tiistai 30. joulukuuta 2014

Black Mouthin nauhoitukset.

Tänään vihdoin ja viimein, silti vähän niinkuin vahingossa, nauhotettiin Cut To Fitin uusi levy. Alunperin oli tarkoitus viedä romut studiolle ja nauhottaa huomenna, mutta koska Vili ei päässyt töihin tänään, ajateltiin että on parempi vire hinkata niitä biisejä tänään, kuin huomenna duunien jälkeen. Kaikenlaisten sekoilujen ja sattumusten saattelemana saatiin romut treenikselle ja päästiin nauhoittamaan siinä yhdeksän maissa, ennen yhtätoista oli jo biisit purkissa. Happea tuossa pienessä huoneessa oli ihan helvetin vähän ja nälkä ja väsymys painoi kaikkia melko lujasti maihin, joten päätettiin, että taustalaulut ja mahdolliset kitaranvingutussekoilut nauhoitetaan huomenna. Läpi kuunnellessa oli naamat virneessä kaikilla, ihan eri fiilis, kuin vaikkapa edellisen levyn jälkeen, jolloin kaikilla oli vähän sellainen "no kai se välttää"-olo. Huonoin puoli kuuntelussa on se, että puree hammasta yhteen niin kovaa, kun kaikki kuulostaa niin tiukalta.


Tästä videosta näkee vähän miten hommat toimi, vaikkei siitä muuten mitään irti saakaan. Meikällä mikki lapasessa, sanat edessä ja vesipullo käden ulottuvilla, Eetulla kitara ja basso-romut vierekkäin ja välissä sohva, ettei ne vuotaisi rumpuihin ihan älyttömästi. Lähtö soundi on kyllä ihan helvetin kova. Tässä ollaan nyt aika innoissamme. Tulee sellainen henkinen musta aukko ettei paremmasta väliä! Saa nähdä miten paljon soitellaan keikkoja ensi vuonna, toisaalta niitä haluaisi soittaa niin paljon kuin vain pystyy, mutta toisaalta viime Helsingin keikkaa ajatellessa miettii, että tahtooko sellaista rämpimistä vedellä. Toisaalta kaikki Helsingin keikat ovat menneet järestään päin vittua Tuskaa lukuunottamatta, että ei kai sitä kannata siitä liiallista stressiä ja itseruoskintaa ottaa. Vaan kun rakastaa sitä mitä tekee, ottaa oman paskuuden itseensä aika kovalla kädellä. Tämän päivän jälkeen voi silti olla melko tyytyväinen. Hetken aikaa. Se onni tällaisista hommista ei vain koskaan pysy mielessä kauhean kauaa, kun ei ole sen sorttinen ihminen, joka jää muhimaan menneisiin.

Siitä tulikin mieleen asia, josta on pitänyt kirjoittaa jo hetken aikaa. Se, miten paljon ja nopeasti nykyään menestyvät sellaiset bändit, jotka eivät tee yhtään mitään uutta. Näitä bändejä mainostetaan tavallisesti nuorina, ja ne soittavat sellaisia Slayeriltä pöllittyjä riffejä, sitä samaa turvallista kamaa mitä tässä nyt on kaikki bändit soittaneet 30 vuotta. Se, mikä niissä bändeissä viehättää kaikkia on nuoruus. Vanhat parrat voivat katsella, että joku uusi polvi vielä innostuu heidänkin aikaisistaan jutuista. Sitten ne bändit toimivat menneiden muistojen jukeboxina, pukeutuvat retrosti, soittavat retrosti, antavat haastattelunsa retrosti (mitä ikinä se tarkoittaakaan), elävät ja hengittävät sitä formaattia mitä tekevät. Siinä ei ole olemassa mitään ristiriitaa, ei mitään vaaraa, ei oikeastaan mitään sisältöäkään, ja silti näitä bändejä on juuri nyt ihan helvetisti. Jos oltaisiin haluttu, oltaisiin voitu tehdä sama temppu grindcorelle jo silloin, kuin aloitettiin.

Oltaisiin voitu mainostaa, miten ollaan 18- 19-vuotiaita jätkiä, jotka diggailee Napalm Deathia ja Carcassia, ja oltaisiin saatu huomattavan paljon enemmän huomiota. Mutta se vaikutti ainakin minulle ihan helvetin halvalta. Ainakin jonkun aikaa kaikki bändit, joiden kanssa soitettiin, luuli meitä vanhemmiksi, kuin mitä oltiinkaan (siitä on apua, että meikä näyttää 60-vuotiaalta). Muutenkin saatiin häivytettyä kaikki aikalailla nimettömyyden ja muun taakse. Sitten löytyi se oma juttu, ja uskalsi ottaa vastuunkin siitä mitä tekee. Sillä ei ole enää mitään tekemistä Napalm Deathin riffien pöllimisen kanssa, vaan siinä on aito halu työntää tällaista kaahailu&laahailu-musiikkia jonnekin eri sfääreihin, katsoa miten pitkälle meidän yhteensoittoa voi kehittää ja millaista kamaa sieltä meidän päästä löytyy, kun oikeasti kaivaa. Siitäkin syystä pidän tätä uutta levyä niin siistinä. Minulle siinä ei ole pisaraakaan old schoolia. Se on uutta musiikkia. Toki siinä on vaikutteita kaikista niistä asioista mitä me kuunnellaan räpistä blueseihin ja kaikkeen mahdolliseen, mutta se ei ole sitä, että otetaan tuosta joku vähän Slayerin kuuloinen riffi, ja hinkutellaan sen ympärille joku yhden tekevä biisi. Näissä biiseissä ei ole kertosäkeitä ja säkeistöjä, niistä on leikattu pois kaikki ylimääräinen, veitsi heiluu ja jäljelle jää vain olennaiset osat. No on siellä pari kertosäettä. Ja jopa yksi kitarasoolo. Mutta biiseillä ei tarvitse olla mitään valmista kaavaa tai muottia, joka tekee niistä tylsiä, ennalta-arvattavia, tavanomaisia. Sittenpä kuulette. Tässä vielä fiilikset koko urakan jälkeen.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti