torstai 4. joulukuuta 2014

Ghosts of music (life)

Tässä on nyt eilen ja tänään Vilin kanssa hinkkailtu Torven akustisen musiikin iltaan sellaista settiä, että jos siitä selvitään, niin aika kova. Neljä biisiä siinä vaan on, ja silti se on huomattavan paljon haastavampaa, kuin monet sellaiset hommat, mitä on tullut tehtyä, kun on kaksi biisiä joita aloin opetella vasta eilen aikuisten oikeasti. Mutta ei se ole niin vakavaa, kunhan käydään vähän soittelemassa ja sitten joskus kuukauden päästä tullaan kusi hatussa vetämään jonkun 11-jäsenisen torvisoittobändin kanssa samoja biisejä ihan yhtä päin vittua. Mutta Tom Waitsin soittaminen on aina mukavaa. Vaikka vähän päin persettä menisikin. Eniten jännittää Black Label Societyn Blessed Hellride, siinä ei ole paljoakaan sanoja, mutta silti paljon ryssittävää, kun eri rivit menevät päässä sekaisin. Huomiseen asti aikaa skarpata. Jännittää, terveellä ja hyvällä tavalla.

Nyt on myös pari iltaa katsottu ja pelattu South Park: Stick of Truth -peliä, ja hyvä ettei ole tippa linssissä muustakin kuin naurusta, kun sitä katselee. Vaikka se voi kuulostaa absurdilta, se sarja on vaikuttanut minuun ihmisenä enemmän, kuin monetkaan kirjat. Se on opettanut metatasojen ymmärrystä ja sitä kautta kykyä nauraa itselleen. Lisäksi muksuna tuli hakattua Final Fantasyjä aika paljon, ja tuo peli tuo ne molemmat yhteen kauniilla tavalla, tehden oikeasti onnistunutta parodiaa eri lajityyppien peleistä ja niiden geneerisimmistä puolista. Tekisi mieli melkein ostaa joku pelikone, että voisi pelata sitä itsekin. Itseasiassa meikän Playstation 2 ei ole kelvannut kenellekään tuossa vuoden aikana, niin voisin hyvin ottaa sen itselleni sitten. Telkkari pitäisi vain jostain kirpparilta nyhjäistä, niin voisi hakata parit kesken olevat pelit läpi. Minulla on sellainen tapa, että kun peliä on pelattu puolet, lopetan vuodeksi tai kahdeksi, jotta on tekemistä sellaisina päivinä, kun ei ole mitään tekemistä.

Onhan tässä taas ohjelmaa. Täytyy koittaa myös pysyä kärryillä päivistä, ettei unohda duunia. Ja onhan tässä kuussa vielä yksi keikkakin, ja sen levyn voisi nauhoittaa, kun saa loput biisit katsottua läjään. Kaikki soittokamat tuntuvat taas vain olevan mystisesti rikki, eikä kukaan tiedä mistään mitään. Tyypillisiä puolia bändielämässä, kummitukset ovat osa arkipäivää. Se on niin yhteen punottu osa musiikin kanssa puljaamista, ettei kukaan tajua edes kertoa muille, että kummitukset on muuten totta. Ne elävät yleensä treeniksillä ja soittavat muiden kamoilla. Hommaisivat omansa. Saatana.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti