, että kaikkien niiden tehtävä on löytää ja jalostaa tasapäitä. Jokainen opettaja, joka minua päätyy opettamaan, tulee huomaamaan, etten ole päästämässä heitä helpolla. Ja monesti tämän huomaa jo karsintavaiheessa. Ja siinä vaiheessa näiden ihmisten on tehtävä valinta siitä, miten he tahtovat seuraavat pari vuotta elämässään priorisoida. Monesti he päättävät valita sen helpon tien, ja pullauttaa ulos taas yhden tasapäisen porukan, joka oli helppo ja ihana ryhmä, eikä opettanut opettajalle yhtään mitään. Voihan sen niinkin tehdä.

Minusta on aina hämmentävää huomata, miten helvetin fiksut ihmiset tätä blogia lukevat. Siis oikeasti korkeakoulutetut ihmiset, selkeästi älykkäät ja skarpit yksilöt käyttävät aikaansa sellaisen jätkän sössötysten lukemiseen, jonka ylin tutkinto on omista prioriteeteista riippuen joko ylioppilas, tai nuoriso- ja vapaa-ajan ohjaajan koulutus. Koska minä ihailen ja kunnioitan suuresti älykkyyttä ihmisissä ja tahdon oppia AINA lisää KAIKESTA, on se minulle suuri kunnia, eikä suinkaan mikään itsestäänselvyys. Meikä on kuitenkin niin white trash, kuin vaan voi olla, mutta olen tehnyt sen päätöksen, etten tule menemään arkkuun yhtä tyhmänä, kuin tänne tullessa, ja se taas ajaa eteenpäin piiskaamaan itseä koko ajan eteenpäin kaikessa. Se on luvattu itselle, se on pakko tehdä. Tahdon viedä hautaan niin paljon informaatiota, että koko monttu luhistuu sen painosta mustaksi aukoksi. Ready, set...go!

Lumisadetta ja mielenliikutusta.

Kävin tuossa äsken koiran kanssa ulkona kuuntelemassa Nick Cavea ja Tom Waitsia, ja jumituin pällistelemään jotain sellaista ihmettä, jota en ole koskaan ennen huomannut. Jäin tuijottelemaan lumisateen varjoa. Toki se vaatii aika helvetillisen tuiskun, tietynlaisen yön ja riittäävän kirkkaan katulampun, että sellaista huomaa, mutta kun sen näkee, sitä ei enää voi olla näkemättä. Oli äärettömän hienoa katsella, miten pienet varjot näyttivät hiipivän hankien yli ja sitten vain katoavan jotenkin, osuessaan maahan. Se oli hypnoottista ihmeteltävää. Muutenkin Push The Sky Awaytakin kuunteli aivan uusilla korvilla sen tämän aamuisen elokuvan jälkeen, sieltä erotti pieniä uusia elementtejä, niinkuin ne lapsikuorot, joiden läsnäolon on aina tiennyt, muttei kyllä ole tajunnut niitä lapsiksi. Se onkin parasta kaikissa studiohommissa, niistä saa aina irti jotain sellaista pientä silppua, jota ei ole ennen yhdistänyt miksikään, joka on vain ollut ääni, joka on olemassa, tajuamatta, että se äänikin tulee jostain.

Nukuin päivällä viitisen tuntia, ja kohta olen menossa nukkumaan. Huomenna täytyy herätä aikaisemmin, pitäisi keretä tekemäänkin jotain. Käydä ainakin kirpparit kiertämässä halpojen soitinten toivossa. Ja käydä ostamassa harmaita tusseja, jotta voi kasvatella piirtelymorivaatiotaan taas huomattavan paljon nykyistä suuremmaksi. Piirtelin tänäänkin vähän Pahoinvoinnin Spiraaleja ja kuuntelin puolella korvalla Bel-Airin Prinssiä. Siinä on mielestäni oikeasti yllättävän hienoa käsikirjoittamista, kun melkein joka toisen jakson loppuun saadaan pudotettua jotain sellaista, joka saa melkein tipan linssiin. Tai sitten sitä on vain väsynyt. Sekin on mahdollista. Mutta ei meikäläistä ole kauhean vaikea liikuttaa. Ei se tippa sieltä linssistä irtoa, mutta tuntuu, ettei paljoa puutukaan. Mielestäni se on vain ja ainoastaan hyvä, olkoonkin kyseessä vaikka sitcomin sokerinen lopetus, olen silti tyytyväinen siitä, että minun ei tarvitse kaivella jostain kallioiden alta löytääkseni tunteita. Koska tässä meikäläisen "duunissa" niiden tunteiden löytäminen ja käsittely on ensiarvoisen tärkeä taito. Itseasiassa se on sitä kaikissa meikäläisen duuneissa.

Nyt pitäisi alkaa pikkuhiljaa suunnata nukkumaan. Tekisi taas mieli tehdä niin paljon kaikkea ihan muuta. Noh, jos tässä nyt kuuntelee vielä Jubilee Streetin. Jos ette ole tienneet, se on maailman hienoin lumisadebiisi. Ja oikeastaan kyllä kesäbiisikin. Kävelybiisi. Kävelyyn se sopii täydellisesti, olit missä tahansa, oli sää mikä tahansa. Laitetaanpa se sitten tähänkin. Hyvää yötä.

20 000 Days On Earth

Pällisteltiin tuossa juuri Nick Caven 20 000 Days On Earth, ja helvetti, että olikin siistiä kamaa näissä olotiloissa! Tuntui, että leikkaus, ohjaustyö ja suunnilleen kaikki on tehty jätkälle, joka ei ole nukkunut taas pitkään aikaan. On aina mielenkiintoista päästä jonkun pään sisään, pällistelemään miten näitä asioita lähestytään muualla. Oli vielä hienompaa tajuta monessa kohtaa ymmärtävänsä, mistä Cave puhuu. Oli kyse sitten kirjoittamisen todellisuudesta etäännyyttävästä kokemuksesta tai soittamisen taikuudesta, jolla pystytään häivyttämään minä ja siirtymään ulkopuolelle kaikesta. On myös aina helvetin mielenkiintoista seurata toisten studiojuttuja, koska niissä näkee konkreettisesti sen itsellekin niin tutun nautinnollisen eksymisen, kun musiikki alkaa viedä. Terhi vertasi sitä vähän siihen, kuin katsoisi suklaan valmistusta, ja se oli oikeastaan aika täydellinen vertaus. Sarja mekaanisia toimenpiteitä tuottaa kasan jotain, mikä ei ulkoisesti näytä kummoiselta (suklaapala tai CD-levy), mutta kun sen työntää aistimiinsa niin tajunta räjähtää. Toki ne mekaaniset toimenpiteet itsessäänkin voi olla hypnoottista seurattavaa toisinaan. Kummassakin tapauksessa.

Kirjoittamisen ongelma on itselle liiankin tuttu. Se, miten koko se kuva, minkä tämän kautta saa elämästä on väistämättä valheellinen, koska sillä on kerronnallinen muoto, jossa joku kertoja, elikkäs minä, päättää jättää asioita pois, häivyttää joitain ehkä itselle epäsuotuisia piirteitä ja korostaa joitakin muita. Ja sitten taas on järjettömän paljon sellaisia olennaisia asioita, joista ei voi sanoa sanaakaan, koska se vaarantaisi omani, tai joidenkin läheisteni ihmisten tulevaisuuden kaikenlaisissa sosiaalisissa yhteisöissä, töissä, kouluissa, missä tahansa. Ja suurin osa niistä totuuksista olisi niin järjettömän huikean absurdeja ja surrealistisia, että voisin huoletta lasketella ne, eikä kukaan kyllä uskoisi niitä tosiksi. Mutta totuuden poissaollessa on tyydyttävä valheisiin, katsottava mitä niistä saa kyhättyä kasaan ja pärjättävä sitten sillä. Sitä meidän elämämme on. Kasa kerronnan kannalta olennaisia valheita, ja yritys pitää omassa päässä joku järjestys ja roti niiden kanssa, että saa pidettyä mahdollisimman todellisen kuvan omasta elämästään. Mutta itsellemme me valehtelemme kaikkein eniten. Ja kun on elänyt vaikkapa teini-ikänsä valehdellen itselleen koko ajan, muille valehtelu on äärimmäisen helppoa.

Soittaminen taas, Nick Cavelle yritys olla joku muu, yritys olla ulkopuolella, se, joka hän toivoi olevansa teini-iässä. Minulle se on yritys olla ei-kukaan, pelkkä tahto joka tuottaa ääntä, muuntaa energiaa, vastaanottaa ja maadoittaa vihaa, intohimoa, kaikkea mitä ihmisillä onkaan kannettavanaan. Pelkkä antenni vailla persoonaa, sitä se on kaikkein parhaimmillaan. Tyhjyys. Ja jos se kokemus ei synny, kaikki se pystyyn ja kepin nokkaan jätetty viha lävähtää suoraan omille kasvoille. Ja sekin on omalla tavallaan helvetin raskas ja ravisteleva kokemus. Valtava ylivire ja sähköisyys kehossa ja ilmassa ympärillä, nostatus vailla lunastusta. Se on turhauttavimpia kokemuksia, joita voi kokea. Se vituttaa seuraavaan sellaiseen soittoon asti, oli se sitten keikka tai treenit. Vuoden viimeinen keikka oli juuri sellainen. Siitä jäi todella paska olo. Se kesti levyn nauhoitusta edeltäviin treeneihin. Ehkä vähän ikäväksi se purkautui sitten siinä, ennen levyä, mutta ei siitäkään paska tullut. Kyllä sitä fiilistä riitti vähän sinnekin.

Väsymys on yksi meikäläiselle mieleisimmistä olotiloista. Se on sopivan inspiroiva, raskas, pelottava, ahdistava, psykedeelinen olotila. Se auttaa työntämään ulos kuumeisia mielikuvia ja erikoisia assosiaatioita ilman sen kummempia psykoaktiivisia ainesosia, ja sillä voi tehdä mielenkiintoisia asioita, kun antaa itselleen tilaa tehdä niitä. Tekstiä on tullut kirjoitettua taas jonkun verran, ja toivon, että sitä saisi jotain vielä soitettuakin, ennen kuin alkaa nukuttaa liikaa. Kirjoittaessani katselen seinille, isovanempieni ja isoisäni vanhempien hääkuvia, kirjojen selkiä, levyhyllyn päällä pönöttäviä aaseja ja nurkassa lojuvia soittimia. Minun ei tässä vaiheessa tarvitse enää kauheasti keskittyä näppäimistön sijaintiin tai olemassaoloon, kaikki on yhtä suurta tajunnanjatketta, joka on kiinni ainoastaan siitä, miten nopeasti sormeni pysyvät mieleni perässä. Se on varmaan jo aika luonnollista tällaisen maratoonin jälkeen, en usko että edes ne 16-vuotiaat tytöt saavat minua kirjoitus-kilometreissä ihan heti kiinni, vaikkakin asiaa heille luultavasti on enemmän. Ja kai se on monesti tärkeämpääkin. Minulle tämä on yhä ja edelleen jonkunlainen henkinen varmistin, joka on hyvä pitää pohjassa, ettei hommat räjähdä käsiin. Joka päivä pitää tarkistaa, että onhan se vielä pohjassa, eikä kukaan vain ole päässyt näpräämään sitä pois. Se on terveen mielen merkki, vaikka näyttäytyykin ehkä maanisena paahtamisena enimmän osan aikaa. Aivan sama, pakko mikä pakko.

Muuliduunibluus.

A Mind Is A Complex Thing To Face

Biisit antavat odottaa itseään, mutta kuvia tuntuu tulevan, joten tehdään ne nyt sitten pois alta. Voisi sitä piirrellä lisääkin. Heitin suurimman osan paskoista kynistä pois, jäljelle jäi viisi ja pari harmaata. Näillä mennään siis. Jollekin sekin voi kuulostaa isolta määrältä kyniä, mutta ei se oikeasti edes ole. Kaikki on vähän suhteellista. Tekisi kyllä mieli jo vähän soitella, mutta kun pitäisi aloittaa rytmeistä tämän kamppeen tekeminen, niin pitää odottaa ainakin sinne hiljaisuuden päättymiseen asti. Joten juodaan kahvia ja kuunnellaan Tom Waitsia ja piirrellään kuvia. Kyllähän tämä näinkin kuluu. Koira nukkuu vieressä ja käsillä ovat vuorokauden parhaat ja luovimmat tunnit. On hauska laittaa joku sopivan yhdentekevä musadokumentti pyörimään ja piirrellä samalla. Mieluiten jonkun levyn tekemiseen liittyvää kamaa, harmi kun niitäkin on vain rajallinen määrä tehty. Sitä on Nevermindit ja Paranoidit katsottu pariinkin kertaan.

Kirjojakin voisi lukea. Mietin, että lukuvauhti on hidastunut viimeisen vuoden aikana huomattavasti, mutta sitten tajusin olevani itselleni hieman liian ankara, kun kuitenkin luen 3 neljästä kirjasta nykyään englanniksi, eikä se Beckettikään ole simppeleimmästä päästä suomeksikaan. Eikä sekään mikään kilpailu ole. Paitsi itseä vastaan. Tyhmyyttä vastaan. Koko meikän elämä on taistelu tyhmyyttä vastaan. Tahto ja halu sivistää itsensä niin helvetin fiksuksi, että ei tunne enää ahdistusta oman olemassaolonsa suhteen. Mahdoton tehtävä, ja se siitä juuri tekeekin mielekkään. Aivan sama, miten vaikeaa tai raskasta se on, se on tehtävä, kun se on itselle luvattu.

Isä soitti eilen parituntisen puhelun. Harvemmin puhun puhelimessa niin kauaa. Mutta se oli ihan hyvä puhelu. Siinä käytiin taas kaikenlaisia hommia läpi, menneitä ja nykyisiä ja kai vähän tuleviakin. Tuntuu, että senkin ihmisen kanssa alkaa olla koko ajan vähän enemmän samalla aaltopituudella. Tiedän, että meikäläisestä on selän takana puhuttu aina silloin tällöin jotain hyvääkin. Vaikka monet melkein-sukulaisihmiset eivät olisikaan meikän kanssa samaa mieltä melkein mistään, tiedän, että ne oikeasti sukua olevat ovat. Eikä minua muu oikeastaan kiinnostakaan. Tämän suvun ihmisillä on tietynlainen työmoraali. Siinä ei oikeastaan paina yhtään se, mitä muut odottavat, tai mitä työsopimus tai palkka edellyttäisi. Siinä on kyse ainoastaan siitä, että jos jotain on luvattu itselle, niin siitä pidetään kiinni, vaikka siinä hajoaisi koko ruumis atomeiksi. Ei siinä kai ole mitään tervettä, jos sitä järjellä ajattelee, mutta sen keskiössä ei olekaan järki, vaan periaate ja itsepäisyys. Ainoat asiat, joiden annan silloin tällöin lipsahtaa järjen edelle. Koska järki ja viisauskaan eivät aina ole suoranaisesti sidoksissa toisiinsa. On olosuhteita, joissa viisautta on pitää päänsä kiinni, vaikka järki sanoisi, että olisi vaikka korjattava virheellisiä käsityksiä. Nyt menen horisemaan näitä ympäripyöreyksiä jonnekin muualle. Ja vaikka piirtelemään lisää.

Ei mitään lukemisen arvoista, kai.

Tänään on ollut sellainen päivä, ettei se ainakaan vielä ole johtanut juuri mihinkään. Olen kuunnellut Tom Waitsia ja juonut "aamukahvia", käytiin kaupassa ja kohta syön jotain. Sen jälkeen alan joko piirtää tai aihia uutta musiikkia. En vielä tiedä kumpaa. Piirtäminen olisi kyllä hiljaisempaa hommaa, kun hiljaisuus alkaa lähestyä tässä kuitenkin. Ellei nyt ensin soittele kaikkia rytmijuttuja vielä ennen sitä. Sitten pääsee jo hyvään alkuun uutta musiikkia ajatellen. Onhan tuolla parit pohjat, joita voisi duunailla pitemmälle. Tuli selailtua vanhoja Cut To Fitin splittiruinaussähköposteja, ja sieltä löytyi tällainen erikoisuus, joka oli aika kova. Alettiin miettiä tuossa jätkien kanssa muutenkin, että kunhan saadaan tämä levy nyt ulos, voisi tehdä pari splittiä. Kumpaankin oma fiilis ja äänimaailma ja omat erikoisuutensa. Onneksi näiden jätkien kanssa voi kokeilla vaikka mitä ja sekoilla niin paljon kuin jaksaa.

Olisi tehnyt mieli ostaa harmaita tusseja, kun vituttaa se miten kaikki on kuivia ja niitä ei silti osaa heittää pois, kun ei ole muutakaan. Ei vain ollut Clas Oehlsoeoenilla vaikka niin luulin, joten huomenna on sitten mentävä suomalaiseen kirjakauppaan. Jos ei siellä ole, niin Remrantissa on. Se on aika hyvä ja ihan kohtuuhintainen taidetarvikekaupaksi. Kyllähän sitä silti aina ostelee liikaa tusseja ja muuta, ja miettii lopun aikaa kuuta, millä elää, kun ei nuo piirrustukset kuitenkaan elätä. Voisihan ne laittaa kehyksiin jonkun gallerian seinälle ja pyytää niistä ylihintaa, muttei ihan lähtökohtaisesti nappaa. Eikä ne menisi kaupaksikaan. Eikä sen ole väliksikään. Voisin kyllä antaa niitä pois, kun niitä on ympäri kämppää aivan vitusti sikin sokin täällä. Eli jos jotkut tietyt kiinnostaa, niin katsotaan löytyykö, ei noiden postittaminenkaan taida paljoa maksaa, jos A4:n tahtoo himaansa.

Nyt taidan alkaa syödä ja katselen, mitä kaikkea elämä oikein heittää eteen, kun laittaa silmät kiinni ja pönöttää tumput suorina.

Musiikista ja riskeistä.

Eilinen oli melko maaginen päivä. En suomeksi sanottuna tiennyt kyllä yhtään, mihin olin menossa. Ajattelin, että ehkä jamitellaan Void Cruiserin kanssa jotain pientä, ja katsotaan niiden levylle jotain pikkuhöystöjä ja mausteita jostain huumeurusta, mutta siellä olikin kaksi niistä jätkistä (1 & 2), sekä yksi henkilö J. J on aivan saatanan kova rumpali. Jossain vaiheessa Jlla meni elämässä vähän liian lujaa, ja sen piti myydä romujaan pois. Ostin sen rummut talteen, koska ajattelin, että muuten ne menevät sellaiseen paikkaan, jossa niitä ei todellakaan osata arvostaa samalla tavalla. Kun olin 17, meillä oli Jn, 2n, ja parin muun jätkän kanssa ihan ihkaoikea HEVYPÄNTI. Se vaihtoi nimeä suunnilleen joka keikan välissä. Aluksi treenattiin Jn porukoiden vaatehuoneessa, jossa oli niin vähän tilaa ja happea viidelle jätkälle ja soittokamoille, että meikältä meni huutaessa taju vähintään kerran treeneissä. Mutta helvetti, että se oli hauskaa. Ostin Jn rummut pois, koska sen lisäksi, että 24" bassorumpu soundaa aivan järjettömän hyvälle, niillä rummuilla meikän bändihommat polkaisivat itsensä ihan oikeasti käyntiin. J ei ole soittanut kunnolla aikoihin, ja olin vähän yllättynytkin, kun näin sen rumpujen takana helvetin skarppina. Jo pelkästään siitä tuli ihan helvetin hieno fiilis. Sitten alettiin jamitella ensimmäistä biisiä, ja sen jälkeen sain kuulla olevani bändissä. En tiennyt edes hakevani bändiin, mutta eipä haitannut yhtään, jos näiden jätkien kanssa saa soitella tällaista kamaa! Tekisi mieli jakaa se jo nyt koko maailmalle, mutta ehkä tehdään ne biisit valmiiksi ensin. Ensi viikonloppuna on uudet treenit. Se on kunnon jumitusmusiikkia, sopivasti jatsia ja kai vähän sellasta vanhan maailman progeakin.

Minun on jo pitemmän aikaa kirjoittaa yhdenkinlainen musiikkipäivitys, mutta se saa nyt vielä odottaa. Sen sijaan kirjoitan toisen. Nimittäin liittyen tähän. Kaiken uuden pop-musiikin ongelma on se, että mikään ei haasta sitä. Levy-yhtiöt tekevät samoja ratkaisuja, koska alalla ei ole mahdollista ottaa samanlaisia riskejä, kuin aiemmin. Ikävä homma on se, että ainoastaan ne riskit mahdollistivat minkäänlaiset Biidles-porukat, kun piti antaa vaan riittävästi rahaa luoville ihmisille, ja toivoa, että se riittää heidän visionsa toteuttamiseen. Nyt luovat ihmiset on melko pitkälti karsittu pois musiikkibisneksestä, ja jäljelle on jätetty ne bisnesihmiset. Ja sitten saatte katsella ikuista uusinnan uusintaa, kun samat pop-kappaleet paitsi tehdään uudestaan, myös ihan vaan myydään uudestaan, kun artistit esittävät toistensa laulut ja ne myydään sitten sinkkuina ja kokoelmina. Luuliko joku, että se Elastisen Naurava Kulkuri olisi muka ollut niin vitun onnistunut esitys, että olisi päässyt radioon omiin avuin? Ei. Nelonen Media omistaa myös Suomipopin, Radio Rockin, Groove FM:n, Aallon, Loopin ja Metro Helsingin. Jännästi Suomipopin "mitäs telkkarista tulee?" osiotkin painottuvat mainioiden formaattien kehumiseen, vaikka ne olisivat miten hirveää paskaa. Tämä omistaminen vääristää oikeastaan koko popmusiikin kentän Suomessa, koska kun jotain soitetaan riittävästi, ainakin osa porukasta suggestoituu seuraamaan sitä ihan siksi, että se on uutta ja nyt "in", jolloin se leviää myös muille kanaville. MTV omistaa vain Novan, mutta osaa tehdä sen niin helvetin selväksi, etten ole kuunnellut kanavaa sen jälkeen, kun pääsin ABCltä kesätöistä vuonna 2004. Jos olen joutunut viettämään pitemmän aikaa ABCllä, olen kyllä huomannut, että aivan samat biisit siellä soi vieläkin. Eros Ramazotti, Within Temptation ja muut sellaiset muiden firmojen roskiksista dyykatut levyt. Onhan kierrätys silti jees, joten soittakoon vaan, kun ei minun tarvitse siitä kärsiä.

Musiikkimaailma on musiikkibisneksen panttivankina, ja se istuu häkissä toivoen, että saisi tehdä jo pikkuhiljaa jotain muutakin, kuin istua paskantamassa formaattipökälettä pienen reijän läpi. Minä en surisi hetkeäkään näiden mammuttien kuolemaa, mutta tiedän, että ne kuolevat viimeisenä. Kaikki pienemmät ja omaehtoisemmat firmat tässä tilanteessa kärsivät, koska näkyvyys maksaisi niille paljon enemmän, ja resursseja on paljon vähemmän. Miksi maksaisi enemmän? Siksi, että tuntemattomat jutut ovat aina riski, eikä näissä hommissa nyt uskalleta ottaa riskejä. Minun musiikkini on yhtä vastaiskua tälle nykyiselle kulttuurille. Grindcoren kanssa saa duunata kaiken itse, "laittomasti", vittuilla musiikkibisneksen touhuista niin paljon kuin tahtoo, omassa musiikissani saan taas käyttää juuri niin paljon vääriä ääniä, virheitä, nuotin vierestä laulamista, mitä tahansa. Ja vaikka osa pitää sitä taatusti "epäammattimaisena", osa varmasti ymmärtää sen luonnollisuuden päälle. Muusikoita vaivaakin illuusio ammattimaisuudesta. Se on välistä helvetin raskas piirre. Kaikki pitäisi hinkata viimeistä nuottia myöten kohdalleen, tai et muka tiedä mitä olet tekemässä. Ja jos joku luulee, ettet tiedä mitä teet, sehän on tietysti maailman hirvein asia. Minä sanon, että musiikki on leikkikenttä. Se on sellainen paikka, jossa ihmismieli saa kokeilla, eksyä, sekoilla, riehua niin paljon kuin vain jaksaa, eikä sille mahda kukaan yhtään mitään. Sellaisena sen tulisi aina säilyä, jotta mieli pysyy luovana, eikä mieti turhia epäolennaisuuksia, muiden odotuksia tai rahan tuloa. Jos haluat rahaa, mene töihin. Jos haluat tehdä musiikkia, tee musiikkia. Niin helppoa se on.

Aamukahvihan tässä taas vaan jäähtyy..

Nukuin eilen iltapäivä kolmesta iltakahdeksaan, söin ja lähdettiin Torveen. Zyprexa paahtoi jo minkä kerkesi, Eetun kitara oli vähän liian hiljainen, mutta muuten ihan hyvin paahdettu. Siellä täällä ja Jos Ei Myydä Niin Ei Maksetakaan livenä Visan kanssa on aina yhtä kovaa kamaa, jos minulta kysytään, se on vaan niin hyvää jumitusta, että mielestäni sen pitäisi olla aina viimeisenä biisinä, mutta kyllä se viimeinenkin biisi ihan hyvää myllytystä tarjoaa. Alettiin siinä ideoida keikan jälkeen jätkien kanssa akustista Cut To Fit-keikkaa, joka vaatisi vähnä sovittamista, mutta joka olisi aika helvetin siisti, jos saa toimimaan: grindibiisit film noir/gangsterijatsiksi. Tarvitaan vähän avustavia soittajia. Jos jollakulla on myydä mulle sellaista alle 200 euron trumpettia, niin voisin ostaa sellaisen, ihan muutenkin opiskeltavaksi. Jos ei sellainen kävele vastaan, niin saksan kauppa taitaa kutsua. Tosin ostan kyllä mieluummin Keskusmusiikista.

Toisena soitti Vivisektio, ja vaikka siinä oli hyvä rumpali ja ajoittain ihan tiukka meno, on tuollainen punk minulle itselleni hieman yhdentekevää. Porukkaan näytti uppoavan, ja hyvä niin, ihan kivastihan sitä seurasi siinä sivussa. Psykoanalyysi olikin sitten helvetin kova. Kitaramikki lenteli jo ensimmäisen biisin ensimmäisessä hypyssä, kävin fiksailemassa sen paikalleen. Huomaa, että nekin on soitelleet nyt jonkun aikaa samaa settiä, se alkaa mennä niin tiukasti, ettei siinä voi välttyä pieneltä heilumiselta.

Terveet Kädet olikin sitten melko mielenkiintoinen. Jos olisin lähtenyt ensimmäisen kymmenen biisin jälkeen, olisi keikasta jäänyt vähän paska maku suuhun. Mutta kun se bändi lämpeni, se lämpeni kunnolla! Edellisen kerran taisinkin nähdä ne Hässäkkäpäivillä 2011, joka oli helvetin hyvä keikka. Nyt se tuntui vähän etäisemmältä, mutta silti Läjää katsellessa ajatteli vaan, että kyllä tuokin on sellainen jätkä, ettei sen arvostus mistään tyhjästä sikiä. Keikka itsessään tuntui punkkikeikaksi melko pitkältä. Vaikka encoret ovat tavallisesti melko turha keksintö, tästä keikasta se tuntui olevan itsestäni paras osa. Se teki bändistä huomattavan paljon sympaattisemman, kun heiteltiin biisejä hatusta ja mietittiin, mitä soitetaan seuraavaksi. Se toi myös vähän vaihtelua biisimateriaaliin, mikä oli melko hyvä homma.

Keikkojen jälkeen lähdettiin himaan, nukuin kolmesta puoli kahdeksaan ja sitten olen taas kekkuloinut pystyssä, kun ei kauheasti väsytä. Kohta lähden Helsingin suurkaupunkiin ihmettelemään lehmänpaskasaappaissani, miten entinen Oliphaunt Riders, nykyinen Void Cruiser (luin ensimmäisen kerran Void Crusher, enkä enää pääse yli siitä miten siisti nimi se olisi ollut) jamittelee hommat himaan. Mukaan pakkaan huumeurkuja ja maalipönttöjä ja kaikkea muuta.

Valaan vatsassa

Joona pyöri valaan vatsassa kärsimättömänä, yrittäen asetella sardiiniateriaansa lautaselle himmeän öljylamppunsa valossa. Hänen elimistönsä oli ajat sitten tottunut sulattamaan kalat raakana, kun hän vain sai pureksittua ne ensin hengiltä. Kun asui valaan vatsassa, oli opittava sietämään kaikenlaista. Onneksi valas oli suhteellisen rauhallista sorttia, eikä ollut kertaakaan näiden vuosituhansien aikana saanut päähänsä oksentaa Joonaa pois. Sen sijaan se oli kerran syönyt erään pienen laivan, josta Joona oli saanut näppärät huonekalut itselleen. Pöydästä puuttui yksi jalka, mutta hän oli pönkännyt sen valaan vatsaonteloa vasten, jolloin se piti ihan hyvin, kunhan ei asettanut liikaa painoa juuri sille laidalle. Joona oli oikeastaan kaikin puolin melko tyytyväinen elämäänsä, hän nautti suuresti tasaisesta keinahtelusta, eikä tullut siitä huonovointiseksi. Ruokaakin oli tarjolla enemmän kuin kylliksi, sillä valas oli melkoinen ahmatti. Sen sisuksiin kulkeutui tonneittain kalaa ja silloin tällöin muutamia hylkeitäkin, eikä Joona millään ehtinyt syödä sitä kaikkea.

                             Tekemistä oli tietysti vähän, mutta sitä saattoi kuluttaa aikansa jutellen mukavia itsekseen. Kerran Joona oli jopa nostanut penkille pystyyn hylkeen raadon, mutta huomasi nopeasti, ettei sellainen juttukaveri ollut oikein hajun ja vaivan arvoinen. Hän masturboi vain harvoin, koska mikään ei oikein tuntunut menevän täällä minnekään. Hän piti huolen, että ulostetta oli vain yhdessä nurkassa. Kaikki hänen huonekalunsa, kolmijalkainen pöytä, pieni öljylamppu, pitkänmallinen penkki, kaksi lautasta ja yksi purkinavaaja, olivat kaikki hyvässä järjestyksessä. Hän oli tarkka mies, yhtä tarkka kuin oli ollut maalla eläessään.

                             Välillä hän tietysti kaipasi tasaista maata jalkojensa alla, mutta ei sekään niin paha tarve ollut, kyllä sitä oppi olemaan, kun vain ei marmattanut turhasta. Hän muisteli, että olisihan hän päässyt silloin joskus poiskin, mutta ei vain tullut lähteneeksi. Hänestä oli kivempi köllötellä täällä, lämpimässä ja suojaisassa mahalaukussa. Ehkä jumala löytäisi omille suunnitelmilleen jonkun toisen täyttäjän.

Sitä paitsi hän ei halunnut mennä takaisin ihmisten maailmaan. Ihmiset olivat niin kamalan ryppyotsaisia ja huumorintajuttomia.  Nekin merimiehet, joiden kanssa hän oli alunperin lähtenyt liikkeelle, he olivat heittäneet hänet mereen heti, kun hän sanoi myrskyn johtuvan kai itsestään! Hitto miten huumorintajutonta porukkaa! Kuka sellaisten kanssa jaksaisi heittää hetulaa. Ennemmin sitä juttelee vaikka pystyyn nostetuille hylkeenraadoille. Onhan niistä nyt paremmaksi seuraksi, vaikka vähän hiljaisia ovatkin. Hiljaisuutta hän oli toisaalta oppinutkin arvostamaan, ja jutteli lähinnä siksi, ettei unohtaisi miten ihmisääntä oikein käytetään.

Nyt hän sai juuri sardiinit lautaselleen, kun valas yhtäkkiä keinahti kovaa. Hänen pöytänsä lensi nurin ja hän itsekin putosi takalistolleen äänekkäästi mätkähtäen.

”Mikähän pentele sille nyt tuli...” hän puhisi itsekseen rahisevalla ja kuivalla äänellään.  Hän nousi pystyyn, nosti myös pöytänsä ja kalansa mahan pohjalta, ja alkoi asetella ateriaansa uudelleen lautaselle. Hän söi, eikä kala enää liikkunut. Se tuntui oudon rauhalliselta, mutta Joona ajatteli sen kai löytäneen lämpimän merivirran, jossa sen oli hyvä lipua mukana.

Kului ikuisuudelta tuntuva aika, useita päiviä, eikä Joona vieläkään tuntenut valaan tuttua liikettä. Hän alkoi olla jo hieman huolissaan, olihan tämä kala ollut hänen kotinsa jo ties kuinka kauan. Hän ei ollut tahtonut myöntää itselleen, mutta hänestä tuntui siltä, että hänen kotinsa alkoi haista hieman. Hän ei kuitenkaan tahtonut hypätä minkäänlaisiin johtopäätöksiin, tai tunnustaa itselleen minkään tavallisuudesta poikkeavan olevan vallalla. Hän söi kalaa mahan pohjalta, jatkoi elämäänsä ja yritti pitää mielensä virkeänä hyräilemällä joitakin itselleen tuttuja lauluja. Ne rauhoittivatkin häntä hieman, ja hän ajatteli valaan ehkä juuttuneen johonkin kalliolle, ja keinahtavan aivan kohta takaisin nousuvesien mukana. Aika vaan tuntui kamalan pitkältä, kun odotti, eikä hänellä muutenkaan ollut kamalan selkeää kuvaa ajasta enää tässä vaiheessa elämää, joten kaikki oli helppo laittaa sen vieraantumisen syyksi.

                             Äkkiä, kesken ateriansa Joona hätkähti ja hyppäsi ilmaan! Hänen seinästään iskeytyi läpi valtava terä, joka leikkasi mahan auki. Valo, jota Joona ei ollut nähnyt tuhansiin vuosiin poltti hänen verkkokalvojaan sanoinkuvaamattoman julmasti ja voimakkaasti, hänen täytyi siristellä ja peittää silmänsä, sulkea ne pitkäksi aikaa.....

 *** 

Rannalle ajautuneita valaita ympäröi suuri joukko pelastushenkilökuntaa, mediaa ja mielenosoittajia. Mielenosoittajat olivat pukeutuneet merensiniseen ja heiluttelivat kylttejä, huutelivat iskulauseita megafoniin. Uutisreportterit yrittivät näyttää vetäviltä, vetivät vuoroin hametta ylös ja paitaa alas, pyysivät helikopterilla ilmassa pyörivää kuvausryhmää ottamaan ison kokonaiskuvan tilanteesta ja koittivat tunkea mahdollisimman lähelle itse tapahtumia. Pelastushenkilökunta oli valmistautunut leikkaamaan yhden kuolleista valaista auki, ettei se turpoaisi ja räjähtäisi sen sisälle muodostuvista kaasuista. Kookas nainen iski valtavan veitsensä valaan kylkeen ja repi sen auki. Koko sirkus veti syvään henkeä ja hiljentyi helikopteria lukuunottamatta totaalisesti tuijottamaan valaan sisässä silmiään hölmistyneenä räpyttelevää, ryysyihin pukeutunutta vanhaa ukkelia, jonka parta ylsi maahan saakka ja joka piteli sardiinia kädessään pelokkaan lapsen tavoin.....