torstai 11. joulukuuta 2014

Väliaika.

Nyt on pakko purkaa ajatuksia jo välissä, vaikka puhelimella kirjoittaessa aika ja hermot kuluvatkin hyvin nopeasti. Olen lukenut nyt paljonkin kirjoja, jotka perustuvat ihmisten muistoille omasta elämästään, kirjoja joissa on kuvattu ennen kaikkea juuri sitä, miten pettävä ihmisen muisti todella on.

Tästä on seurannut se, että olen yrittänyt muistaa aivan kaiken. Jokaisen asian elämäni varrelta, jonka vain suinkin voin. Se on hämmentävää puuhaa. Asiat tulvivat mieleen valtavina virtoina, niitä seuraa uusia asioita ja ne tuovat mieleen lisää asioita, tuntemuksia, pelkoja, ajatuksia ja havaintoja tietyiltä hetkiltä. Se tuntuu oikeasti järisyttävältä määrältä informaatiota ja tiedän ettei siinäkään ole vielä läheskään kaikki. Ne ovat vain referaatteja parhaista paloista, sotkuja asioista joita muut ovat krtoneet ja yritelmiä tehdä omista valheista osa omaa ehjää maailmankuvaa. Nuorena minä valehtelin paljon. Ennen kaikkea itselleni. En varsinaisesti tahallani.Minulla vain oli niin valtava tarve keksiä tarinoita, eikä juuri mitään kanavaa purkaa sitä. Nyt saa valehdella novelleissa niin paljon kuin jaksaa, eikä sille ole tarvetta enää omassa elämässä.

Mitä enemmän muistelee, sitä enemmän muistaa. Muistan aivan järjettömän paljon yksityiskohtia, miten pappa testamenttasi taskukellonsa minulle lupauksella kun olin viiden vanha, miten kirjoitin kirjeen ensimmäiselle ihastukselleni ja sydän pamppaillen avasin paluupostia, miten uin käsipohjaa Jalkalan joessa, jonka vesi ylti juuri nilkkoihin asti, miten keräiltiin ruosteisia haulikon hylsyjä metsäaukiolta löytyneeltä "kaatopaikalta", miten ensimmäinen hamsteri kuoli, miten istuttiin yläasteella syysauringossa ruokalan edessä, eensimmäisen matkani Ouluun, Äitini ja isäpuoleni järjestämän erikoisen halloweenin, pienen grillikioskin, josta haimme ruokaa kun äiti teki iltavuoroa muovitehtaalla, napurin ärsyttävän läskipennun, joka yritti kiristää meistä itselleen kavereita, ensimmäiset keikat ja treenit Ohtosen autotallissa, sekä tuoreempia asioita, joita olen saanut nyt tehdä Terhin kanssa.. Tuntuu kuin olisin elänyt tuhat elämää jo tähänkin ikään mennessä, enkä minä vielä niin kauhean vanha ole. Eri persoona on käynyt läpi eri elämiä ja minä olen se henki, joka on saanut katsella niitä sivusta. Sellainen olo minulla usein on, sivullinen. Kuin katsoisin itseäni keskustelemassa ihmisten kanssa, katsoisin itseäni ulkoapäin ja kirjoittaisin kaiken ylös, yrittäen muistaa jokaisen pienenkin yksityiskohdan... jotta en unohtaisi, jotta en antaisi sekuntiakaan tästä elämästä lipua hukkaan. Silti mieleeni mahtuu vain vaivoin se ajatus, että tälle prosessoinnille tulee loppu. Haruki Murakami kirjoitti hienosti, ettei kuolema ole millään tavalla elämästä irrallista, se on erottamaton osaelämää. Meidän kaikkien elämä on täynnä kuolemaa, muiden ihmisten kuolemaa ja omaa kuolemaamme. Sen tiedostaminen ja ymmärtäminen ja osaltaan myös kunnioittaminen on mielestäni myös olennainen osa täysivaltaista elämän hyväksymistä jakunnioittamista. Se ei tietysti ole helppoa ja ajoittain se on jopa musertavaa, mutta ei meillä ole täällä koskaan mitään muuta, kuin tässä ja nyt.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti