Torvi meni yllättävän hyvin siihen nähden, että soiteltiin lähinnä viikon vanhoja biisejä. Pitkästä aikaa joutui tekemään settilistan, ja skarppaamaan. Sekin on välistä hyvä, vaikka sitä jo vähän odottaa, että saa nuo uudet biisit niin selkärankaan, ettei niitä tarvitse miettiä ollenkaan. Uusien biisien livenä soittamisessa on se helvetin hyvä puoli, että silloin huomaa miten biisit toimii. Yleensä myös ryssitään jotain ja nähdään, että se toimiikin paremmin niin. Eilen tärkeintä oli huomata, että se meidän helvetin raskas viimeinen biisi olikin ihan paska keikan lopetusbiisi. Se voi olla toisiksiviimeinen, muttei viimeinen biisi, koska se loppuu vaan kesken. Tai sitten sitä pitää hidastaa vaan lisää. Se on aina hyvä vaihtoehto, jos et keksi mitä muuta tehdä, hidasta lisää. Mutta näin sitä oppii. Joskus joku ihmetteli, että monte kertaa ollaan soitettu Torvessa, ja eikö siihen kyllästy. Miten siihen voisi kyllästyä? Ei se ole koskaan sama keikka. Joka ikisellä keikalla on täysin eri ihmiset, täysin erilaisissa humalatiloissa, täysin eri vuodenaikoina ja päivinä, eikä koskaan voi tietää ennalta, millainen sen illan keikasta tulee. Viljamikin sanoi, että on nähnyt meiltä monta keikkaa, muttei yhtään samanlaista. Minusta se on hyvä asia. Jos vedettäisiin rutiininomaisesti jotain yhtä tiettyä settiä vuositolkulla jollain helvetin sonata arctica-meiningillä, niin kyllä se minuakin vituttaisi. Siksi ne setit onkin yleensä improvisoituja. Nyt tässä koitetaan ryssiä näitä uusia biisejä läpi, joten setilläkin on olemassa joku funktio. Lähinnä se, etten unohtaisi jotain biisiä siinä kiireraivomodessa, joka keikalla aina on.
Meidän jälkeen soitti Then Came Bronson, joka oli melko hyvää pörinärokkia. Tuntui silti, että vasta viimeisessä biisissä oli kaaosta ja kitaran kiertoa sillä tavalla, kuin sitä olisi puolestani voinut olla koko keikan. Enemmän kaaosta ja Doorsia, se ei koskaan haittaa. Välistä tuntui, että soittajapuoli soittaa niin helvetin hyvin yksiin, että bändi olisi voinut toimia paremminkin instrumentaalisena. Pakko sanoa, että oli taas hauska huomata se oma lapsenomainen innostus, kun istui Jarvan Tanelin kanssa samassa huoneessa. Onhan siihen törmäillyt silloin tällöin ennenkin jossain, mutta nyt se oli soittamassa samalla omalla keikalla, ja joku sisäinen 14-vuotias veti taas checklististä jotain yli. Teki mieli alkaa selittää, että siitä jätkästä nämä meikänkin huutohommat lähti, mutta olisihan se kuulostanut perkeleen pöljältä selittää, että kun pentuna en saanut päästää talossa suunnilleen mitään kuiskausta vahvempaa ääntä, niin laitoin North From Heren soimaan täysillä imuroidessa ja huusin biisejä sen mukana. Joten säästin hänet tältä vaivaannuttavalta fanitapaamishetkeltä.
Bob Malmströmkin oli mielestäni taas helvetin hyvä. Monet punkkarit eivät pääse yli siitä pintapuolesta ja kaikesta muusta. Meikästä parasta niissä jätkissä on se, etteivät ne ota kaikkea niin perkeleen vakavasti, etenkään itseään. Soitan koska tahansa mieluummin niiden, kuin Pispalan julistajasekakäyttäjäkrustien kanssa. Silläkin uhalla, ettei minulla olisi enää asiaa niihin piireihin. Lisäksi Bobilla on oikeasti keikoilla hyvä meininki, ja helvetin kovia biisejäkin. Eikä millään muulla ole mitään väliä. Ainakaan minulle.
Tänään, itseasiassa kohta vissiinkin, pitäisi hakea romut Torvesta ja lähteä ajamaan Turkuun päin. Vakipysähdys Lohjan ABCllä ja sitten vaan tykitellään perille. Siellä sitä sitten taas pyöritään ja etsitään oikeaa paikkaa. Mutta sitten saa soitella Rytmihäiriön ja Cannibal Accidentin kanssa. Jos asut Turussa, eikä ole sen kummempaa tekemistä, tule Rokbariin moiccailemaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti