keskiviikko 17. joulukuuta 2014

Varpunen



”Hei. Herää... Aatami... herää!”
Hän avasi silmänsä vaivalloisesti. Silmäluomet tuntuivat kiinni ommelluilta, raskailta, vaikeilta saada pidetyksi auki. Aatami haukotteli hitaasti karistaakseen unen verhon yltään ja hieroi silmiään ja parran sänkeään. Eeva istui hänen vierellään, hän oli pitänyt vahtia Aatamin nukkuessa. Hän näytti jo väsyneeltä ja hymyili Aatamille voipuneesti. Olisi hänen vuoronsa saada unta, Aatami pitäisi vahtia. Vaikka vahdin pitäminenkin tuntuikin järjettömältä. Kuinka kauan he olivatkaan jo harhailleet täällä? Päiviä? Vuosia? Vuosisatoja? Oli siitä kuinka kauan hyvänsä, he eivät olleen kohdanneet mitään uhkaavaa, miltä olisi pitänyt pitää vahtia. Heitä vastaan ei ollut tullut mitään elävää koko sinä aikana, jonka he olivat täällä harhailleet. Mutta he eivät uskaltaneet ottaa riskejä.
                             Aatami silitteli puolisonsa hiuksia ja katseli kuinka tämä vaipui uneen. Uni oli heidän ainut lohtunsa. Ainut asia, mikä toi jotain mielenkiintoista ja erilaista tähän kaikkeen. Kun antoi itsensä pudota mielikuvituksen koskeen, antoi sen viedä ja heitellä vapaasti, saattoi nähdä jotain muutakin kuin tätä. Aatami katsoi ympärilleen ja huokaisi. Kaikkialla ympärillä oli harmaata ja kuollutta. Taivas oli pilvessä ja oli juuri niin hämärää, että hän saattoi nähdä ympärilleen kyetäkseen toteamaan, ettei siellä ollut mitään.  Tällaista oli ollut aina.  Niin pitkälle kuin hän kykeni muistamaan, kaikki oli ollut tällaista. Ei mitään missään, pelkkää hämärää ja autiota tyhjyyttä silmän kantamattomiin.
                             Maa oli likaisen ruskeaa soraa, taivas likaisen harmaata terästä. Sieltä täältä saattoi sojottaa tuppo kuollutta ruohoa, muutama kuivunut oksan käppyrä, jotka näyttivät kurottavan kohti kuivuneita ojia kuin etsiäkseen pelastavaa vettä. Mutta vettä ei ollut missään. Pelastusta ei ollut missään. Vain lisää kuivuutta, likaista hohdetta, tätä jotakin epämääräistä tyhjyyden tunnetta, joka täytti sielun silmän kulkiessa läpi tämän maiseman.
                             Aatami kuunteli Eevan tasaista hengitystä ja silitteli hajamielisenä tämän hiuksia, pohtien mikä helvetti tämä paikka oikein oli?! Sillä eihän se voinut olla mikään muu. Aatami ja Eeva olivat miettineet sitä silloin tällöin kävellessään. Yleensä se johti erimielisyyksiin ja riitoihin. Mutta sen kaiken pohjalla tuntui kytevän pelko, pelko joka kasvoi päivä päivältä heidän sydämissään. He kykenivät muistamaan hämärästi erilaisen ajan, erilaisen paikan. Maailman, joka nyt tuntui vain kaukaiselta ja etäiseltä unelta, niin hauraalta, että he pelkäsivät sen särkyvän mikäli he puhuisivat siitä. Sillä ihmisen muisti on lyhyt ja helposti muokattavissa.
                             He eivät puhuneet elämästään paratiisissa. Eivät siksi, etteivät olisi muistaneet sitä, vaan siksi etteivät he tahtoneet pilata sitä. He vaalivat sitä hiljaa sydämissään, tietoisina siitä, ettei heidän paratiisinsa ollut molemmille sama. Eikä kumpikaan tahtonut toisen paratiisin tunkeutuvan omaansa. Se oli heidän yksityinen, kaunis unensa, pakopaikka.  Silti he tiesivät mielissään, että joskus heidän olisi puhuttava siitäkin. Se tieto häilyi masentavana, ahdistavana varjona heidän näköpiirinsä laidalla, samaan tapaan kuin tietoisuus jossain edessä häilyvästä kuolemasta ahdistaa tavallista ihmistä. He olivat jo ymmärtäneet, etteivät he enää kuolisi. He olivat jo kuolleet, ja juuri siksi he olivat täällä. Ei ollut mitään mihin palata. Ei ollut mitään tietä ulos. Olisi ikuisuus tässä likaisessa maailmassa, oli se mikä hyvänsä. Heidän paikkansa ei ollut paratiisissa, josta heidän Jumalansa oli heidät karkoittanut. He olivat itse rikkoneet luojaansa vastaan, mistä hyvästä tämä oli karkoittanut heidät paratiisista, heidän synnyinkodistaan alas kuolevaiseen lihaan, maahan ja multaan. Sitten hän oli vain unohtanut heidät.
                             Aatamista tuntui järjen vastaiselta, että hän ei saanut palata paratiisiin. Olihan Jumala rakastaen tehnyt hänet omaksi kuvakseen. Hän oli katsonut luojaansa silmästä silmään, nähnyt hänen sydäntä särkevän kauneutensa, ymmärtänyt hänen tehtävänsä. Huomaamattaan hänen otteensa Eevan hiuksista muuttui katkeraksi puristukseksi. Hän oli saanut elää paratiisissa rauhassa, omaa elämäänsä elellen, kunnes nainen oli houkutellut hänet syntiin! Oli ollut vain yksi käsky, yksi ainoa käsky, ja hän oli antanut periksi! Miten hän saattoikaan olla niin tyhmä!? Miten hän saattoikaan kuunnella Eevaa, miksi helvetissä hän oli tehnyt niin?! Hän voisi yhä paistatella ikuisuuden Jumalan armossa ja loisteessa, helvetti vieköön, hänellä ei olisi edes tarvetta ikuisuuden käsitteelle, jos hän ei olisi koskaan sukeltanut ajan virtaan, kuolevaiseen lihaan ja ihmisten elämään!
                             Toki tuollakin ajalla oli ollut omat puolensa. He olivat rakastaneet toisiaan, ja se rakkaus oli vain lujittunut siitä Jumalan täydellisyyden poissaolosta, jonka  he kumpikin tunsivat. He olivat saaneet lapsia. Se oli tuntunut järisyttävän hienolta, he olivat saaneet luoda uutta elämää, uusia ihmisiä. Hetken he olivat tunteneet omahyväistä ylpeyttä. Pitäkööt Jumala paratiisinsa. Me voisimme luoda omamme tänne maan päälle, meillä oli sukupuolielimet, joita yhteen hieromalla pystyimme samaan ihmeeseen, kuin Jumalakin. Pitäkööt Hyvän ja Pahan Tiedon Puunsa, pitäkööt hedelmänsä! Hah!
                             Silti, vanhetessaan heihin oli hiipinyt orastava pelko. He olivat alkaneet huomata lihansa heikkoudet, luidensa rappeuman, ihonsa kurttuisuuden. He olivat ymmärtäneet, että jokin oli hullusti. Tässä luonnossa he olivat nähneet eläinten kuolevan, ja ymmärsivät sen olevan heidänkin kohtalonsa. Heitä alkoi pelottaa. Eikä vähiten siksi, että tiesivät, ettei heillä ollut mitään asiaa paratiisiin. Lapsilleen he sanoivat rauhoittavasti, että kuollessamme me kaikki pääsisimme takaisin paratiisiin, mutta sydämissään he eivät olleet siitä niin kauhean varmoja. Se näytti mahdolliselta lasten kohdalla, mutta he olivat nähneet Jumalan vihan, ja tiesivät ettei se valo koskenut enää heitä.
                             Kuolema tuli ajallaan. Siitä Aatamilla ei ollut minkäänlaista muistikuvaa. Oli vain unenomaisia harhoja, mielikuvia, hämäriä aavistuksia, jonka jälkeiset muistikuvat ovat harhailua...täällä. He eivät tienneet mitään tästä paikasta, vain sen mitä heidän silmänsä kertoi. He olivat useasti riidelleet siitä, miksi he oikein olivat täällä. Eeva oli vakuuttunut siitä, että Jumala jossakin heidän yläpuolellaan nauroi heidän kärsimykselleen ja epätietoisuudelleen, hän toivoi, että kun Jumala oli rankaissut heitä tarpeeksi, hän toivottaisi lapsensa avosylin vastaan, takaisin paratiisiin. Eihän kukaan voinut olla niin pitkävihainen, edes Jumala...Eihän?
                             Aatami ei ollut kuitenkaan niin varma. Viime aikoina hänen sydämeensä oli alkanut hiipiä uusi aavistus, uusi pelko. Hän pelkäsi, että Jumala ei ollut vihainen. Hän oli unohtanut. Aatami epäili, ettei Jumala edes muistanut heidän dilemmaansa, mitä seuraisi siitä, kun karkoittaa ihmisen paratiisista. Tämä ajatus tuntui hänestä musertavalta. Hän oli ollut ensimmäinen ihminen, hän oli ollut Jumalan oma kuva, ja nyt luoja ei edes muistanut tekeleensä olemassaoloa, kun oli niin kiintynyt niihin, muihin lapsiinsa. Aatamin lapsiin! Tämä ajatus oli Aatamista vähintäänkin vinksahtanut, mutta hän oli alkanut uskoa siihen tosissaan. Se näytti hänen mielessään ainoalta vaihtoehdolta. Ja täytyi tälle kai olla jokin selitys. Jokin järjellinen syy.
                             Aatami tiesi olevansa kuollut, koska kaiken tämän kuivuuden ja kuihtumisen keskellä hän ei kertaakaan tuntenut janoa.  Minne tahansa hän katsoi, hän näki maailman joka kurotti kohti yhtä vesi pisaraa, jota ei koskaan tullut. Ja silti häntä ei janottanut. Tunne oli melkein samanlainen, kuin aikanaan paratiisissa, mutta silti jollain epämääräisellä tavalla häiriintynyt. Hän tunsi taas rauhoittuneensa ja kuunteli Eevan hengitystä. Siinä oli jotakin rauhoittavaa. Ainakaan hänen ei tarvinnut olla täällä yksin. Kävi miten kävi, hän saisi olla yhdessä naisen kanssa, jota oli rakastanut koko pitkän ikänsä. Yhden iäisyyden paratiisissa, yhden ihmiselämän kuolemaansa saakka, eikä kuolemakaan ollut heitä erottanut. He olivat yhä yhdessä. Hän kosketti Eevan pehmeää ihoa. He olivat yltäpäältä likaisia, pöly ja tuhka oli tarttunut heidän nahkaansa eikä enää lähtenyt pois. He olivat osa tätä harmaata, kuollutta maisemaa, samaa sävyä kaiken muun kanssa. He olivat tämän maailman ihmisiä. Oli se maailma mikä hyvänsä.
                             Aina silloin tällöin hän ymmärsi, että asiat voisivat olla huonomminkin. Hän katseli pilviä, jotka tuntuivat lojuvan taivaalla raskaina ja laiskoina, tietämättä minne mennä. Ehkä nekin olivat kyllästyneet harhailemaan ympäri tätä taivasta, katselemaan näitä samoja maisemia, toistamaan näitä samoja rutiineja ja ajatuksia. Ehkä ne olivat menettäneet toivonsa ja siksi jääneet paikoilleen. Aatami pelkäsi, että heillekin kävisi niin joskus. Että he menettäisivät toivonsa ja jäisivät paikalleen, koska ymmärtäisivät, ettei liikkumisessa ollut mitään mieltä. Ei olisi mitään löydettävää. Vaikka hän ajatteli hiljaisina hetkinä yksin niin sydämessään, hän tahtoi uskoa toisin. Se on ihmismielen suurin lahja ja syvin kirous. Toivo. Ajatus siitä, että asiat muuttuisivat paremmaksi, kun näköpiirissä on vain... Niin. Eläessään Aatami oli viimeisinä vuosina alkanut nähdä sen, että kaikki katselivat häntä salaa hieman surumielisesti. Hänen lapsensa ymmärsivät, että he joutuisivat pian hyvästelemään isänsä, hautaamaan tämän maan lepoon.  Nyt Aatami näki, että he saattaisivat joutua olemaan täällä ikuisuuden. Ja se tarkoittaisi sitä, että he kyllästyisivät toisiinsa väistämättä joskus, oppisivat vihaamaan toisiaan ja lähtisivät eri teille... Hän ravisti päätään karistaakseen ajatuksen mielestään.
                             Eeva heräsi säpsähtäen unestaan.
                             ”Huomenta. Näitkö painajaisia?” Aatami kysyi rauhassa. He eivät koskaan kertoneet toisilleen unistaan. Se oli sanaton sopimus. Unet olivat osa heidän omaa paratiisiaan. Usein he uneksivatkin juuri paratiisista.
                             ”Kai..En ole aivan varma...” Eeva vastasi vielä hieman hämmentyneenä unesta. Aatamin olisi tehnyt mieli kysyä, mitä Eeva tarkoitti, mutta tyytyi vain murahtamaan hiljaa.
                             ”Meidän kannattaisi jatkaa matkaa.” hän sanoi. ”Ei ole turvallista olla täällä avoimella maalla..”
                             Tämä oli niitä hienoja valheita, joita he kertoivat itselleen. Että heillä olisi mahdollisuus vaikuttaa johonkin. Ei missään heidän ympärillään ollut sen enempää suojaa kuin tässäkään, ja he kumpikin tiesivät sen. Silti Eeva nyökkäsi ja he nousivat ja lähtivät kulkemaan eteenpäin.
                             Sora ei enää pistellyt heidän jalkapohjissaan, ne olivat kovettuneet jo aikaa sitten. Silloin tällöin he saattoivat astua isompaan kiveen tai terävään oksaan, joka riitti säpsäyttämään heidät, mutta muuten matkan teko oli joutuisaa ja suhteellisen kivutonta. Ainoa ongelma oli, ettei ollut paikkaa minne mennä. Oli mahdotonta päätellä ilman suuntia, eikä ollut mitään varmuutta siitä, että niistä olisi ollut mitään hyötyä muutenkaan. He vain valitsivat umpimähkään suunnan ja lähtivät kulkemaan sitä kohti.
                             Heidän askelensa olivat raskaat, eivätkä he puhuneet paljon. Se yleensä johti riitelyyn, joka alkoi jostakin pienestä, äänen väristä tai huonosta sanavalinnasta, ja he mieluummin rakastivat toisiaan hiljaisuudessa, kuin oppivat vihaamaan toisiaan sanojen myötä. Hiljaisuudesta oli muodostunut uusi kieli heidän välilleen. Heidän katseensa tuntuivat kertovan sen, miten he toivoivat pystyvänsä pukemaan nämä samat katseet sanoiksi ilman, että se väistämättä pahoittaisi toisen mielen. Tässä surumielisessä, mutta silti kummankin mielestä kauniissa kiintymyksessä he mieluummin hiljenivät. Eikä heillä toisaalta ollut sanoille tarvettakaan. He olivat puhuneet elämiensä aikana jo paljon. Kyllä he toisensa tunsivat. Ja koska täällä ei tapahtunut mitään uutta, ei täällä ollut juurikaan kerrottavaa.  Sitä paitsi puhumattomuudellaan he saattoivat lykätä kauemmas sitä häilyvää tunnetta siitä, että heidän olisi keskusteltava joskus paratiisista.  Aatami värähti ja yritti olla ajattelematta sitä.
                            
Joitakin päiviä tai viikkoja myöhemmin tapahtui kuitenkin jotain tavallisuudesta poikkeavaa. He olivat jatkaneet elämäänsä samanlaisessa vaitonaisuudessa, kulkien, nukkuen, vahtien ja murahdellen.  Maisema oli aivan samanlainen, kuin se oli ollut aina. Jossain kaukaisuudessa näkyi muutamia vuoria, jotka näyttivät heistä ylitsepääsemättömiltä seiniltä tässä avarassa häkissä, johon he olivat joutuneet. Siellä täällä oli oksien sijasta jopa muutamia kuivuneita männyn runkoja, harmaita keloja, jotka näyttivät siltä kuin ne olisi tökätty maahan väärinpäin, kuivat juuret taivaalle kurottaen.  Nämä puut olivat heistä omalla epämääräisellä tavallaan kauniita, ainakin kauneinta mitä he olivat täällä koskaan nähneet, ja heidän sydämensä täyttyivät taas jonkinlaisesta toivosta.  He istuutuivat lepäämään yhden juurelle ja katselivat niitä pitkässä hiljaisuudessa.
                             Ne näyttivät halkeilevan ja turpoavan, niiden ikää oli mahdotonta arvioida. Jostakin syystä Aatami ajatteli, että ne olivat olleet täällä aina, juuri tuollaisina, pystyyn kuolleina ja kuivina. Hän oli alkanut ajatella, että ehkä kaikki tämä oli vain jotakin epämääräistä unta, joka tuntui pitemmältä, kuin oikeasti oli. Ehkä hän kohta heräisi paratiisista ja saisi taas paistatella kaikkivaltiaan isän rakkaudessa ja lämmössä. Hah.
                             He nojasivat yhteen puuhun silitellen toistensa pölyistä ja tuhkaista, paksuuntunutta nahkaa. Aatami nukahti ja Eeva jäi pitämään vahtia. Hänestä tämä kaikki ei aina ollut ihan pahaa. Vaikka hän ei osannutkaan enää sanoa juuri mitään, mikä ei jostakin käsittämättömästä syystä olisi saanut Aatamin ääneen kylmää ja rasittavaa ärsyyntymisen sävyä, hänestä oli välillä jopa aivan hyvä olla näin. Ja hän tiesi, että niin oli Aatamistakin. Hän vain oli aina ollut taipuvaisempi ahdistumaan ja masentumaan pienemmistä. Eeva tiesi, että hänen täytyisi olla vahva ja puhaltaa toivon hiileen, pitää se hengissä myös Aatamissa. Hän oli jo menettänyt kuitenkin oman toivonsa sen suhteen, että tuo tuli yltyisi roihuksi. Nyt ei vain saanut pysähtyä makaamaan paikalleen, tai pimeys nielaisisi heidät molemmat varmasti. Täytyisi jatkaa matkaa. Jotenkin. Aina oli keino. Jossain.
                             Eevasta kelomännyt olivat kauniita, niiden harmaus tuntui hieman puhtaammalta, kuin kaikki tämä ympäröivä likaisuus, ne tuntuivat olevan jotenkin pyhiä kaiken tämän keskellä.  Hänen silmänsä viipyivät niissä pitkään, kunnes häntäkin alkoi hieman väsyttää. Hän ajatteli, että ehkä tässä voisi ummistaa silmänsä pieneksi hetkeksi.
                             Unensa rajamailla hän kuuli omituista räpyttävää ääntä. Hän yritti miettiä, missä oli kuullut tuota ääntä aiemmin. Mikä se oli? Tuliko se hänen unestaan vaiko tästä paikasta.. Mitä se oli? Ääni tuntui menevän kauemmas ja palaavan lähemmäs. Äkkiä se pysähtyi. Kuului lyhyt, terävä liverrys. Tsirp.
                             Eeva säpsähti äkisti hereille houreestaan. Hän katsoi yllensä männyn oksalle suu auki. Oksalla istui pieni ruskea varpunen. Yksi ainut pieni lintu. Se pörhisteli pehmeitä sulkiaan ja pälyili ympärilleen rauhattomana, mutta pysyi oksalla. Eeva mietti hetken, että tämän täytyi yhä olla uni. Sitten hän lumoutui linnun yksinkertaisesta kauneudesta, sen pienistä mustista silmistä. Kesti pitkän aikaa ennen kuin hän tajusi tökkiä Aatamin hereille, pitäen sormeaan huuliensa edessä ja osoittaen oksalle. Aatamin silmät levisivät ja hänkin tuijotti tuota pientä ihmettä huulet raollaan. Hän ihmetteli, miten noin pieni näky voi saada sydämen lyömään niin kovaa, että hän pelkäsi sen töminän säikyttävän linnun pois, ja yritti sitten rauhoittua, ettei niin kävisi. He katselivat varpusta yhdessä, varpunen tuijotti takaisin. Tämä oli ensimmäinen elävä olento, jonka he olivat nähneet....niin.. kuinka pitkään aikaan?
                             Lintu liversi lyhyitä ja iloisia ääniä, eivätkä he olleet kuulleet mitään niin kaunista koskaan olemassaolonsa aikana! He hymyilivät, kyynel vierähti Aatamin poskelle. Se sekoittui nopeasti tuhkaan ja pölyyn, jättäen miehen naamaan vain mustan tahran.  Hän pyyhki sitä ja katsoi Eevaa kysyen, oliko hän todella hereillä. Eevan katse vastasi, ettei hän tiedä, mutta hän toivoi ettei tästä tarvitsisi herätä. He kääntyivät taas katsomaan varpusta, joka hyppi oksalla edes takaisin ja liversi silloin tällöin. Tätä kesti todellisuudessa lyhyt aika, ehkä minuutin mittainen, mutta heistä se tuntui omalta pieneltä ikuisuudeltaan, tauolta kaikkeen tähän kuolleeseen kurjuuteen ja vaikeuteen. Se oli jotain muuta, jotain mikä rikkoi kaiken sen, mitä he olivat tästä paikasta ajatelleet.
                             Äkisti varpunen lehahti lentoon ja lähti lentämään pois. Aatami ja Eeva pinkaisivat sijoiltaan ja yrittivät juosta sen perässä niin pitkään kuin suinkin mahdollista, mutta siitä ei ollut apua. Pieni ruskea lintu katosi nopeasti taivaan harmauteen ja jätti heidät iäksi. He pysähtyivät huohottaen ja hikoillen, enemmän järkytyksestä, kuin voimien kulumisesta. Mitä tuo lintu oli merkinnyt? Oliko se ollut merkki Jumalalta? Oliko täällä sittenkin elämää?
                             ”Mitä luulet sen tarkoittaneen?” Eeva kysyi Aatamin selän takaa. Hänen äänensä sai Aatamin heti vihastumaan itselleen siitä, että oli elätellyt toiveita ja harhoja. Eihän  yksi varpunen erämaassa vielä merkannut yhtään mitään.
                             ”Helvetistäkö minä tiedän”, hän kivahti, ehkä hieman vihaisemmin kuin oli tarkoittanutkaan. ”yksi varpunen sinne tänne...” hän lopetti yrittäen olla vähän sovinnollisempi. Mutta sanat olivat taas jo repineet aukon heidän väliinsä.
                             ”Niin, sinä et tiedä.” Eeva sanoi tuohtuen yhtä nopeasti kuin miehensäkin. ”voit sitten yhtä hyvin olla kai hiljaa”
                             ”Noh, mitäs SINÄ ajattelet sen meinanneen?” Aatami mutisi.
                             ”En minä tiedä... Ehkä se oli Jumala? Ehkä hän tahtoo meidän seuraavan itseään pois tästä kirotusta paikasta..?”
                             ”Jaa, että Jumala olisi alentunut tällaiseen paikkaan varpusena.. Ja että seurata, lintuhan katosi tuonne jo ajat sitten!” Aatami huitaisi kädellään horisonttiin.
                             ”No onko sinulla muka parempia ehdotuksia?! Eihän meillä ole täällä mitään muuta kuin aikaa, kävellään tuonne linnun perään vaan” Eeva huudahti turhautuneena.
                             ”Kuule, jos me olisimme alunperinkin kuunnelleet minun ehdotuksiamme, olisimme vieläkin paratiisissa, emmekä tässä epämääräisessä helvetissä miettimässä, josko varpunen oli Jumala!” Aatami huusi huomaamattaan jo täyttä kurkkua, ja hänen viimeinen sanansa jäi tyhjyyteen voimakkaana ja kuuluvana. Niin voimakkaana, että se säikäytti hänet itsensäkin. Eeva katsoi häneen järkyttyneenä ja vihaisena, kädet täristen ja huulta purren. Aatami tajusi menneensä liian pitkälle. Tämä pieni lintu oli polkaissut käyntiin sen maanvyörymän, jota hän oli pelännyt hiljaisuudessa koko tämän ajan. Ja samalla se oli lopettanut sen. Ei tarvittu enää yhtäkään sanaa. Ei yhtäkään tekoa. Kaikki oli jo sanottu ja kaikki oli tehty. Noita sanoja, tuota syytöstä, ei saisi tekemättömäksi enää mikään, eikä se koskaan enää unohtuisi.
                             He katsoivat toisiaan, kyynelet valuivat Eevan poskille ja Aatami raapi hämillään niskaansa. Oli aivan sama, jatkaisivatko he matkaa linnun perässä vai ei. Sieltä ei löytyisi enää mitään taikaa, joka heidät tästä pelastaisi. Ei lunastusta, ei uutta mahdollisuutta.
He katsoivat toisiaan pitkään hiljaa. Ja paratiisin puutarhat ruostuivat heidän silmissään.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti