Viimeyönä näin taas unta isovanhemmistani. Se oli uni, joka sai minut kiinnittämään huomiota erityisen paljon ääniin. En ollut aiemmin suoranaisesti edes tajunnut miten paljon muistiini on tallentunut heidän ääniään, saatika miten paljon erilaisia ääniä heihin liittyykään. Samalla tajusin, että vaikka en ainakaan kymmeneen vuoteen kuullut pappani soittavan kitaraa, ei hän oikeastaan ollut kovin montaa hetkeä tuottamatta jonkin sortin musiikkia. Hän hyräili ja vihelteli, ja hänen äänensä soi puheessaankin täysin omansa laatuisella intonaatiolla. Kun ajattelen sitä nyt, se oli jo itsessään eräänlaista laulua, jossa oli säkeiden mukainen nuotti; vaikka se loppui suomalaisittain alas, sitä edeltävät neljä lausetta saattoivat muodostaa nousevia rakenteita, vähän samankaltaisella tavalla, kuin bluesissa. Ehkä juuri tästäkin syystä se musiikki tuntuu itselle niin ikiaikaiselta, vaikuttavalta ja voimakkaalta. Lisäksi on tietysti koko joukko muita ääniä. Työsaappaitten lompse pihalla ja eteisessä, kurkun karautus, jonka kuulen pikkuhiljaa hiipivän jo itseni ja veljenikin "maneereihin", karhea rahina joka kuului kun hän mietteliäänä siveli parran sänkeä kovettuneilla sormen päillään..
Mummosta muistuu mieleen kova ääni, joka kulki koko ajan korkeana ja voimakkaana ja tuntui saavan aina lisää voimaa, jos sitä yritti vastustaa tai keksiä verukkeita. Huomaan kirjoittavani tätä hymy huulilla ja huomattavan paljon edellistä kappaletta nopeammin. Tytti oli atomipommi terävien vihreiden silmien takana. Ja juuri häneltä minä olen kaiken tämän intensiteettini perinyt. Lopun ajoilta mieleen muistuu kipujen voivottelun ja mieltä riipivien huokausten seasta etenkin se mielenkiintoinen tapa kirota, "perhana!", josta ei voinut varmaksi sanoa ääntyikö e iinä vai jiinä vai eenä. Lisäksi muistan voimakkaan naurun, sekä rähätyksen, jolla hän sai lapsen kuin lapsen nauramaan. Kaikki äänet ovat päässäni niin teräviä, selkeitä ja olemassaolevia, etteivät sanat voi niitä mitenkään selventää. Siksi toivon, että nämä kaikki nauhoitteluvärkit olisivat tulleet minulle tutummaksi hieman aiemmin, jotta olisin voinut vangita hetkiä sellaisena, kuin minä ne muistan nytkin.
En muista tarkalleen, mistä keskusteltiin viimeyönä, ehkä se oli vain taas sellaista väliaikatietojen päivittämistä ja neuvon kysymistä. Kylläpä se minulle selviää. Vaikka heitä onkin ikävä, ikävä subjekteja, jotka kykenisivät vielä manipuloimaan oman elämänsä kulkua jollakin tavalla, ymmärrän heidän silti olevan yhä olemassa, manipuloimassa minun elämäni kulkua.
Etenkin pappa näytti minulle kolmanneksi viimeisenä päivänään sen voiman, mikä konkreettisella todistuksella voi olla. Häben tarinoidensa isopappa muuttui c-kasetin kautta oikeaksi ihmiseksi, eläväksi olennoksi, joka on aivan samalla tavalla ollut vaikuttamassa minun elämääni papan kautta. Ja juuri siksi minä kirjoitan tätä kaikkea nyt. Että joskus kymmenien vuosien päästä minun lapseni tai heidän mahdolliset lapsensa, minun lapsenlapseni voivat jossain postapokalyptisessa maailmassa ehkä kirjautua johonkin kirjaton päätteelle ja lukea tätä, tai ehkä he löytävät tämän kaiken printattuna jostakin, ja myhähtelevät näille metafyysisille viittauksille itseensä ja oppivat samalla ehkä käsittämään, että pappa taisi olla aivan vitun sekaisin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti