tiistai 23. joulukuuta 2014

Hulluja nuo jaappaanialaiset.

Pällisteltiin tuossa juuri loppuun sellainen anime-sarja, kuin Death Note. Vaikka siinä oli monia hieman ärsyttäviä hahmoja ja joitain melko höhelöitä elementtejä, oli siinä silti kaksi melko mielenkiintoista ja tärkeää elementtiä. Nimittäin helvetin hyvä soundtrack ja mielenkiintoinen näkökulma japanilaiseen mielenmaisemaan ja kulttuuriin. Etenkin, kun juuri viikko sitten lueskelin Murakamia ja Ishiguroa, sai tähänkin aiheeseen hieman syvyyttä ja väriä. Japanilainen kulttuuri tuntuu monella tapaa tämän suomalaisen kulttuurin överiksi vedetyltä versiolta. Molempia yhdistää paitsi täysin käsittämätön ja oikein mihinkään ympäröivään kieleen yhteensopimaton kieli, myös erittäin vahva kunniakäsitys. Vaikka suomalaiset eivät sitä ehkä huomaa, koko meidän kulttuurimme on kasvanut tavalla tai toisella häpeän ja sen välttämisen ympärille.

Se, mikä japanissa näyttäytyy meille eksoottisena,  kauniina ja jalomielisenä samurai-henkenä, on aivan samaa sisua ja protestanttista työmoraalia, kuin täällä. Kunnia on kaiken selkäranka, ja jos se ei pysy kasassa, niin helvettiäkö täällä sitten lojuu? Samalla tavalla olemme saaneet todistaa esimerkiksi oman erikoisalani, 90-luvun laman ja sen jälkeisten konkurssien itsemurha-aaltoja ja hiljaisen kärsimisen kulttuuria. Siinä missä suomalainen tarttuu pulloon ja juo hitaasti itsensä hengiltä, japanilainen hyppää parvekkeelta. Toki täälläkin riittää oksia ja köysiä, ei se siitä ole kiinni. Takana on kuitenkin sama voima, se mitä me nimitämme sisuksi. Se on suomalaisille vähän vaarallinenkin käsite. Sillä oikeutetaan kaiken oikeasti tärkeän uhraamista työlle ja muille sellaisille asioille, joiden romahtaessa koko elämä näyttää romahtavan totaalisesti.  Toki se itsepäisyys ja sisu saa meidät tarpomaan hangessa katkeraan loppuun asti, mutta se monesti tekee ihmisestä myös sokean omalle tilanteelleen: on pakko jatkaa tuhoon tuomittua polkua, koska luovuttamisen häpeä ja oman virheen myöntäminen on vaikeampaa kuin varma tuho. Ja se on mielestäni jotain, mikä olisi syytä saada katki, jos täällä tahdotaan päästä eroon isättömistä pojista ja tytöistä, rikkinäisistä ihmisistä.

Murakamia ja Ishiguroa lueskellessa oli melko hassua huomata, että aivan itsestäänselvänä jokaisen hahmon elämässä on joku itsemurhatragedia ja siitä yli pääseminen taustalla. Sitten aloin ajatella asiaa tosissani, ja aivan samoinpa se on omassa elämässäni. Vaikka minun elämässäni ei ole paljoakaan ollut itsemurhia, jotka olisivat suoranaisesti vaikuttaneet minuun, helvetin monen ystäväni elämässä on. Tajusin, että tässä yhtälössä olen se kirjailija, joka näkee ne kaikki ympärillään, ja olen melko varma, että seuraavien muutaman vuoden aikana se tulee väistämättä koskettamaan myös minun lähipiiriäni. Vaikka suurin osa ystävistäni taitaakin olla jo kolmenkymmenen paremmalla puolella, melko monilla on silti vielä edessä se vaikea vaihe, jossa he tajuavat olevansa kuolevaisia.  Se ei ole suurimmalle osalle ihmisiä ihan niin itsestäänselvää, kuin voisi olettaa. Tokihan jokainen sen tietää, mutta sen ymmärtäminen on aivan eri asia. Ja monille liikaa. Toivon vain, että kaikki näistä ihmisistä puhuisivat edes jollekin (oma puhelimeni on auki aina, jos ei akku ole loppunut, kun en muista sammutella nettiä ja muita ylimääräisiä ominaisuuksia, joita näissä älykkäissä laitteissa nykyään on.) asioistaan ja ajatuksistaan.

Muuten näistä kahdesta Murakami tuntui itselle kertojana mielekkäämmältä. Luin Norwegian Woodin, joka oli kyllä kyllästetty seksillä ja kirjoitettu melko elokuvalliseksi, mutta sen jatkuva melankolinen pohjavire, kuin joku molliseiskasointu, piti tunnelman ja mielenkiinnon yllä loppuun asti. Ishigurolta olen lukenut jotain vähän saman suuntaista aiemmin, ja siksi Me Orvot oli pettymys, itsekeskeisen päähenkilön keskittyessä miettimään lähinnä omaa mainettaan ja muita pinnallisia arvoja. Toisaalta, jos kirjailijan tarkoitus oli kirjoittaa helvetin ärsyttävä päähenkilö, hän onnistui täydellisesti. Murakami kyllä onnistui jättämään sellaisen hämmentävän jälkimaun, että pitää lukea jotain muutakin. Ja toivoa, että ne tuntuisivat vähän vähemmän valmiilta elokuva screenplayltä.

1 kommentti:

  1. Ishiguro on täysin outo nimi mutta Murakamiin tutustumista voin suositella lämpimästi. Eksyin jonkun blogin innoittamana muutama vuosi sitten lukemaan Kafka Rannalla kirjan ja se meni kohisten yli ymmärryksen (odottaa kirjahyllyssä uutta erää), mutta innosti silti lukemaan lisää. Myöhemmin luetuista on tarttunut tajuntaankin jopa jotain :P

    JPR

    VastaaPoista