sunnuntai 21. joulukuuta 2014

Musiikkipohdintoja.

Oli tuossa aiemmin puhe tuon veljeni Zyprexan biisistä Jos ei myydä niin ei maksetakaan, jolla vierailee Visa Kuha runoinensa. Tässä se biisi nyt on, ovat laittaneet sen nettiin. Mielestäni tuohon sopii nuo Visan runot täydellisesti, myös tuossa äänessä on jotain ylitsepääsemättömän siistiä. Huomaan yhä uudelleen ja uudelleen palaavani siihen akustisen klubin iltaan, jossa Visa luki Niinitie Noirin. Vaikka en muista kauhean hyvin miten se meni, yksittäiset lauseet nousevat aina silloin tällöin tajuntaani. Se on hienoa. Se on jotain sellaista, mihin musiikki taas ei pysty, jotain mikä on ominaista vain runoille. Niissä hienointa on se, miten jokainen hyvä runo toimii kuin nyrkkeilymatsi. Etenkin vaikka Lauri Viidan käsissä. Normaalisti vähän vieroksun täysiä loppusointuja, koska niistä tulee sellainen yläaste fiilis, mutta Viidan runoissa ne toimivat aivan täydellisinä iskuina silmä kulmaan, viimeisenä pisteenä joka lopettaa koko tappelun yhdellä osuvalla tavulla. Se on sellainen voima, jota ei kovin monessa suomalaisessa ole. Yritin lukea niiden innoittaman Moreenia, mutta ei meikää vain kiinnosta joku Tamperelaisen tukinuittajan elämä niin paljoa, että pääsisin alkua pitemmälle. Ehkä joskus jaksan rauhoittua rämpimään niiden alkujen yli asioiden ytimiin, mutta vielä olen ilmeisesti liian keskittymishäiriöinen siihen. Tai sitten se ei vain ole minua varten.

Viime aikoina ainakin kahdessa tai kolmessa eri yhteydessä minulta on kysytty, miksi teen näin saatanan epäkaupallista ja "vaikeaa" musiikkia. Toinen sanoi, että jos olisin suhtautunut yhtä diipisti poppiin tai johonkin muuhun "kaupallisempaan", voisin olla seuraava Samu Haber. Se nosti vähän niskavilloja pystyyn, kun ei paljoa kiinnostaisi olla Samu Haber. Mutta ymmärsin pointin. En ole koskaan sulkenut minkään kuulijaystävällisemmän musiikin tekoa pois. Se on ihan yhtä mielenkiintoista, kuin kaikki muukin musiikin tekeminen. Mutta silti kaikki tämä on kuitenkin lähtenyt aina siitä tunteesta, ettei kuulu oikein minnekään. Ja siksi grindcore tuntuu yhtä luonnolliselta, kuin hengittäminen. Se on musiikkia ei oikein kellekään. Siitä eivät tykkää hevarit, eikä siitä tykkää punkkarit. Siitä tykkää ne, jotka siitä sattuvat tykkäämään, itse, omilla korvillaan ja aivoillaan ja sieluillaan. Se vaatii jonkinlaista omistautumista, eikä se ole välttämättä helppoa kuunneltavaa. Toki siihenkin korva harjaantuu niinkuin mihin tahansa muuhunkin, ja sitten pitää alkaa soittaa jotain helvetin kitaran kiertoa, että saavuttaa sen saman fiiliksen, jonka aluksi sai siitä. Mutta tavallaan grindcoren ytimestä on löytynyt myös se oma paikka. Omaehtoinen itse tekeminen, omistautuminen ja ympärille piiri ihmisiä, jotka ajattelevat samalla tavalla. Se alkoi siitä irrallisuuden tunteesta, siitä tunteesta, että meidät on vain leikattu sopimaan johonkin sellaiseen palapeliin, johon me ei oikeasti kuuluta, eikä siltikään oikein meinaa sopia.  Sitten sitä on rakentanut näistä sopimattomista palasista oman palapelinsä, joka yllättäen toimiikin aivan eri tavalla, surrealistisena kollaasina erilaisia asioita. Se on hienoa.

Minä olen silti avoin kaikelle musiikille, ymmärrän kyllä hyvin tehdyn biisin päälle, oli se mitä musiikkia hyvänsä. Tälläkin hetkellä duunaillaan aina silloin tällöin tuolla studiolla meikäläisen joistain biiseistä suorempia ja kuulijaystävällisempiä versioita, ja niissäkin on oma mielenkiintoinen aspektinsa. Ensinnäkin se, että saan oppia ja kurkistella sisään erilaisten ihmisten toimintatapoihin. Kaikki musiikki kiinnostaa aina, ja sillä noita "feattailu" hommiakin on tullut vastaan paljon. Ja voin tehdä niitä ihan samalla tavalla jatkossakin. Mutta ymmärrän myös, että olen jo tehnyt tietynlaisen valinnan. Eikä tällä valinnalla, omilla aivoilla ajattelulla, itsenäisellä tekemisellä ja eksessiivisellä määrällä materiaalia mihinkään Soundin kanteen kai olla menossa. Ja sekin on minulle ihan ok. Mieluummin teen musiikkia pienemmälle porukalle, joka ymmärtää mitä tarkoitan. Ja toivon, että jos he pitävät siitä ja tuntevat joitain sellaisia ihmisiä, joiden ajattelevat pitävän siitä, he kertovat siitä eteenpäin. Suurelta osalta sille tämäkin blogi perustuu, meuhkaan sellaisista musiikkijutuista, jotka minun mielestäni ovat koskettavia, hienoja, siistejä, mitä tahansa, koska uskon teidänkin saavan niistä jotain irti. Siitä kai tässä ihmisyydessä pohjimmiltaan on kyse. Jakamisesta.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti