sunnuntai 16. marraskuuta 2014

Sunnuntait soi bluesina vaan.

Tyypillinen sunnuntai. Bluesit lähinnä Dr. Johnin johdolla ovat soineet koko illan, kun olen vanha ja kurttuinen tahdon pystyä tekemään jotakin tällaista. Nyt katselen Iskelmä-Suomi dokkarista, miten Jukka Kuoppamäki puolustelee new age hommia. Vähän turhan keskittymishäiriöinen olo tälle päivälle, olisi tarkoitus saada leivottua banaanikakku ja tiskattua, siivottua ja järjesteltyä asioita, mutta koko ajan näiden bluesien innoittamana eksyn Wurlitzerin äärelle opiskelemaan lisää. Se on silti hankalaa, kun yksin soittaessa ei pysy asiat niin hyvin läjässä kuin muiden ihmisten kanssa soittaessa. Rytmi on kuitenkin sellaista, johon ei tarvitse keskittyä, jos ihmiset ympärillä pitävät sen kasassa. Se antaa tilaa leikkiä ja luoda kaikennäköistä silppua sen rytmin ympärille, niin laulaessa, kuin soittaessakin. Tykkään aloittaa asia takapotkulla, eli siis mieluummin aloitan viimeisen tahdin lopusta, kuin ensimmäisen alusta, joka taas sitten ensimmäisen kerran jonkun ulkopuolisen "tuottajan" silmissä näytti siltä, että kiilaan, eli siis aloitan liian aikaisin. Ehkä se on jotenkin tällaisen suomalaisen rytmitajun väkisin opettamaa orientoitumista, lähes kaikki käännösiskelmätkin on järjestään raiskattu ja riisuttu kaikesta mielenkiintoisesta rytmistä, latistettu tasaiseksi ja harmaaksi mössöksi.

Suomi-iskelmä on muutenkin menestystarina siitä, miten lahjattomat ja taiteellisesti pystyynkuolleet ihmiset ovat onnistuneet antamaan vaikutelman pitkästä taiteilijanurasta, kun ovat alusta asti nojanneet muutamien muiden yksilöiden sävellyksiin ja sanoituksiin. Toki sitten on Topi Kärjet ja muut tehdastyöläiset, jotka ovat takoneet näitä ihmetyksiä vuosikymmenten ajan. En väitä, etteikö musiikkiteollisuus olisi aivan samanlaista kaikkialla muuallakin, siksi sitä teollisuudeksi sanotaankin, ja se siinä eniten ärsyttääkin. Pappa-vainaakin avautui viimeisellä ajelullamme juuri siitä, miten Katri Helenalle on koko ajan sävelletty niillä samoilla kapeilla skaaloilla kulkevia lauluja, että se pystyy ne vinkumaan. Ehkä juuri tästä syystä se arvostus Irwiniä kohtaan onkin kovempi, koska kaiken sen vähän turhankin paljon miestä vieneen renttuimagon alla oli nimenomaan oikeasti hyvä säveltäjä, joka teki asioita itse. Onhan Suomessakin toki tehty paljonkin hyvää iskelmää, joka soi myös melko bluesina suuren osan aikaa, vaikkei sitä ihan niin aina tajuaisikaan.

Nyt voisi koittaa riuhtaista itsensä tekemään asioita. Pitää pakata kaikki ne soittimet läjään, joita ei välttämättä kauheasti soittele tässä lähiviikkoina, ja viedä ne ensi viikolla ehkä jo Lahteen. Portugalista ei vieläkään ole kuulunut yhtään mitään ja pitäisi kai kohta jo osata päättää, että mihin suuntaan tämä elämä nyt on oikein menossa. Jos olisin vain yksin, minulle olisi aivan sama, mutta toisen ihmisen kanssa ollessa vastuu on kahdesta ihmisestä. No, kylläpä se elämä täältä kaikenlaisia palloja taas kuitenkin laukoo, koitetaan vaan pelata ne kaikki.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti