perjantai 14. marraskuuta 2014

Poliisin asemasta ja keinoista. Ja taas vähän nuorisotyösaarnausta.

Eilen kuuntelin radiosta uutisia ja tänään katsoin A-studion keskusteluohjelman, joissa käsiteltiin poliisin vaikeutuneita olosuhteita ja yleistä ahdinkoa. Jari Aarnion kiipelistä nyt tietävät jo varmaan kaikki, ja lapsellisen sokeasti dualisminsa kautta maailmaa katsovat kauhistelijat ihmettelevät vielä vuodenkin jälkeen, miten tuollaiset hyvän vartijat kykenevätkään tekemään minkäänlaista pahaa, eikö joku maaginen sädekehä estäkään niitä sotkeutumasta huumebisneksiin ja rikolliseen toimintaan. Ei. Ei ole olemassa mitään hyvää tai mitään pahaa, on vain ihmisten välisiä sopimuksia moraalista, eikä niitä rajoja vartioi mikään muu, kuin ihmisten sopima moraali ja omatunto, joka on se jätkä päässä, joka sanoo, ettei pitäisi syödä enää yhtään muffinsia, mutta jota kukaan ei koskaan kuuntele kumminkaan, koska se on lopultakin aika ikävä jantteri. Poliisin sisällä huumepoliisiiin suhtaudutaan "Aarnion rosvojoukkona", työilmapiiri on huono ja kukaan ei uskalla tulla kommentoimaan uutisia omilla nimillään, koska pelkää POLIISIN aiheuttamia seuraamuksia. Eli siis ilmapiiri on hyvin monelta osin tulehtunut ja "paha" näiden "hyvisten", oikeuden ja lakien vartijoiden keskuudessa.

Poliisin mukaan huumerikokset ovat lisääntyneet, vaikka niiden tutkinta ja ratkaisu on romahtanut viime vuodesta. Osaltaan tätäkin tilastoa hämää tosin se, että viime vuoden syksylle sattui yli 140 ratkaisun epätavanomainen piikki, ja todellisuudessa luvut ovat lähellä normaalia, vuoden 2012 vastaavaa lukua. Poliisin huolena on siitä huolimatta, että koska huumeita on enemmän, ne "jäävät kadulle". Tämä sanavalinta aiheutti itsessäni pientä hirnumista. En usko, että poliisin tarvitsee varsinaisesti pelätä huumeiden kadulle jäämistä, kyllä ne nistit ne sieltä pelastaa. Tässä puhutaan siis kumminkin törkeistä huumausainerikoksista, ei kannabiksesta, joka nyt alkaa vielä näennäisestä laittomuudestaan huolimatta tehdä jo omaa pesäänsä kansan kollektiiviseen tajuntaan.

Yksi ihan hauska ja mielenkiintoinen asia tuossa kuitenkin ilmeni myös ikään kuin sivussa. Räsäsestä on tullut Suomen kansalle ikäänkuin automaaginen taikasana. Jos Räsänen on jotain mieltä, kansa on aivan toista mieltä, oli asia mikä hyvänsä. Äärimmäisimpänä esimerkkinä toimikoon se, että kun Päivi Räsänen vihdoin ja viimein pitkän kiertelyn jälkeen toteaa, että luottamus Suomen poliisiin on nyt horjunut, yhtäkkiä gallupeissa kansa näkeekin poliisin erittäin luotettavana. Senkin huomioiden, että sieltä lähti nyt iso osa huumepoliiseista tutkintavankeuteen vuosia jatkuneista huumebisneksistä. En jaksa oikein uskoa, että tässä on kauheasti väliä sillä, miten luotettava poliisi itsessään on, vaan lähinnä sillä, mitä Päkä sanoo. Kansa jaksaa vihata ja syyttää sitä ihmistä melko eksessiivisellä innokkuudella. Itse en aina edes jaksa välittää, lähinnä ihmetyttää se, miten tuollaisessa asemassa annetaan olla ihmisen, jonka oma vakaumus määrittää koko maan sisäpolitiikkaa noin suuresti. Toki meillä jokaisella on oma etiikkamme, mutta älykäs ihminen antaa siinä yhteydessä tilaa myös muille näkemyksille, eikä yritä runnoa omien pelkojensa ajamana kaikkia omia käskyjään valtion laeiksi asti. Tai mistä minä tiedän, ehkä suurin osa ihmisistä toimisi kuitenkin aivan samalla tavalla. Suomalaisia tosin saattaa suuresti ärsyttää lähinnä se, että suurin osa Räsäsen innosta on kohdistunut alkoholipolitiikkaan. Jospa vain saataisiin ihmiset kiinnittämään samalla innolla huomionsa vaikkapa lastensuojelulakiin...

Poliisit ovat myös huolissaan "vinkkimiestoiminnasta", eli suomeksi vasikoinnista. Kun tietolähteet pitää rekisteröidä, rosvot eivät uskalla puhua poliisille, eivätkä poliisit rosvoille. Radiossa joku poliisi pohti epäuskoisena, että "mitä meidän nyt pitäisi nyt oikein tehdä?" Ensimmäinen ulos puuskahtanut ajatukseni oli "HOW ABOUT DOING YOUR JOB?!" Vaikka sillä kai oma merkityksensä poliisin työssä on, vaikutti tuo lähinnä itkemiseltä siitä, että joutuu pelaamaan reilua peliä. Ei meilläkään muksuna rosvoa ja poliisia leikkiessä mitään vasikoita ollut, oli rosvoja ja oli poliiseja. Toisaalta, jos jotkut poliisit ovat rosvoja, kai jotkut rosvot tahtovat leikkiä myös poliisia. Poliisiylijohtaja Mikko Paatero tosin painotti vasikoinnin olevan vain pieni osa poliisin "salaisten pakkokeinojen leegiossa", mikä oli melko mielenkiintoinen ja epämääräinen lipsahdus. Salaiset pakkokeinot kun eivät demokraattisessa valtiossa kuulosta kauhean luottamusta herättävältä toiminnalta, mutta kai sitä tarkoitetaan lähinnä jotain Suojelupoliisin FBI-larppia.

Keskusteluohjelman lopussa ei oikein tuntunut löytyvän konsensusta. Huumepoliisin nykyinen johtjaa oli laittamassa pääpainon nuoriin, kansanedustaja Kari Tolvanen olisi laittanut sen järjestäytyneen rikollisuuden kitkentään ja Paatero olisi mielestäni ihan oikein laittanut sen alkoholin aiheuttamien ongelmien kitkentään. 80% kaikesta vakavasta rikollisuudesta liittyy kuitenkin alkoholiin, ei edes koviin huumeisiin. Ja se on tehty täällä lailliseksi. Uskoisin, että monien muiden aineiden kanssa riskit olisivat lähinnä terveydellisiä, kuin rikosseuraamuksellisia, mutta minä en ole oikea ihminen arvioimaan sitä. Tahtoisin vain nähdä sellaisen yhteiskunnan, joka osaa suhtautua aiheuttamiinsa vaurioihin ja lieveilmiöihin vastuullisesti ja älykkäästi. Ei kukaan muksuna sano, että tahtoo olla isona narkomaani tai alkoholisti. Heille ei vain kerrota, että monissa heidän unelma-ammateissaan nämä asiat tulevat ikäänkuin sivuoireina. Olin joskus pitämässä päihdeputkea kutosluokkalaisille, ja itseäni vähän kuvotti se pelottelumentaliteetti, 80-luvulta peräisin olevat, urbaaneihin legendoihin perustuvat "tositarinat" ja kaikki muu vanhan maailman hölynpöly, jota vielä tällä vuosikymmenellä koettiin relevantiksi valistusinformaatioksi. Itse pidin huolen siitä, että oma osuuteni alkoholista oli keskusteleva, avoin ja rehellinen.

Ilokseni sain myös huomata, että tulevillakin nuorilla on omat aivot, joita he osaavat kyllä käyttää vanhempien mahdollisista huonoista esimerkeistä huolimatta. Siksi myös toivon, ettei nuoria huumevalistustyössä aliarvioitaisi. Silti ne tilanteet ovat vähän hankalia, koska kenen leipää syöt, sen lauluja laulat. Mikäli olet kaupungilla töissä, kantasi on oltava kaupungin kanta, koska et ole töissä omana itsenäsi. Olet osa järjestelmää. Tämä on se suuri ristiriita, joka minut tuolta sektorilta ajoi pois. Ei se, että olisin jotenkin "huumemyönteinen", vaan se, että en kannata pelottelua ja valehtelua. Se leimaa, syyllistää ja vaikeuttaa huumeiden aiheuttamien ongelmien hoitamista, ja romuttaa yhteiskunnan omaa asemaa informaation jakajana. Mitä luulette tapahtuvan, kun suhteellisen mustavalkoisesti ajatteleva 16-vuotias huomaa, ettei hän kuorinutkaan itseään poltettuaan pilveä ensimmäisen kerran, vaan hänellä oli ihan mukava ja rauhallinen ilta vaikkapa kavereiden ja musiikin parissa? No, koska yhteiskunta valehteli tästäki, se on luultavasti (ja erittäin todennäköisesti, tietysti) valehdellut aivan kaikesta muustakin. Nuoret oppivat toisiltaan nyt nopeammin, kuin koskaan. Kaikki se tieto ei ole oikeaa tietoa, vaan osaltaan myös epämääräistä "fiilistä". Tästä syystä aikuisen ja nuoriso-/sosiaalityöntekijän tulee olla luotettava ja helposti  lähestyttävä ihminen, joka kykenee jakamaan informaatiota kiihkottomasti ja rehellisesti, toisaalta myös kaikki omat vaikuttimensa ja sokeat pisteensä tiedostaen. Tätä kautta voidaan rakentaa sellaista yhteiskuntaa, jossa poliisin tarvitsee kytätä näitä "mitättömämpiä" asioita yhä vähemmän, ja ihmiset voivat jopa itse tunnistaa omia ylilyöntejään ja hakeutua hoitoon, ilman nykyään välttämätöntä poliisin väliintuloa ja monesti pysyvää ja pitkäaikaista leimaa.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti